Hilma af Klintin näyttelyssä

Onko komeampaa taideteosta kuin satojen ja taas satojen muuttamassa olevien lintujen muodostamat, elävät ja liikkuvat aurat.  Siinä jäi golf täysin sivuseikaksi, kun Vuosaaren kentällä ihastelimme taivaalla tapahtuvaa näytelmää.

Aivan toisenlaisen maailman kohtasin Taidehallissa, jossa vielä tässä kuussa on esillä Hilma af Klintin luomaa taidetta. af Klint on ruotsalainen taitelija, jo 70 vuotta sitten kuollut. Hänen erikoisuutensa on se, ettei hän halunnut taidettaan julki elinaikanaan.  Hän ei uskonut, että hänen oma sukupolvensa olisi hänen taidettaan ymmärtänyt, ja niinpä hänen teoksensa tulivat esille vasta yli 40 vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

Myönnän suoraan, että kuvataide ei minulle aina aukea. Toisaalta en tiedä, tarvitseeko sen auetakaan.  Kunhan vaikuttaa, ja  saa pysähtymään. En ole suuremmin abstraktin taiteen ystävä. Viivojen erilainen muotoilu ei puhuttele, ei herätä värähdyksiä. Klintin näyttely herätti.

Näyttelyn esittelyssä kerrotaan, että af Klint on ammentanut töihinsä aineksia 1800 -luvun lopun teosofiasta ja antroposofiasta. Lisäksi hän harrasti spiritismiä. Kun tämä tieto on taustana, on helppo nähdä hänen töissään paljon pyörivää liikettä, spiraaleja, kuvioita kohti korkeampia voimia.  Suurimmat työt ovat  huikeita.

Hilma af Klintin työt herättivät minussa muistoja. Koska en ollut aiemmin nähnyt hänen töitään, ihmettelin, miten ne vaikuttavat aivan tutuilta. Kotimatkalla näyttelystä mieleeni palautuivat mieheni piirustukset. Parikymmentä vuotta sitten hän kävi etsimässä itseään ns. valaistumiskursseilla, joissa myös piirrettiin. Eivät  ne työt af Klintin töille olisi pärjänneet, mutta samasta oli kysymys: piirtämällä/maalamalla haettiin vastausta kysymykseen: kuka minä olen. Niin teki mieheni ja siitä kertovat myös af Klintin työt.

Vahvat naiset "Melkein kuin Emmerdalessä"

Teatterisyksyni alkoi räjähtävän hienosti: Ella Pyhältö, Susa Saukko ja "Melkein kuin Emmerdalessä" näytelmä. Se nauratti, se veti vakavaksi, lopulta se sai kyyneleet silmiini. Voi miten hienon ja koskettavan työn te tytöt,  mukaan lukien käsikirjoittaja ja ohjaaja Minna Koskela, olittekaan tehneet.

Kaiken - minkä tahansa esityksen -  alku on tärkeä. Jo siinä otetaan yleisö, tai sitten ei. Tässä näytelmässä otettiin. Kaksi naista lavalla, siskot. Sairaalan odotushuone, äiti potilaana. Sanoja ei juuri tarvittu, kun kävi selville, että me emme halua keskustella keskenämme. Liian paljon pahaa yhteisessä historiassa.  Puhumattomiksi jääneet asiat jäytävät mieltä. Teksti nostaa hienosti, monin pienin sävyin esille sen, mistä pahanolon tunteet tulevat.

Miten me osaammekaan satuttaa toisiamme.  Varsinkin me toisillemme läheiset.  Näytelmän tekstissä ei ollut mitään haettua, elämän ulkopuolelta otettua. Elämä nyt vain on tällaista.  Kaikilla meillä on sen suhteen odotuksia. Aina ne eivät toteudu. Vaikka näytelmässä oli hetkittäin varsin raatelevia kohtauksia, se päättyi kauniisti, vaikka kipeät ongelmat eivät saanetkaan ratkaisua. Mahdollisuus parempaan oli otettu.

Näytelmän sanoman voisi sanoa ehkä näinkin: vahvuutesi on siinä, kun uskallat olla heikko.

Molemmilla naisilla oli hetkittäin sellainen terminaattorivaihe päällä, että hengästyin pelkästä katsomisesta. Olen aina ihaillut Ella Pyhällön äänenkäytön vaihtuvuutta ja hänen ilmeidensä rikkautta, nyt se oli kuin yhtä vuoristorataa. Susa Saukon laulua olisin voinut kuunnella enemmänkin. Ja voi wautsi, millainen yhteinen lauluesityksenne olikaan.

"Melkein kuin Emmerdalessä" esitetään Kapsäkissä syyskuun aikana ja lokakuussa esitys siirtyy teatteri Jurkkaan. Suosittelen lämpimästi.

www.facebook.com/melkeinkuin

Sodassa ihminen ei ole tärkeä

Kysyn samaa, mitä niin moni muukin tänään: miten on mahdollista, että näin lähellä sivistynyttä Eurooppaa ollaan sotatilanteessa? En haluaisi tietää koko sodasta mitään, sota ahdistaa.  Se myös suututtaa niin paljon, että  sittenkin seuraan sen outoja käänteitä. Itäisen Ukrainan tapahtumat ja Putinin Venäjä on luonut hirvittävän draaman, jossa ei ole sankareita ja joka ei voi päättyä hyvin.

Samaan aikaan, kun Venäjän ulkoministeri puhuu kauniita sanoja rauhasta, vyöryy tankkeja ja muuta sotakalustoa naapurimaahan. Ihan oikeasti olen uskonut, että Neuvostoliiton ajan tavat ovat olleet ja menneet. Eivät ole. Mitään väliä ei  näytä olevan sillä, kuinka paljon miehiä kuolee, saavatko lapset käydä koulua, nuoret opiskella, ihmiset elää normaalia elämäänsä. Kaikki kaadetaan valtapolitiikan vuoksi. Ihmisellä ei edelleenkään ole mitään väliä. Ei ollut Stalinin aikaan eikä ole nytkään.

Ilta-Sanomien kuvat olivat järkyttäviä. Palaneita ajoneuvoja enemmän koskettivat kuvat räjähteillä leikkivistä nuorista ja lapsista. Kuvia taustoitti leppoisan näköinen loppukesän keltainen pelto.
 
A-studiossa haastateltiin kahta ukranalaista miestä, jotka ovat hakeneet turvapaikkaa Suomesta.  Heistä nuoremman ahdistunut katse jäi mieleeni.  Hän ei halunnut palata sotaa käyvään maahansa. En tiedä, miten hänelle käy, onko hänen palattava sodan keskelle. En tiedä sitäkään, koska sota loppuu. Pelkään, ettei se lopu pitkään aikaan vaan pahenee. Putinin Venäjä ei luovuta. Valtakunnan johtajan vallan himo sekä ihmisten halu uskoa ja luottaa johtajaansa mahdollistavat sodan jatkumisen.

Tällä hetkellä minusta tuntuu, että me suomalaiset haluamme uskoa ihmisistä parempaa kuin he ansaitsisivat. Virolaiset tuntuvat olevan realistisempia, ehkä he omaan kokemukseensa perustuen näkevät tarkemmin kuin me.

Pieni asia voi olla suurikin

Hän on aika iäkäs nainen. Paljon yli 80 vuotta, ehkä lähempänä yhdeksää kymmentä. Hän on vuosikymmeniä asunut samassa talossa. Näiden vuosien aikana hän on saanut uudet ihmiset naapureikseen. Vanhat asukkaat ovat muuttaneet, siirtyneet palvelutaloihin tai kuolleet. Hän kävelee päivittäin hiljakseen, pysähtyy juttelemaan heti kun saa kontaktin ihmiseen. Viime aikoina olen huomannut hänen istuvan lasten leikkikentän tuntumassa, jossa voi jutella äitien ja isien kanssa. Myös koiriaan kävelyttäviä hän lähestyy. Muutaman kerran olen nähnyt naisen  alueemme juopporukassa, mutta ei sentään kaljatölkki kädessä.

Pessimistisinä hetkinä näen itseni vastaavassa tilanteessa.  Tällainen kuva tulevaisuudesta ei miellytä. Silti näen tämän  vähän kumarassa kävelevän vanhan naisen elämässä myös valoa: hän ei ainakaan päiväsaikaan jää neljän seinälle sisälle, vaan lähtee ulos ja lähestyy ihmisiä. Ehkä hänen vaatimuksensa eivät ole kovin kovat. Saada edes pieni jutteluhetki, muistella jonkun kanssa omaa elettyä elämäänsä.

Ystäväni Saara on 86 vuotta. Hän on miehensä kuoleman jälkeen asunut maalla omakotitalossaan yksin noin kuusitoista vuotta. Hän ei ole halunnut muuttaa kaupunkiin lähelle lapsiaan. Hän valitsi yksin asumisen. Erityisesti syksyisin ja talvisin myös pitkät jaksot yksinäisyyttä, koska naapureita ei ole lähellä. Kuluu välillä päiviä, ettei hän näe ketään. Kylätie on hiljainen ja vanhoja ystäviä ei enää ole.  Hänellä ei ole edes kaupunkilaisen etuoikeutta - ihmisiä kohtaa kun astuu kotiovesta kadulle. Mutta Saara on lähellä luontoa, se on hänelle kaikista tärkeintä.

Olen itse asunut samassa talossa kolmekymmentä vuotta. Mielessä raksuttaa, pitäisikö muuttaa hissilliseen taloon. Sen päätöksen tekeminen ei ole kovin helppoa, kun tunnen olevani täällä kotonani. Ja sitä paitsi, entä jos uudet naapurini eivät tykkäisi kuoharista tai eivät ymmärtäisi mitään rapujuhlien päälle. Miten siinä sitten voisi elää, ei mitenkään.

Kesä huipentui eilisiltana naapureitten kanssa vietettyyn rapujuhlaan. Herkullisia olivat.

Lenininpuisto on kuin kaunis koru

Lenininpuiston avajaisia vietettiin tänään. Lopultakin, tekee mieli sanoa.  Viime vuoden kesä meni, kun puistoa myllättiin oikein kunnolla. Kaadettiin vanhoja puita ja puskia.  Uusia on jo kasvamassa. Kesän aikana on istutettu 10 000 kukan taimea, pari tuhatta sipulia on vielä tulossa. Ei ihme, että aikaa on kulunut, sillä niin monta juttua, jotka eivät meille edes näy, on pitänyt tehdä. Vesiallas oli kuulemma kaikista haastavin. Lopputulos on hieno.

Puistot ovat osa kaupunkikulttuuria. Ne on tarkoitettu kaupunkilaisten käyttöön.  Alppilan alueella on Lenininpuiston lisäksi myös viehättävä Alppipuisto, jossa kesäviikonloppuisin pidetään konsertteja.

On niitä konsertteja pidetty myös Lenininpuistossa.  Ne ovat enimmäkseen olleet juopot-pojat-huutavat -kuoroja. Sietäisin vielä sen öisen meluamisenkin, mutta onko pakko rikkoa ja roskata, yrittää näyttää miehistä(?!) voimaa roskiksia kaatamalla? Toisaalta on suuri ihme, että istutukset ovat enimmältään saaneet olla rauhassa.

Lenininpuistoon en toivo kovaäänisiä konsertteja. Toivoisin puiston pysyvän rauhallisena piknik -puistona. Seurustelupuistona. Sellaisena se olisi suuri ilo myös meille lähellä asuville.

Oman (työ)elämän parantaja

Kuka on on työelämän parantaja? Tietysti jokainen työssä käyvä on oman työnsä parantaja. Kuka sitten on työelämän ulkopuolella olevan ihmisen elämän parantaja? Vastaus ei muuksi muutu: ihminen itse.  Näitä parannusasioita aloin taas kerran miettiä luettuani Hesarista Pekka Seppäsen kirjoituksen. Hän sanoo olevansa työelämän parantaja. En tiedä, onko hän sitä vielä laajemmin kuin vain itseään koskien, mutta itsestään hän kirjoittaa.

Yrityksillä on arvot. Ammattiliitoilla on arvot, jotka määrittävät  toimintaa. Samoin puolueilla.  Seppänen kirjoittaa siitä, että myös itselleen kannattaa määritellä arvot. Tässä kohtaa olisi helppo sanoa, minun arvoni ovat selkeät: oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo niin työelämässä kuin koko yhteiskunnassa ja ihmisten välisissa suhteissa. Seppänen kirjoittaa arvoista kutittavasti eri tavalla. Seppänen parantaa työelämää, mutta eihän tuossa arvojen kannalta ajatellen ole suurta eroa, onko töissä vai vapaalla. Ainakin vapaalla ollessa saan takuulla valita arvoni ihan itse.

Meillä on vuoden verran ollut voimassa ns. ikälaki jonka tarkoitus on turvata ikääntyneiden hyvinvointia, terveyttä, toimintakykykyä ja itsenäistä suoriutumista. Mikään laki ei moisesta tehtävästä suoriudu. Ne ovat asioita, jotka vaativat tekoja myös ihmiseltä itseltään ei vain kaupungilta tai valtiolta. Juuri tähän kohtaan tekee mieli kytkeä Seppäsen ajattelua.

Hänen ensimmäinen arvonsa on lisää oppiminen, paino molemmilla sanoilla.  Lisää oppiminen on eri asia kuin uuden oppiminen. Kun ihminen ikääntyy, esim. uuden kielen  oppiminen ei ole enää niin helppoa tai se vaatii ainakin valtavasti työtä.  Sen sijaan meillä on vuosikymmenien aikana hankittua osaamista. Seppäsen  ajattelussa "lisää oppiminen" tarkoittaa omien vahvuuksien vahvistamista, tarttumista sellaisiin toimiin jotka tarjoavat mahdollisuuden oppia lisää.

Toinen Seppäsen arvoista on tekemisestä nauttiminen. Jälleen molemmat sanat tärkeitä: tekeminen ja siitä nauttiminen. Ei vain tulos ole tärkeää, vaan se että teet sitä kivaa asiaa. En kuuna konsanaan kuvitellut itseäni viikottaiseksi bloggaajaksi.  Nyt kun olen pari vuotta näitä varsin eri tasoisia ja aiheisia juttuja vääntänyt, olen aina vaan hurjan iloinen saatuani jutun aikaseksi. Itse tekemisestä saa hyvän mielen. Kun ponnistelee, kun tahkoaa ja tahkoaa eikä saa aikaseksi, ja sitten se ottaa ja syntyykin.

Seppäsen kolmas oma arvo on mielekäs vuorovaikuttaminen. Se on tärkeä asia ja se on myös yksineläjälle vähä vaikea asia. Joko ei ole ollenkaan keskustelukavereita tai sitten he eivät ole samalla aaltopituudella.  Mutta sittenkin on vaihtoehtoja: joko seurustelet tv -ohjelmien kanssa tai hakeudut "seuroihin", ajattelevien ja opinhaluisten ihmisten lähelle. Mikään ikä ei ole sellainen, että kannattaisi heittäytyä vain olemaan. Tästä en sano enempää tai menee saarnan puolelle.

Hyväksi lopuksi lainaan Seppäseltä hänen juttunsa lopun. En osaisi itse tätä paremmin sanoa:  "Oppimishaluttomien, ilottomien, saamattomien, välinpitämättömien, katkeroituneiden, ahneiden ja itsekkäiden ihmisten kanssa ei kannata tehdä mitään, ei edes kinastella."

Terveisiä Saarenmaalta

Tosi pitkästä aikaa golfmatkailua Viron maalla.  Jotkut siellä käyvät tämän tästä, itse en ole tuntenut suurta houkutusta lähteä sinne. Liian vaivalloista. Nyt kuitenkin pienessä ryhmässä eräänlainen kesäturnee, vähän sellaista arjen katkaisua. Kun en ole kovin paljon matkustellut Tallinnan ulkopuolella, teki mieli nähdä Viron maata vähän enemmän.

Aika tiuha oli matkamme tahti. Kolmessa vuorokaudessa kaksi peliä Saarenmaalla ja yksi Niitväljassä. Se tarkoitti sitä, että tyypilliseen golfmatkailun tapaan näit matkallasi lähinnä vain kentät ja klubit.  Matkan pääasia olikin golf , mutta olisi ollut mukavaa nähdä vähän enemmänkin. Silloin vain olisi pitänyt matkaa pitkittää parilla päivällä lisää eikä sellainen onnistunut tällä kertaa.

Olen paljon kuullut Saarenmaasta, mutta nyt vierailin siellä ensimmäisen kerran.  Viehätyin suuresti saaren ainoasta kaupungista Kuresaaresta. Kertakaikkisen hienosti säilynyt vanha kaupunki, jossa oli paljon kahviloita, terasseja, suuri puisto. Siellä oli myös komea Piispanlinna, rakennettu joskus 13. vuosisadan lopulla. Voisin hyvinkin lähteä Kuressaareen uudelleen, mutta silloin jättäisin golfin sivuun ja antaisin itselleni aikaa nauttia kaupungin kapeista kujista ja kauniista taloista. Niin ja tietysti terasseista.

Toinen yöpymispaikkamme lähellä Tallinnaa oli kylpylä-hotelli Laulasmaa. Matkailun - myös golfmatkailun - parhaita puolia on löytää uusia ruokia. Hotellin yläkerran ravintolan terassilta näkyi meri ja tarjolla oli mm. kaninmaksamoussee, joka tarjoiltiin raparberivaahdon, mansikoiden ja karamellisoitujen pähkinöiden kera. Yksinkertaisesti sanottuna, se oli hyvää.  Annos jo sinällään oli kaunis, hyvä että saatoin sen edes syödä. Pelkästään tämä annos viritti mieleni ihan uusille aaltopituuksille. Hyvällä ruoalla on minuun sellainen vaikutus.

Laulasmaahan voisin palata uudelleen enkä vain ruoan takia. Meren rannalla sijaitseva hotellin ympäristö näytti tosi mukavalta ja hotelli on täynnä kaikenlaista palvelua, jotka tällä kertaa jäivät täysin käyttämättä.

Golfista ei ole paljon kertomista eikä varsinkaan omista suorituksista. Matkan paras anti - mistä edellä olevat rivit kertovat - oli tämä pienen herätyksen saaminen Viroon suuntautuvaan matkailuun. Muutenkin kuin golfmailojen kanssa.