Ajatonta kauneutta

Joskus 70 -luvun alussa olin työmatkalla Jyväskylässä. Silloin nuorena naisena piti tutkia kaupungin vaatekaupat. Kauppakadulta löysin erilaisen myymälän, Annikki Karvisen liikkeen. Vaatteiden värit olivat jo silloin vahvoja. Erityisesti poppanoista tuli hänen tavaramerkkinsä. Annikki Karvisen suunnittelemat vaatteet ovat aina erottuneet.

Helsingissä hänen liikkeensä on Pohjoisesplanaadilla. Käyn liikkeessä ehkä pari kertaa vuodessa. Värit ja mallit kiehtovat, näyteikkunat ovat hyvin kutsuvat. Tällä viikolla poikkesin myymälässä, kun alennusmyynti houkutti. Karvisen vaatteet ovat kohtuullisen kovahintaisia. Tosin myös ajattomia ja kestäviä. Vaan kuka istuikaan myymälän sohvalla - itse tekijä.  Nautin glögiä, söin Ranskasta tuotuja pähkinäpäällysteisiä suklaaleipiä ja keskustelin Annikki Karvisen kanssa. Pieni tumma nainen, eloisa ja ystävällinen, puhelias.

Kun kerroin, että olen vuosikymmeniä sitten käynyt Jyväskylän Kauppakadun myymälässä, hän innostui. Se oli pieni myymälä, jonka takahuoneessa oli ompelimo, rouva kertoi. Käsityönopettaja Karvinen aloitti vuonna 1968 vaatteiden suunnittelun ja jatkaa edelleen. Enää vain ei olla pienissä tiloissa eikä takahuoneissa, tuotannostakin puolet menee vientiin.

Kaunis vaate on kuin taideteos. Se myös jää mieleen. Pari vuotta sitten poikkesin myymälään taas alennusmyynnin aikaan näin joulun alla. Ostin hameen, mutta mieleeni jäi erityisesti vihertäväkuvioinen jakku, jonka jätin kauppaan. Olisi ehkä pitänyt antaa mieliteolleen periksi ja ostaa, koska se edelleen kummittelee mielessäni. Enää sitä ei myymälässä näkynyt, luultavasti jakku on löytänyt onnellisen omistajan. Jotain erityistä siinä vaatteessa oli, miksi sen edelleen muistaisin.

Harmi, että unohdin kertoa tästä Annikki Karviselle, koska luulen, ettei mainettakaan saanut tekijä koskaan saa riittävästi hyvää palautetta. Tietysti, paras palaute on se, että kauppa käy. Wikipediasta huomasin, että olemme naapuripitäjän tyttöjä.

Miksi tämä juttu Annikki Karvisesta. No kun ihailen aikaansaavia naisia, ihailen luovuutta ja rohkeutta.

Marraskuisia mietteitä

"Päivät niin kuin varpusparvi raahautuu...", laulaa Miljoonasade. Siinäpä sitä kohottavaa sanomaa marraskuun kaamokseen. Olen aina inhonnut synkkää marraskuuta ja rumaa huhtikuuta, mutta nyt on jotain toisin.  On pimeää, mutta päivällä valo on myös pehmeää, vaikkakin tasaisen harmaata ja väritöntä. Pysäyttävää. On se hyvä, ettei meillä ole vain kahta väriä: kirkasta ja kovaa aurinkoa ja syvää pimeää.

 Joku vuosi sitten puhuttiin paljon downshiftingistä, mutta nyt en ole pitkään aikaan lukenut siitä. Itse perusajatus hitaammasta elämästä on ehdottoman hyvä. Saada sellainen tasapaino elämään, jossa on sopivasti kiirettä ja aktiviteettia, toisaalta riittävästi löysyyttä. Työssä käyvillä ei ole mahdollisuuksia pysäyttää itseään, mutta teemmekö sitä mekään, joilla olisi siihen aikaa?

Oman ikääntymisensä huomaa siitä, ettei tarvitse koko aikaa olla menossa. Sen huomaa myös reagointikykyni hitaudesta.  Olen ajatellut, että hitaampi elämä tarkoittaa minulle  keskittymiskykyä. Itsestään se kyky ei tule eikä säily, sitä on harjoiteltava. Kesällä sitä tein, kun golfasin. Siinä pelissä mistään ei tule mitään ilman hyvää keskittymistä. Mutta on se merkillisen vaikea taito. Mieli on niin malttamaton.  Kun on koko elämänsä tottunut tekemään monta asiaa kerrallaan, ei ole helppoa pysäyttää itseään tekemään vain yhtä asiaa.

Ystäväni sanoi, entäpä jos aamupuuroa keittäessäsi et tekisi mitään muuta kuin keittäisit puuroa. Seisoisit siinä lieden äärellä ja sekoittelisit. Nyt puuronteon ohessa valmistuu aamujuoma ja voileivät, ennätän vilkuilla päivän lehteä, kuunnella radio ykköstä, paijata koiraani.

Kiireiselle mielelle on hyvää terapiaa hetki hiljaisuutta ja itsensä kuuntelua. Ehkä se estää Miljoonasateen väittämän "...täällä pikkuhiljaa pohjaan poltetaan...".

Nato keskusteluttaa

Jos nyt pitäisi päättää, mennäkö Natoon vai ei, en tietäisi mitä sanoa. Natoon voidaan mennä, mutta voidaan olla myös menemättä. Molemmissa puolissa on pointtinsa. En kuitenkaan ajattele niin, että ein sanominen Natolle tarkoittaisi suomettumista. Siinä olen aika paasikiviläinen. Meillä on yhteistä rajaa Venäjän kanssa noin 1300 kilometriä. Kai se nyt sentään on reaaliteetti. Edelleenkin. Ymmärrän, että olemme EU:n kanssa mukana Venäjä -pakotteissa, mutta se on ihan toinen asia.

Mikä minut saisi Natoon? Pelko Venäjästä? Mutta kun en pelkää Venäjää. Vaikka Putinin Venäjä on mitä on, se ei silti saa minua ajattelemaan, että Suomi olisi kuin Ukraina Venäjälle. Ei ole, eikä Suomi ole Ukraina missään mielessä.

Putinin Venäjän toimet ovat lisänneet  runsaan puoleisesti keskustelua Natoon liittymisestä. Toiseen suuntan meneviä kirjoituksia ei ole ollut kovin paljon.  Miksi emme voisi jatkaa nykyisellä linjalla? Jos me jonain päivänä tarvitsemme Naton joukkoja turvaamaan maatamme, niin luulenpa kaiken olevan silloin joka tapauksessa myöhäistä. Usein vedotaan Naton jäsenenä olevaan Norjaan, jonka entinen sosialidemokraattinen pääministeri on nyt Naton pomo. Silti - entä sitten? Ruotsi ei ole Naton jäsen eikä näytä moista asiaa edes aikovan tehdä.

Heikki Peltosen ajankohtaisessa ykkösessä - siis radiossa - on usein mielenkiintoisia haastateltavia. Viimeksi kuuntelin Pekka Visuria. Herrat keskustelivat, onko kylmä sota  tulossa takaisin, kun se 25 vuotta sitten Berliinin muurin murtuessa loppui. Noin suurin piirtein. Visuri ei halunnut ajatella, että menneisyyden kaltainen kylmä sota tulisi takaisin. Hän käytti termiä kylmä rauha. Sekin kuulosti kyllä riittävän jäätävältä.

Keskustelussa nousi esille useampikin järkevä ajatus. Ensiksi se, että jos  vastapuoli nähdään vihollisena, jos kuvitellaan että ollaan kylmässä sodassa, silloin siihen joudutaan. Pääsee valloilleen itseään toteuttava logiikka. Ajattelu yksinkertaistuu, ei ole valmiutta kompromisseihin, ei kuulla vastapuolta. Toiseksi sodan propaganda tuo tullessaan sodan piirteitä. Suurennellaan omia, vähätellään vastapuolta.  Silloin tuntuu kuin olisimme sodassa. Niin kuin Visuri sanoi, suurvallan logiikkaan kuuluu, että se näyttää voimansa.

Tuntuu myös hyvin järkeen käyvältä se, ettei Yhdysvaltojen asevoimaa kukaan  lähde uhkaamaan. Ei edes Venäjä. Visuri sanoi, että Venäjä on huolissaan Kalingradin alueesta, se on Nato -maiden ympäröimä. Siellä venäjällä on puolustuksellinen intressi, mutta Venäjä ei liiku kohti länttä ellei ole sellaisia tekijöitä, esim. täysi sota.

Tämän keskustelun kuunteleminen ei ainakaan lisännyt pelkoa Venäjää kohtaan. Ei se myöskään lisännyt haluja liittyä Natoon. Kuvittelen, että Suomella voisi lähitulevaisuudessa olla jännityksiä lieventävä asema. Se olisi hyvää turvallisuuspolitiikkaa.

.

Putosimmeko puusta liian aikaisin?

"Suomi on kuitenkin tarkoitettu vain suomalaisille."  Vai niin on tarkoitettu. Kuka sitten on tämän päivän suomalainen?  Hän, joka asuu Suomessa, on syntynyt Suomessa suomalaisista vanhemmista? Entä hän, joka on syntynyt  suomalaisesta naisesta ja turkkilaisesta miehestä, onko hän suomalainen?  Ovatko romaanit ja saamelaiset myös suomalaisia? Onko hän suomalainen, joka on lapsena tuotu Suomeen, käynyt täällä koulunsa, on töissä, maksaa veronsa ja puhuu suomen kieltä?

Suomi -kuvio ei enää ole yksivärinen, se on pikemmin kuin mosaiikki, useista väreistä koostuva.

Ymmärrän tätä ajattelua "Suomi vain suomalaisille" siltä pohjalta, että meitä pelottavat monet, uudet ja oudot asiat. Kaikesta kehityksestä huolimatta maailmaamme ei ole aina helppo ymmärtää. Se mikä ennen oli tuttua ja turvallista, on nyt vierasta ja pelottavaa.  Miten sen voi kohdata? Vetäytymällä ja käpertymällä neljän seinän sisään, heittäytymällä aggressiiviseksi, purkamalla vihaansa nimettömänä netissä?

On toisiakin tapoja. Mitä enemmän tunnemme toisia kulttuureja, sitä vähemmän uhkaavilta ne tuntuvat. Ja hyvänen aika, olemmehan jo vuosikymmenet hyväksyneet tietyt maahanmuuttajat.  Kun haen sushi -annokseni Mikurasta, olen iloinen, että kokit ovat aitoja japanilaisia.  Se on usein laadun tae. On hienoa, että malesialaisravintolan henkilökunta ei ole suomalaisia. Eihän ravintolasta sitten saisi ollenkaan aitoa malesialaisruokaa.  Tässäkö se raja kulkee?

 Me suomalaiset hyväksymme ulkomaaalaiset vain heille sopivissa rooleissa, emme muuten. Niin tässä kuin missään muussakaan asiassa menneisyyteen takertuminen ei auta mitään.

Vähän hämmästelin sitä mitä  Dimitri Qvintus viime viikon Iltalehden kolumnissaan kirjoitti. Hän sanoi jotain siihen suuntaan, että julkisissa kulkuvälineissä on parempi olla puhumatta ruotsia, koska se voi herättää aggressioita.  Olen kuvitellut keskustelun asiasta liikkuvan mediassa, en lattiatasolla.  Putosimmeko me puusta sittenkin liian aikaisin niin kuin Ismo Alanko laulaa. Olisiko meidän ollut parempi pysyä vielä puussa jonkin aikaan, jos herravihan ja kateuden tunteet ryöpsähtävät väkivaltana kuvittelemiamme parempiosaisia kohtaan? Mikä maa se tällainen on, jossa ihminen ei saa ilman pelkoa puhua omaa äidinkieltään?

Poliitikko tarvitsee meitä ihmisiä

Poliittinen kulttuuri on muuttunut ilkeäksi, sanoo Pirkko Työläjärvi ET -lehden haastattelussa. Se on totta. Kateutta ja halpaa mieltä puhkuvat ja nimimerkillä kirjoitetut viestit ovat tänään jokaisen julkisuuden henkilön arkipäivää.

Tunsin Pirkko Työläjärven vain hyvin etäältä. Hän oli minulle 70 -luvulla jos ei nyt aivan idoli, kuitenkin suuresti arvostamani ihminen. Työläjärvi oli teoissaan ja sanoissaan uskottava. Pirkkoa kuvattiin voimakkaaksi tahtoihmiseksi. Sydämelliseksi mutta päättäväiseksi. Tarja Halosta kuvataan äksyksi. Siinä miesten maailmassa, missä nämä kaksi "tyttöä" ovat poliittista uraansa tehneet, on varmasti pitänyt olla sekä tahtova että äksy.

1970 -luvulla poliittinen maailma oli vahvasti miesten, mutta mikään ei ole ikuista. Tänään emme voisi kuvitella hallituksiamme ilman naisministereitä.

Pirkko Työläjärvi sanoo haastattelussa, ettei hän tänään pystyisi politiikkaan, koska "sellaisia ihmisiä, joita minulla oli kaikki vuodet tukenani, ei enää ole". Aivan kuin Paula Koivuniemelle orkesteri on tärkeä, samalla tavalla kansanedustajaksi haluava tarvitsee tukiryhmän.  Hyvän ja tehtäväänsä antautuvan. Hän on tarvinnut sen aina ja tarvitsee edelleen.

Poliitikoksi ei tulla yksin. Siihen tarvitaan toisia ihmisiä. Twitter ja Facebook eivät ole ihmisten synonyymejä. Niiden kautta tavoittaa ihmisiä, mutta ne eivät riitä, ainakin vielä ne ovat vain yksi osa. Tosin tärkeä. Edelleenkin tuhannet ihmiset lähtevät vaalityöhön. En tiedä, millaisella intohimolla lähtevät, sillä olen ollut vasta yhdessä Nasima Razmyarin ryhmän kokouksessa. Ainakin siellä läsnäolleilla nuorilla naisilla oli kova palo päällä, saisi jo tehdä jotain.  

Ehkä peli ei ole vielä menetetty, Pirkko Työläjärvi. Ehkä meitä edelleen on, koska demokratia tarvitsee tekijöitä.

Tsehovilaisissa tunnelmissa

Kansallisen Vanja -eno on suurella taidolla tehty kokonaisuus. Sen lavastus, sen musiikki, sen viipyilevä, melankolinen tunnelma, kaikki yhdessä tekevät Vanja -enosta nautittavan, intensiivisen kokonaisuuden. Tsehovilaisessa elämässa ei paljon tapahdu, se on ajan kulua. Ja kuitenkin tapahtuu. Kaikenaikaa. Asiat etenevät vaikkei paljon mikään etenekään. Elämän elämättömyys vie voimat.

Vanja -enon ensihetket ovat komeita: pimeässä teatterissa rävähtää koko teatterin täyttävä, suoraan sieluun menevä musiikki, samalla näyttämölle rakentuu suuri ja monilokeroinen talo. Tunnen olevani teatterissa sen sanan parhaimmassa merkityksessä. Minut on otettu jo ennen ensimmäistäkään repliikkiä.

Sama ihmeellinen tunnelma säilyy lähes koko esityksen ajan.  En nähnyt näytelmää tähtisuorittajien työnä, vaan hienona, yhdessä tehtynä kokonaisuutena. Mutta en tietenkään pääse yli enkä ympäri Eero Ahosta. Olen ensimmäisen kerran - siis niin että muistan - nähnyt hänet Esko Salmisen kanssa Pukijassa. Silloin kolahti tosi kovaa.  Voisin pelkästään hänen takiaan mennä katsomaan näytelmiä. Vanja -enossa Aho tekee roolinsa taas kerran hienosti ja täydesti Jelenaan rakastuneena, reippaasti ryyppäävänä kylälääkärinä.

 Näytelmän naisista  Sofiaa esittävä Emmi Parviainen oli vetoava. Toisaalta ujo ja herkkä, toisaalta toivottomassa rakkaudessaan niin alaston.

Jos näytelmässä jotain oli liikaa (ovien paukuttelut) niin siedin senkin, kun minut valloitti täysin se miten lavastuksella voidaan näyttää asioita, miten musiikilla voidaan raamittaa. On se hienoa, että meillä voi nähdä tällaista teatteria.

Kaupunginteatterin Vanja on myös käytävä katsomassa, mutta ei ihan vielä. Kansallisteatterin esitys on vielä liiaksi iholla.

Aulikki Oksanen rakastaa ja taistelee

1970 -luvun alku muistetaan vasemmistolaisen laululiikkeen vuosina. Erityisesti kommunistinen laululiike oli vahvoilla. Silloin oli paljon aiheita yhteiskunnallisiin lauluihin: oli Vietnamin sota, Chile ja vallankaappaus, oli työttömien Suomi.  Agitoiva, propagandistinen
ikulausepolitiikka oli se, jolla huudettiin maailman epäoikeudenmukaisuutta. Mutta silloin meillä oli vielä vahvat luokat: duunarit, farmarit ja porvarit kuten tutkija Anu Kantola sanoo.  Silloin oltiin perinteissä kiinni, se tarkoitti myös kiinnittymistä omaan puolueeseen.

Eilen illalla 70 -luku oli yhtäkkiä lähelläni. Loppuunmyydyssä Savoy -teatterissa juhlittiin kesällä 70 vuotta täyttänyttä Aulikki Oksasta.  Hän on koko ikänsä kirjoittanut runoja rakkaudesta ja politiikasta ja kirjoittaa niitä edelleen. Aulikki Oksanen on minulle yhtä kuin Kaisa Korhonen, Kaj Chydenius, Agit Prop. Siis varsin vasemmistolaisten laulujen tekijä. Se vaan ei yhtään vähennä hänen arvoaan.

Illan konsertissa saatiin pieni kosketus hänen lauluihinsa, joista valtaosan esitti Vuokko Hovatta. Toisille lauluille aika on tehnyt tehtävänsä, mutta ei kaikille. Laulu siirtotyöläisestä ei ole vanhentunut ollenkaan, vaan täyttä tätä päivää, vaikka työttömiä ei nää siirtotyömaiden parakkeihin sijoitetakaan. Kuitenkin "aikuinen mies on vailla työtä, siihenkö loppuu se vapaus...."

Sen sijaan "kenen joukoissa seisot, kenen lippua kannat", ei taitaisi enää tänään sytyttää. Ei vaikka Oksanen sanoo asiat siinä aivan oikein: "ei synny rakkautta ilman oikeutta, ei synny oikeutta, ilman taistelua, ei taistelua ilman yhteistä rintamaa".  Onko tämän päivän puolueista = myös meistä ihmisistä, hakemaan vaihtoehtoja, pitämään tämä yhteiskunta koossa kaikille Suomessa asuville? Siihen tarvittaisiin vahvaa yhteisrintamaa.

Aulikki Oksanen  on runoillut taistelulauluja, mutta myös ihania rakkausrunoja. Yksi tunnetuimmista on Chydeniuksen säveltämä pakahduttava  "sinua sinua rakastan".  Vaikka siinä on enemmän kuin tarpeeksi chydeniusmaista draamaa, silti se pysäyttää. Aulikki Oksasen laulujen vahvuus on lämpimän ironisessa otteessa, hänen tekstinsä puhuu. Sellaisia lauluja jaksan kuunnella vieläkin.

Kuunnelkaa vaikka Oi, oi, oi rakkaus - katseen kuuma lupaus, suuta polttaa toinen suu...Ei mikään lässyn lässyn, vaan yhteiskunnallisen sanoman sisältävä tango.


Aulikki Oksanen lauloi eilen omassa konsertissaan. Näin seitsemänkymppiset nykyään.
Kuvassa hän laulaa perjantaina Messukeskuksessa kirjamessuilla.