Juri Ljubimovissa paloi pyhä tuli

Radio ykkönen lähetti lauantai-iltana Musorgskin oopperan Boris Godunov. Viikko sitten kuollut kuulu teatteriohjaaja Juri Ljubimov kertoo kirjassaan "Pyhä tuli" miten Stalinkin oli mieltynyt tähän oopperaan.Tosin hän seurasi draamaa intohimoisesti vain niin kauan kuin tsaari oli tapahtumien keskipisteessä. Kansannousukohtaukset sen sijaan ikävystyttivät Stalinia niin paljon, että hän lähti aina ennen loppua pois.

Juri Ljubimov oli kuuluisan Taganka -teatterin ohjaaja, teatterin, jonka on sanottu olleen koko maailman teatteriväen pyhiinvaelluspaikka. Sen lippuja jonotettiin ja niistä maksettiin. Ljubimov kertoo, ettei Tagankassa ollut yhtenäkään iltana kahdenkymmenen vuoden aikana vaikeuksia saada katsomo täyteen. Kun liput tulivat   ennakkomyyntiin, ne ostettiin päivässä. Jotain aivan uskomatonta on Tagankan lippujen arvo. Liput olivat arvokkaampia ja luotettavimpia kuin rupla. Niillä saattoi ostaa kaikkea kuten elintarvikkeita, kirjoja, ulkomaanvaluuttaa.

"Pyhä tuli" on kertomus ennen kaikkea Tagankasta, sen ohjelmistosta ja viranomaisten suhtautumisesta. Hänelle oli annettu ohjeeksi: " taiteen ainoa tehtävä on räätälöidä todellisuus sellaiseksi, että se vastaa utopistista mielikuvaa maailmasta". Se oli kai sitä sosialistista realismia, joka taas ei istunut ollenkaan siihen, minkä Ljubimov näki teatterin tehtäväksi..

 Poikkeavaa, suoraa puhuvaa teatteria ei silloin (kaan) ollut helppoa tehdä.  Se tiesi jatkuvia vaikeuksia. Ljubimov ei suostunut kuvia kumartamaan vaikka välillä oli pakko peruuttaa esitys. Teatterin budjetti oli valtion hallinnassa, joten määräysvalta oli siellä. Miksi valtio ei tukenut teatteria? Ljubimov vastaa: "Siksi että asiat vain olivat niin eivätkä toisin."

Teatterityö oli  Ljubimoville yhtä kuin elämä. Enemmän draamaa kuin komediaa. Täynnä hirveän pahoja asioita, mutta työtä, jota ei voinut lopettaakaan. Lopulta kaikki johti vuonna 1984 siihen, että Llubimov erotettiin ja häneltä riistettiin Neuvostoliiton kansalaisuus, jonka hän sai takaisin vuonna 1989. Sen jälkeen hän jatkoi työtään Tagankassa.

Juri Ljubimov kritisoi maataan - niin Neuvostoliittoa kuin Venäjääkin - koko elämänsä ajan. Hän julisti, että "Venäjää tulisi rakentaa kansalaisten ehdolla demokraattiseksi valtioksi eikä johtavien toverien käsikassaraksi".

 Kirjassaan "Pyhä tuli" hän toteaa: "kaikkihan tietävät, että KGB:ssä on erityinen osasto väärien tietojen levittämiseksi, on ollut jo pitkään aina neuvostovallan synnystä lähtien".
Näinä päivinä tämä ainakin on tullut toteen näytetyksi.

Iloinen ja kiltti Europaeus

Teatteri viihdyttää, mutta myös sivistää. Europaeus - mikä, kuka se on, ei sanonut mitään mutta nyt sanoo. Hän oli mies, joka tiesi jo 1800 -luvulla, että ihmisen pitää kävellä pysyäkseen terveenä. Ja hän on keksinyt sanan tasa-arvo. Oli hän muutakin. Hän oli suomalaisen kansanrunouden kerääjä, kirjasuomen kehittäjä ja tutkija  David Europaeus.

Miehestä kertoo Kansallisen näytelmä, jota jo viime talvena esitettiin. Lopulta sen pääsin katsomaan minäkin. Alkuhämmennyksen jälkeen - laiha ja puolialaston mies näyttämöllä jumppaamassa - esitys otti minut täysin. Taisi olla mies vähän hullu, mutta hyvin viisaan ja hullun rajahan on kuin veteen piirretty viiva. Europaeus, jota Timo Tuominen esitti, oli niin sydämellisen naivi ja koskettavasti tehty, ettei siitä voinut kuin pitää. Ja sitä paitsi, kuka olisi suomen kielen kehittänyt ellei meillä olisi ollut näitä lönnrotheja ja europaeuksia.

Esitys oli muutenkin hullun hauskasti tehty. Erityisesti pidin Petra Poutanen-Hurmeen ja Hanna Rajakankaan lauluista ja äänellisestä musiikista. Todella taitavia naisia. Äänet soivat mielettömän kauniisti ja laulujen sanat olivat herkkiä että hauskoja. Olisin voinut istua katsomossa vielä toisen pari tuntia.

Ruusu Kansallisteatterin näyttelijöille.

ettei ketään enää tapettaisi

Erkki Tuomioja sanoi eilen aamupäivällä, että meillä on kolme uhkaa: Isis, Ebola ja Ukrainan kriisitilanne.  Kaikki nämä on kirjoitettava suurin kirjaimin ja jokainen niistä koskettaa myös meitä suomalaisia. Kaikki ne ovat myös sellaisia, joiden edessä näytämme olevan avuttomia. Ihminen on ne luonut, ihmisen pitäisi pystyä ne pysäyttämään. Mutta miten pysäytät pahan?

Tuomioja sanoi Isiksen pohjaavan katkeruudelle, jonka joku on aseistanut. Ehkei etukäteen ajateltu, että tästä tulee tällainen hirviö.

Olen lukenut Isiksestä kertovia juttuja, yrittänyt ymmärtää, miten tuollainen raakuus on mahdollista. Järjestö ei pyydä edes rahaa, se aivan kuin haluaa näyttää vain voimansa ja mahtinsa. Me teemme mitä haluamme, ihmisen henki ei ole meille minkään arvoinen. Teloituksien viestiä ei voi muuten ymmärtää.  Se on saanut ihmiset pelkäämään, mutta mitä Isis pelottelulla tavoittelee? Ihanko vain pahaa pahan vuoksi voidakseen näyttää tämän islamilaisen maailman mahdin?

Käsittämätöntä on se nopeus millä järjestö on tullut kaikkien tietoisuuteen.  Kovin montaa kuukautta sitten se ei ollut meille edes olemassa. Euroopasta on sen riveihin lähtenyt kolmisen tuhatta ihmistä, Suomestakin nelisenkymmentä. Opiskelleita, ammattikoulusta valmistuneita nuoria, joilla olisi ollut toinenkin mahdollisuus.

Jukka Huusko nostaa päivän Hesarissa esille twitterin ja facebookin suuren merkityksen. Kun seuraa samanmielisten suoltamaa propagandaa, kun elää eräänlaisessa kuplassa, saattaa nuorella syntyä harhainen kuva maailmasta. Eli hänelle voi olla kiehtovampi vaihtoehto lähteä kuin jäädä odottamaan parempaa tulevaisuutta maahan, jossa jatkuvasti saa kokea olevansa syrjitty, epäonnistunut.

Aamulenkillä Töölönlahden nurkalla parin metrin päässä koirastani ja minusta seisoi komea kettu. Tovin tuijottaa tapitimme toisiamme kunnes kettu laiskasti kävellen hävisi lähipuskaan. Eipä ollut suuri uhka. Tällainen meidän lintukotomme on edelleen.  Me suomalaiset voimme vaikuttaa siihen, että se myös säilyy sellaisena. Ei suljettuna, vaan avarana. Sittenkin. Ystäväni sanoo, että hän menee metrossa ja busissa istumaan maahanmuuttajan viereen. Hän haluaa näin kertoa oman mielipiteensä, tehdä ystävällisen eleen.  Maailmaa on aina parannettu myös pienillä teoilla.

Naivismia Jugoslaviasta

Matkalla Jugoslaviassa huhtikuussa 1988. Yhtäkkiä edessäni on melkein kuin tämä maisema. Saan ahaa -elämyksen. Omistan Ivan Generalicin tauluista tehtyjä postikortteja. Ihanan naivistisia. Pakko mennä korttilaatikolle ja etsiä muutkin kortit. Sieltä ne löytyvät.

Jugoslavia jäi väikkymään mieleeni luettuani Pajtim Statovcin kirjan "Kissani Jugoslavia, josta jo kirjoitinkin. Jugoslaviaa ei enää yhtenäisenä valtiona ole. Sinä vuonna kun me ajoimme autolla tämän noin tuhannen kilometrin matkan Itävallasta Kreikkaan, tilanne oli jo kriisiytymässä. Albaanit halusivat Kosovolle itsenäisemmän aseman. Alkoi Kosovon sota, jonka seurauksena satoja tuhansia albaaneja pakeni ulkomaille. Tästä Statovcin kirja kertoo.

Ivan Rabuzin on toinen kroatialainen taitelija, jonka naivismista pidän paljon

Dubrovnikistä ostettu kortti. Taitelija Zvonimir Loncarik

Elämää maaseudulla kuvasi Inge K.Cimic.

Postikortit on ostettu 1985 Opatijasta ja Rijekasta, silloisesta Jugoslaviasta, nykyisestä Kroatiasta. Olisipa silloin ollut rahaa ostaa edes yksi taulu., mutta hyvä kun edes postikorteista voi muistella menneitä. Netistä löytyy lisää taitelijoiden kuvia.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Kun lapset häpeävät vanhempiaan, on vaikeaa ajatella minkäänlaisen yhteisen menneisyyden pitävän perhettä koossa. On tunnettua, että vanhemmat eivät kotiudu toisenlaisiin oloihin niin helposti kuin heidän lapsensa.  Jotkut eivät koskaan. Pajrim Statovcin kirja "Kissani Jugoslavia" kertoo siitä mitä ihmisille ja perheille tapahtuu, kun heidän on muutettava täysin toisenlaiseen kulttuuriin.

Tarina alkaa Jugoslaviasta sinä keväänä, kun maata hallinnut Tito kuoli ja jonka jälkeen hyvin pian alkoi kaikki paha. Oli joko kuoltava tai lähdettävä.  Bajram tuo perheensä Suomeen. Hänellä ei ole mitään. On vaimo ja viisi lasta, ei rahaa eikä omaisuutta, mutta varmasti mieli täynnä toisaalta pelkoa uudesta tilanteesta, toisaalta tahtoa päästä omille jaloilleen. Onhan hän kouluja käynyt mies. Toisin käy. Kun miehen valta murenee myös perheessä, siitä ei seuraa hyvää.

Kirja on osittaisesta outoudestaan huolimatta kiinnostava. Sen parasta antia on kuvaus elämästä Jugoslaviassa ja toisaalta siitä, miten kosovolainen perhe sopeutuu Suomeen. Päärooleissa ovat äiti Emine ja hänen poikansa Bekim. Kun kahden ihmisen yhteistä ja kuitenkin eri tarinaa kuljetetaan rinnakkain, on välillä tunne kuin kirja koostuisi toisistaan irrallisista paloista.

Maahanmuuttajien kokemukset Suomesta ja suomalaisista tulevat selkeästi esille. Kuva ei ole ollenkaan kaunis. Se ei yllätä.  Tarkkailemme mieluummin etäältä kuin menemme ystävällisesti lähelle. Epäluulo erilaisuutta kohtaan on meissä vahva. Siinä jos missään näkyy oma epävarmuutemme. Kun tähän maailmaan tulee albaanimies, joka kaikista eniten pelkää kasvojensa menetystä, ei siitä ainakaan heti voi tulla menestystarinaa. He ovat ylpeää kansaa, josta kirjassa sanotaan ”albaani on valmis kuolemaan kunniansa ja kasvojensa puolesta, koska kasvojen menettäminen on monta kertaa pahempaa kuin kuolema."

Kirjassa on hyvää kuvausta suvun vahvasta merkityksestä. Kosiomatkaan liittyvistä tavoista jäi erityisesti mieleeni, miten tyttären on näytettävä taitonsa teen tarjoamisessa.  Siinä tarkastetaan samalla, onko tytär saanut äidiltään hyvää opetusta miehen palvelemisessa. Se on naisen taidoista kaikkein tärkein. Vieläköhän siellä on jäljellä perinne, että isä päättää kenelle tytär naitetaan? Äidiltä eikä tyttäreltä ainakaan tässä kirjassa kyselty, mitä he tulevasta avioliitosta ajattelivat.

"Kissani Jugoslavia" on myös naisen tarina. Se kertoo siitä, miten miehellä ja suvulla on oikeus alistaa nainen palvelijaksi, orjaksi.  Ruokarahat tulevat muttei koskaan kiitosta. Naisen elämän täyttävät lapset, mies ja puhdas koti. Tuntui pahalta lukea ja ajatella, että edelleenkin kaikki olisi kuin ennen. 

Statovcin kirjassa kissat ovat suuressa roolissa. Puhuvien ja määräilevien kissojen lisäksi lemmikkieläimenä on käärme, joka kietoutuu syleilyyn ja syleiltäväksi. Yhden lukemisen perusteella en osaa oikein arvuutella, mitä nämä symbolit tarkoittavat.

Peter von Bagh

Ensimmäinen ajatus oli, ei voi olla totta, Peter von Bagh on kuollut.  Sodankylän elokuvajuhlien kuvissa viime kesäkuulta hän näytti väsyneeltä, mutta tätä en osannut odottaa.

Peter von Bagh on elokuvafaneille merkinnyt paljon. Itse en kuulu intohimoisempien elokuvien seuraajiin, mutta kautta koko elämäni elokuvat ovat olleet itsestään selvyys. Ne ovat osa kulttuuriamme siinä kuin kirjat ja teatteri. Peter von Bagh oli itselleni sillä tavoin tärkeä ihminen, että hän opetti katsomaan elokuvia muunakin kuin pelkkänä viihteenä. Hän opetti näkemään niiden yhteiskunnallisen sanoman, näkemään niissä vielä vähän enemmän.

Massiivisessa Elokuvan historia -kirjassaan hän lainaa Majakovskia: "Teille elokuva on spektaakkeli, minulle melkein kuin maailmankatsomus". Näin olisi voinut sanoa, ehkä sanoikin, Peter von Bagh. Hän osasi sanoa elokuvasta sen ytimen esitellessään filmin ennen esitystä. Usein hänen sanomansa oli vielä sellainen, jota en itse olisi osannut ajatella.  Bagh käytti joskus adjektiiveja hervottomasti, sanoisinko laveasti, mutta pidin hänen tavastaan "maalata" leveällä vedolla. Mitä niitä sanoja pihtaamaan, kun kyse on "elämää suuremmasta".

Peter von Bagh piti elokuvaa ainutlaatuisena ilmaisumuotona. Sitä se onkin. Elokuva on kiehtova siksi, että se on mielikuvituksen ja kaikkien tunteiden juhlaa. Katsoessani vanhoja elokuvia, tutkin  miten Bagh on arvioinut filmiä ja sen ohjaajaa. Melkein kaikista hän on sanonut jotain. Hän on ollut vain 32v  kirjoittaessaan historian. Ja sen jälkeen kirja ja työ seurasi toistaan, määrä on valtaisa. Niin kuin hänen vaikutuksensakin aina 1960 -luvulta alkaen.

Bagh oli aina ajan hermolla. Kun Elvis vuonna 1977 kuoli, hän teki samana vuonna kirjan rock`n rollin loistavasta tähdestä. Kirjan kuvitus on mielettömän hieno.

Kunnioitan Peter von Baghin muistoa katsomalla elokuvan "Mies lännestä" (vuodelta 1958), jossa kivikasvoinen Gary Cooper on pääosassa. Bagh sanoo elokuvaa Anthony Mannin lännen elokuvien ohjauksista ehkä hienoimmaksi.

Arkisia onnen hetkiä

Onkohan se ikään (tymiseen) liittyvä asia, ettei enää odota hyvien ja onnellisten hetkien tulevan sitku tuo asia on hoidettu tai sitku tuo on saatu maksetuksi tai jotain sitku...Vaan että ne onnelliset hetket ovat tässä ja nyt. Jos ovat ollakseen.

Syyskuun säät ovat olleet upeita. Tällä viikolla pesin jopa pari mattoa. Tänään lauantaina aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, lämmittikin. Vein aamulla lakanat ulos kuivumaan, hain torilta mustia torvisieniä ja puolukoita.
 
Sää salli ulkoilun kesävaatteissa. Edes mereltä kevyesti puhaltava tuuli ei ollut kylmä. Lenkin puolivälissä nautimme päivästä  Regatan terassilla.. Meri, kahvi ja uunituore pulla - sopusointu oli täydellinen.

Kävelimme ohi Kesärannan ja presidentin asuinalueen. Ei vilaustakaan kummastakaan pomosta. Seurasaaren edustalla usean soutajan veneitä.  Meilahden korkeilta kallioilta näkymä on komea. Vähäistä liikeenteen kohinaa jossain, muuten aivan hiljaista. Helsinki on hieno kaupunki.

Lähes kaksituntisen lenkin jälkeen kotona. Koirani ja minä. Koti on lauantaisiivottu. Meressä pesemäni matot ovat antaneet ihanan tuoksun huoneeseen.

Juon pienen pullon belgialaista kriekiä.  Nukahdan sohvalle dekkari kädessä.

Ihminen tulee onnelliseksi pienistä asioista. Niin monelle nämä kokemani hetket saattaisiva olla suuria. Tässä maailmassa ja tässä ajassa.