Ydin -lehti täynnä asiaa

YDIN -lehti tipahti postiluukusta. Sata sivua "ihmiselle, jolle väkivallattomuus ja vastuu maailmasta ovat intohimo", sanotaan lehden kannessa. Jos en nyt aivan intohimoa tunne, on lehden aihepiiri minua lähellä, on aina ollut. Ydin -lehden syyskuun numerossa on paljon monipuolista pohdintaa, mielenkiintoisia aiheita.
 
Erityisen kiinnostava oli Andreas Fagerholmin "Euroopan uudet puoluekuviot", jossa hän tarkastelee, miten vihreät ja populistinen radikaalioikeisto ovat ottaneet perinteisiltä puolueilta tilaa itselleen. Hän esittää tärkeän kysymyksen myös meille suomalaisille: "voiko vasemmistoa kannattavien uusien sukupolvien joukossa niiden arvostama vihreä ja kasvukriittinen politiikka olla esillä ilman, että sosialidemokraateille tärkeät ydinkannattajat, usein työväenluokkaan kuuluvat, pakenevat populistisiin liikkeisiin?"

 
Thomas Wallgren kirjoittaa Ydin -ledessä otsikolla "Kestävään hyvinvointiin". Wallgren kirjoittaa joskus niin filosofisen vaikeasti, että pitää aina varata aikaa, jotta edes jotain hänen ajattelustaan ymmärtäisi. Wallgren hakee kirjoituksessaan vasemmiston uskottavuutta ja pohtii kannattajien ja erityisesti aktiivien katoamista.

Wallgren määrittelee ihmisen innoituksen lähteiksi kolme asiaa. Ensiksi idealismin, halun toteuttaa epäitsekkäitä tavoitteita. Toiseksi oman ja läheisten edun tavoittelun ja kolmanneksi kaunan, kateuden ja vihan. Wallgren kirjoittaa:"Kauna vie ihmisiä uusoikeiston populismiin, itsekkyys perinteisen oikeiston omaksumaan markkinaliberalismiin, aate punavihreiden ekosolidaarisuuteen."
Itsekin järjestötoiminnassa vuosikymmeniä mukana olleena, olen monasti ollut pohtimassa, miten saada ihmiset innostumaan, toimimaan aktiivisesti omassa järjestössään tai puolueessaan. Se on ikiaikainen, kaikkia järjestöjä koskeva ongelma. Aina on liian vähän ihmisiä tekemässä. Ensi kevään eduskuntavaalit nostavat taas tämän kysymyksen ajankohtaiseksi.

Kysymykset on hyvä joskus kääntää henkilökohtaiseksi. Mikä minut saisi innostumaan? Viimeksi olen ollut täysillä mukana silloin, kun Tarja Halonen ensimmäisen kerran valittiin presidentiksi.  Silloin meitä oli niin paljon ja ennen kaikkea, silloin meillä oli intohimoa.  Ajatus, että nainenkin voidaan valita presidentiksi, sytytti.  Nyt juuri ajassamme liikkuu niin paljon sellaista, että onpa ihme ellei tässä taas kerran syttyisi tekemään edes jotain pientä.

Kuulen jo kysymyksen, mikä ihmeen Ydin. Puoluepoliittisesti sitoutumaton lehti on ilmestynyt melkein puolivuosisataa. Voit tutustua lehteen osoitteessa www.ydinlehti.fi tai osta se AppStoresta.

Hiljainen seinäkello

Mummollani oli seinäkello, joka oli hänelle hyvin tärkeä.  Kun mummo joutui vanhainkotiin, hän halusi sinne kellonsa. Kello oli hänen ystävänsä. Kun kello sängyn yläpuolella puolen tunnin välein kumautti pehmeästi lyöntinsä, kaikki oli hyvin.

Perin kellon mummoltani.  Mutta se lakkasi käymästä, ei sopeutunut seinälleni. Ehkä en osannut sille jutella. Pidin kuitenkin kellon, mutta halusin kuulla myös sen tikityksen ja lyönnit. Täällä en saanut sitä korjatuksi, mutta sitten vein kellon kotipaikkakunnalleni Keikyään. Muusikko ja käsistään taitava Ahon Aake otti kellon haltuunsa. Eikä turhaa ottanutkaan, vaan myös korjasi sen.

Kello raksutti jälleen. Ja kumautti lyöntinsä. On se kumma, miten ihminen tottuu kodin tavanomaisiin ääniin.Niin kuin kellon lyönteihin. Niitä ei aina edes kuule eivätkä ne koskaan yöllä herätä. Kun joskus yöllä valvoin, oli mukava (aina ei) kuunnella, joko se nyt noin monta lyöntiä löi.

Tällä hetkellä kello on taas hiljainen. 20 vuotta se kesti, mutta päivänä muutamana kello tuli rysähtäen seinältä alas.  Ei hajonnut sirpaleiksi, mutta hiljaiseksi meni. Nyt pitää löytää kelloseppä, joka osaisi sen  kunnostaa. Ahon Aakea ei enää ole.

Hilma af Klintin näyttelyssä

Onko komeampaa taideteosta kuin satojen ja taas satojen muuttamassa olevien lintujen muodostamat, elävät ja liikkuvat aurat.  Siinä jäi golf täysin sivuseikaksi, kun Vuosaaren kentällä ihastelimme taivaalla tapahtuvaa näytelmää.

Aivan toisenlaisen maailman kohtasin Taidehallissa, jossa vielä tässä kuussa on esillä Hilma af Klintin luomaa taidetta. af Klint on ruotsalainen taitelija, jo 70 vuotta sitten kuollut. Hänen erikoisuutensa on se, ettei hän halunnut taidettaan julki elinaikanaan.  Hän ei uskonut, että hänen oma sukupolvensa olisi hänen taidettaan ymmärtänyt, ja niinpä hänen teoksensa tulivat esille vasta yli 40 vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

Myönnän suoraan, että kuvataide ei minulle aina aukea. Toisaalta en tiedä, tarvitseeko sen auetakaan.  Kunhan vaikuttaa, ja  saa pysähtymään. En ole suuremmin abstraktin taiteen ystävä. Viivojen erilainen muotoilu ei puhuttele, ei herätä värähdyksiä. Klintin näyttely herätti.

Näyttelyn esittelyssä kerrotaan, että af Klint on ammentanut töihinsä aineksia 1800 -luvun lopun teosofiasta ja antroposofiasta. Lisäksi hän harrasti spiritismiä. Kun tämä tieto on taustana, on helppo nähdä hänen töissään paljon pyörivää liikettä, spiraaleja, kuvioita kohti korkeampia voimia.  Suurimmat työt ovat  huikeita.

Hilma af Klintin työt herättivät minussa muistoja. Koska en ollut aiemmin nähnyt hänen töitään, ihmettelin, miten ne vaikuttavat aivan tutuilta. Kotimatkalla näyttelystä mieleeni palautuivat mieheni piirustukset. Parikymmentä vuotta sitten hän kävi etsimässä itseään ns. valaistumiskursseilla, joissa myös piirrettiin. Eivät  ne työt af Klintin töille olisi pärjänneet, mutta samasta oli kysymys: piirtämällä/maalamalla haettiin vastausta kysymykseen: kuka minä olen. Niin teki mieheni ja siitä kertovat myös af Klintin työt.

Vahvat naiset "Melkein kuin Emmerdalessä"

Teatterisyksyni alkoi räjähtävän hienosti: Ella Pyhältö, Susa Saukko ja "Melkein kuin Emmerdalessä" näytelmä. Se nauratti, se veti vakavaksi, lopulta se sai kyyneleet silmiini. Voi miten hienon ja koskettavan työn te tytöt,  mukaan lukien käsikirjoittaja ja ohjaaja Minna Koskela, olittekaan tehneet.

Kaiken - minkä tahansa esityksen -  alku on tärkeä. Jo siinä otetaan yleisö, tai sitten ei. Tässä näytelmässä otettiin. Kaksi naista lavalla, siskot. Sairaalan odotushuone, äiti potilaana. Sanoja ei juuri tarvittu, kun kävi selville, että me emme halua keskustella keskenämme. Liian paljon pahaa yhteisessä historiassa.  Puhumattomiksi jääneet asiat jäytävät mieltä. Teksti nostaa hienosti, monin pienin sävyin esille sen, mistä pahanolon tunteet tulevat.

Miten me osaammekaan satuttaa toisiamme.  Varsinkin me toisillemme läheiset.  Näytelmän tekstissä ei ollut mitään haettua, elämän ulkopuolelta otettua. Elämä nyt vain on tällaista.  Kaikilla meillä on sen suhteen odotuksia. Aina ne eivät toteudu. Vaikka näytelmässä oli hetkittäin varsin raatelevia kohtauksia, se päättyi kauniisti, vaikka kipeät ongelmat eivät saanetkaan ratkaisua. Mahdollisuus parempaan oli otettu.

Näytelmän sanoman voisi sanoa ehkä näinkin: vahvuutesi on siinä, kun uskallat olla heikko.

Molemmilla naisilla oli hetkittäin sellainen terminaattorivaihe päällä, että hengästyin pelkästä katsomisesta. Olen aina ihaillut Ella Pyhällön äänenkäytön vaihtuvuutta ja hänen ilmeidensä rikkautta, nyt se oli kuin yhtä vuoristorataa. Susa Saukon laulua olisin voinut kuunnella enemmänkin. Ja voi wautsi, millainen yhteinen lauluesityksenne olikaan.

"Melkein kuin Emmerdalessä" esitetään Kapsäkissä syyskuun aikana ja lokakuussa esitys siirtyy teatteri Jurkkaan. Suosittelen lämpimästi.

www.facebook.com/melkeinkuin

Sodassa ihminen ei ole tärkeä

Kysyn samaa, mitä niin moni muukin tänään: miten on mahdollista, että näin lähellä sivistynyttä Eurooppaa ollaan sotatilanteessa? En haluaisi tietää koko sodasta mitään, sota ahdistaa.  Se myös suututtaa niin paljon, että  sittenkin seuraan sen outoja käänteitä. Itäisen Ukrainan tapahtumat ja Putinin Venäjä on luonut hirvittävän draaman, jossa ei ole sankareita ja joka ei voi päättyä hyvin.

Samaan aikaan, kun Venäjän ulkoministeri puhuu kauniita sanoja rauhasta, vyöryy tankkeja ja muuta sotakalustoa naapurimaahan. Ihan oikeasti olen uskonut, että Neuvostoliiton ajan tavat ovat olleet ja menneet. Eivät ole. Mitään väliä ei  näytä olevan sillä, kuinka paljon miehiä kuolee, saavatko lapset käydä koulua, nuoret opiskella, ihmiset elää normaalia elämäänsä. Kaikki kaadetaan valtapolitiikan vuoksi. Ihmisellä ei edelleenkään ole mitään väliä. Ei ollut Stalinin aikaan eikä ole nytkään.

Ilta-Sanomien kuvat olivat järkyttäviä. Palaneita ajoneuvoja enemmän koskettivat kuvat räjähteillä leikkivistä nuorista ja lapsista. Kuvia taustoitti leppoisan näköinen loppukesän keltainen pelto.
 
A-studiossa haastateltiin kahta ukranalaista miestä, jotka ovat hakeneet turvapaikkaa Suomesta.  Heistä nuoremman ahdistunut katse jäi mieleeni.  Hän ei halunnut palata sotaa käyvään maahansa. En tiedä, miten hänelle käy, onko hänen palattava sodan keskelle. En tiedä sitäkään, koska sota loppuu. Pelkään, ettei se lopu pitkään aikaan vaan pahenee. Putinin Venäjä ei luovuta. Valtakunnan johtajan vallan himo sekä ihmisten halu uskoa ja luottaa johtajaansa mahdollistavat sodan jatkumisen.

Tällä hetkellä minusta tuntuu, että me suomalaiset haluamme uskoa ihmisistä parempaa kuin he ansaitsisivat. Virolaiset tuntuvat olevan realistisempia, ehkä he omaan kokemukseensa perustuen näkevät tarkemmin kuin me.

Pieni asia voi olla suurikin

Hän on aika iäkäs nainen. Paljon yli 80 vuotta, ehkä lähempänä yhdeksää kymmentä. Hän on vuosikymmeniä asunut samassa talossa. Näiden vuosien aikana hän on saanut uudet ihmiset naapureikseen. Vanhat asukkaat ovat muuttaneet, siirtyneet palvelutaloihin tai kuolleet. Hän kävelee päivittäin hiljakseen, pysähtyy juttelemaan heti kun saa kontaktin ihmiseen. Viime aikoina olen huomannut hänen istuvan lasten leikkikentän tuntumassa, jossa voi jutella äitien ja isien kanssa. Myös koiriaan kävelyttäviä hän lähestyy. Muutaman kerran olen nähnyt naisen  alueemme juopporukassa, mutta ei sentään kaljatölkki kädessä.

Pessimistisinä hetkinä näen itseni vastaavassa tilanteessa.  Tällainen kuva tulevaisuudesta ei miellytä. Silti näen tämän  vähän kumarassa kävelevän vanhan naisen elämässä myös valoa: hän ei ainakaan päiväsaikaan jää neljän seinälle sisälle, vaan lähtee ulos ja lähestyy ihmisiä. Ehkä hänen vaatimuksensa eivät ole kovin kovat. Saada edes pieni jutteluhetki, muistella jonkun kanssa omaa elettyä elämäänsä.

Ystäväni Saara on 86 vuotta. Hän on miehensä kuoleman jälkeen asunut maalla omakotitalossaan yksin noin kuusitoista vuotta. Hän ei ole halunnut muuttaa kaupunkiin lähelle lapsiaan. Hän valitsi yksin asumisen. Erityisesti syksyisin ja talvisin myös pitkät jaksot yksinäisyyttä, koska naapureita ei ole lähellä. Kuluu välillä päiviä, ettei hän näe ketään. Kylätie on hiljainen ja vanhoja ystäviä ei enää ole.  Hänellä ei ole edes kaupunkilaisen etuoikeutta - ihmisiä kohtaa kun astuu kotiovesta kadulle. Mutta Saara on lähellä luontoa, se on hänelle kaikista tärkeintä.

Olen itse asunut samassa talossa kolmekymmentä vuotta. Mielessä raksuttaa, pitäisikö muuttaa hissilliseen taloon. Sen päätöksen tekeminen ei ole kovin helppoa, kun tunnen olevani täällä kotonani. Ja sitä paitsi, entä jos uudet naapurini eivät tykkäisi kuoharista tai eivät ymmärtäisi mitään rapujuhlien päälle. Miten siinä sitten voisi elää, ei mitenkään.

Kesä huipentui eilisiltana naapureitten kanssa vietettyyn rapujuhlaan. Herkullisia olivat.

Lenininpuisto on kuin kaunis koru

Lenininpuiston avajaisia vietettiin tänään. Lopultakin, tekee mieli sanoa.  Viime vuoden kesä meni, kun puistoa myllättiin oikein kunnolla. Kaadettiin vanhoja puita ja puskia.  Uusia on jo kasvamassa. Kesän aikana on istutettu 10 000 kukan taimea, pari tuhatta sipulia on vielä tulossa. Ei ihme, että aikaa on kulunut, sillä niin monta juttua, jotka eivät meille edes näy, on pitänyt tehdä. Vesiallas oli kuulemma kaikista haastavin. Lopputulos on hieno.

Puistot ovat osa kaupunkikulttuuria. Ne on tarkoitettu kaupunkilaisten käyttöön.  Alppilan alueella on Lenininpuiston lisäksi myös viehättävä Alppipuisto, jossa kesäviikonloppuisin pidetään konsertteja.

On niitä konsertteja pidetty myös Lenininpuistossa.  Ne ovat enimmäkseen olleet juopot-pojat-huutavat -kuoroja. Sietäisin vielä sen öisen meluamisenkin, mutta onko pakko rikkoa ja roskata, yrittää näyttää miehistä(?!) voimaa roskiksia kaatamalla? Toisaalta on suuri ihme, että istutukset ovat enimmältään saaneet olla rauhassa.

Lenininpuistoon en toivo kovaäänisiä konsertteja. Toivoisin puiston pysyvän rauhallisena piknik -puistona. Seurustelupuistona. Sellaisena se olisi suuri ilo myös meille lähellä asuville.