Golfia kesäyössä

Minulla on ollut unelma, no ehkä se on liian suuri sana, sanotaan toive, että jonain päivänä olisi hauskaa kokea golfia Lapin yöttömässä yössä. Olen saanut nauttia Lapissa  vaeltamisesta, hiihtämisestä ja ihaillut yöttömän yön aurinkoa. Mutta en koskaan golfata.

Kun golfystävä Pirkolta tuli ehdotus, lähde Gumböle Golfin yögolfiin, lähtöaika kello 20.30, niin ensimmäinen ajatus oli, että en minä sinne pimeään lähde pallojani hukkaamaan kun niitä hukkuu päivänvalossakin ihan riittämiin.  Onneksi on tätä ikuista uteliaisuutta vielä niin paljon jäljellä, että tulin aika nopeasti toisiin ajatuksiin. Voisihan sitä kokeilla. Mistä sitä tietää, vaikka siitä pitäisi. Tämä nyt pätee elämään yleensäkin. Aina kannattaa kokeilla.

Koska ukkosen uhka oli  kova, aikaistimme vähän lähtöämme. Ei tullut ukkosta, ei tullut sadetta, maailma Turun moottoritien varressa olevalla kentällä oli pelkkää aurinkoa.  Lintujen iltakonsertti oli parhaimmillaan, ja voi miten kaunis oli kauriin kepeä juoksu väylämme poikki. Se oli herkkä hetki, joka päilyy mielessä vielä pitkään.

Sunnuntai-ilta oli hyvin kostea, hyvin lämmin.  Ja meillä nopeasti saunamainen olo, kun työnsimme kärryjä varsin mäkisellä ja osin pitkäruohoisella alkupuolikkaalla. Golf on laji joka muutenkin hiostaa . Silloin kun ihan oikeasti tiedät, että tämän chipin osaat, lyönti saattaa onnistuakin. Mutta menepä mailan kanssa lyöntipaikalle, kun päässäsi on ajatus, että mihinkähän se pallo tällä kertaa lentää tai lentääkö ollenkaan.  Aivoista välittyy huono viesti mailan varteen eikä lyönnistä silloin tule mitään.

 Gumböle Golfin sivuilla sanotaan "alueen läpi virtaava Gumbölen joki luo oman mielenkiintoisen haasteensa pelaamiseen".  Näitä haasteita  olisi minulle riittänyt vähempikin..Niin että tämä kierros meni enempi kuntoilun puolelle.

  Mutta kokemus oli kiva. Kun me poistuimme kentältä illan jo hämärtyessä, sinne jäi vielä kärryjään työntäviä hahmoja.

Jos tuntisit minua vähän enemmän...

Ihmisarvo kalskahtaa komealta. Se on komea. Jokaisella meistä on sellainen. Mutta milloin ja mihin se jonain päivänä katoaa? Ehkä se on se hetki, kun joudut toisen ihmisen armoille. Kun olet hoitokodissa tai palvelutalossa tai mikä ikinä sellaisen nimi sitten onkaan (tai sinua kuljetetaan kodista hoitopaikkaan ja takaisin), etkä voi itse vaikuttaa mitä sinulle tehdään.  Muut tietävät paremmin kuin sinä itse, mikä sinulle on hyväksi.

On hyvin surullinen ajatus, että vanhuus ja raihnainen ruumis tarkoittavat niin usein samaa asiaa: olet muuttunut toiseksi, sinulla ei ole omaa identiteettiä. Sinut ruokitaan, lääkitään, sinut pidetään puhtaana, mutta kenelläkään ei ole aikaa tai ehkei haluakaan nähdä sinua ihmisenä joka edelleen olet.

 Kuulostaako synkeältä? Kaiken kuulemani ja lukemani perusteella todellisuus on vähintäänkin näin paha. Kuvittelin itseni tällaiseen tilanteeseen. Kuvittelin, miltä tuntuisi olla aivan vieraitten ihmisten hoivattavana. Ihmisten, jotka eivät tunne minua. Eivät tiedä taustojani, eivät mitään elämästäni, näkevät vain ihmisen kuoren. Voi olla, että vuorovaikutus jää vähäiseksi, ja kun ei paljon keskustella,  vanhan ihmisen sanavarasto hupenee vähitellen pikkulapsen tasolle. Eipä juuri naurata tällainen tulevaisuuskuva.

ELÄMÄNTARINA -lehden viime numerossa oli kirjoituksia hoitavan runon ja tarinan tärkeydestä hoitotyössä. Anna-Liisa Karjalainen kirjoittaa siitä miten kuvat ja elämäntarinat auttavat inhimillistämään hoitosuhteen. Kuvat auttavat muistisairasta muistamaan ja ne tuovat näkyville ihmisen sellaisena kuin hän on ollut. Sekä itselleen että häntä hoitaville.

Pidin tästä kirjoituksesta, koska se yhtäkkiä avasi uuden portin ja tavallaan antoi palautteen siitä "työstä", jota itse olen eläkevuosinani tehnyt. Olen monien kuvien ja tekstien kautta rakentanut tarinaa elämästäni, vanhemmistani ja isovanhemmistani. Olen ajatellut niitä tehdessäni, että jääpä joku muisto heistä ja minusta. Kirjojen tekeminen on ollut hauskaa, aivot ovat saaneet töitä ja olen tuntenut, että käytän aikaani järkevästi. Ettei se ole vain tyhjän tilan täyttöä.

Nyt siis  Anna-Liisa Karjalaisen kirjoituksen kautta avautui töilleni vielä yksi lisämerkitys.  Luulen, ettei se ole yhtään muita vähäisempi.

Herttaiset Tshernobylin babuskat

Kai se on vähän sama mihin  ihminen vanhana kuolee. Kuoleeko vanhuuteen vai liika-annokseen sätilyä. Tärkeintä on saada elää omassa kodissa, tutussa ympäristössä, paikassa jossa ovat kaikki muistot, haudat, joissa nukkuvat läheiset. Näin varmaan voi tiivistää Tshernobylin turva-alueella asuvien iäkkäiden naisten, babuskojen, ihanien mummojen ajattelun.

Dokumentti Tshernobylin babuskoista on surullinen, iloinen ja hetkittäin hersyvän hauska mummojen vähän irroitellessa. Pääsiäisyönä mummot istuvat saman pöydän ääreen syömään, juomaan ja laulamaan "ostettiin viinaa, nyt sitä juodaan. Ja joka meille nauraa, sen me pieksämme." Ottavat ryypyn ja sanovat: Näkemiin järki, tavataan huomenna.

Tshernobylin saastuneella turvavyöhykkeellä asuu noin sata ihmistä, melkein kaikki naisia. Miksi alueen nimi on turvavyöhyke? Eihän se anna minkäänlaista turvaa, kun säteilymittari nakuttaa kaiken aikaa kovia lukuja. Pikemminkin se on vaaravyöhyke.

Naiset eivät halunneet jäädä sinne minne heidät evakuoitiin. He kaipasivat niin paljon omaa kotia, että palasivat takaisin kielletylle alueelle.  He ovat saaneet luvan asua siellä, koska "vanhuus tappaisi heidät nopeammin kuin säteily", sanoi tutkija.

Mummot kalastavat, hoitavat kasvimaataan, juovat ja syövät saastunutta ruokaa ja vettä alueella, joka on ikuisiksi ajoiksi julistettu  elinkelvottomaksi.

Kun mummot ovat kuolleet, alueella liikkuvat enää turistit  tai aitojen yli salassa tulevat uteliaat, jotka haluavat nähdä millaista alueella oli silloin ennen, 30 vuotta sitten, kun aika pysähtyi.

Tshernobylin babuskat on edelleen nähtävissä Yle Areenassa. Suosittelen.

Vetoomuksilla vaikutetaan - toivottavasti

Alkukesän lämpimänä päivänä makoilin korkean puun alla ja katselin maailmaa toisesta näkökulmasta. Pitäisi tehdä tämä useammin, sillä suuret tammet ja vaahterat näyttävät huikeilta alhaalta katsottuina. Siinä tulee helposti myös sellainen olo, että jotain on lähes pysyvää. Ikivanha puu. Se juurtuu maahan, kurottaa oksiaan kohti korkeuksia, luo katoksia, pehmentää auringon valon.

Vaikka siinä suomalaisessa kesäpäivässä makoillessa olo tuntui hyvältä,  takaraivossa kiersi kiusaantuneisuus omasta riittämättömyydestä. Sosiaalinen media tarjoaa hauskoja hetkiä, naurun herättäviä kuvia ja tekstejä, mutta se tuo myös lähelle  sen toisenlaisen maailmaan, jossa ihmisillä ei ole aikaa ja mahdollisuuksia tuijotella puun latvoja.

13 vuotta vanhan Marian on mentävä naimisiin isän valitseman miehen kanssa. "Jos et suostu - tapan sinut",sanoo isä.  Amnesty toivoo minua mukaan pysäyttämään pakkoavioliitot Burkina Fasossa.

Abortti on Argentiinassa rikos. Jos naisen epäillään vaikuttaneen keskenmenoon, hän saa syytteen murhasta. Belen on tuomittu keskenmenon (jota sanovat murhaksi) takia kahdeksaksi vuodeksi vankilaan.  Amnesty toivoo, että osallistuisin vetoomukseen Belen vapauttamiseksi, sillä keskeneno ei ole rikos.

Suomalaista naista uhataan myös, kotona. Joko nykyinen tai entinen kumppani. Jatkuva väkivalta ja pelko ovat arkipäivää sadoille tuhansille naisille, kirjoittaa Amnesty. Turvakotipaikkoja on Suomessa liian vähän, hallitukselta ei tipu rahaa, lahjoita sinä, on pyyntö.

Saan postia myös Greenpeacelta. Heidän postinsa koskee luontoa ja sen suojelua, mutta ei ole yhtään sen vähäisempää kuin Amnestyn.

Minua pyydetään lähettämään Norjan ympäristöministerille henkilökohtainen viesti,  jossa pyytäisin häntä suojelemaan Arktiksen, pyytäisin  suojelemaan Huippuvuoria ympyröivät merialueet tuhoisalta pohjatroolaukselta.  Tilanne on huolestuttava, kohoavat lämpötilat sulattavat arktista jäätä.

Pitäisi vielä auttaa pysäyttämään Talvivaara. Talvivaaran piti olla suuri menestystarina, mutta siitä tuli painajainen, joka nielee nyt joka viikko miljoonia euroja yhteiskunnan rahaa, kirjoittaa Greenpeace ja toivoo minua mukaan. Tämän ongelman on jo tainnut aika hoitaa.

Tarinat ovat inhimillisiä ja  sieltä elämän kurjimmalta puolelta.  Ei ole suuri vaiva allekirjoittaa vetoomus tai antaa pieni summa rahaa,  mutta huomaan ahdistuvani (ehkä se on ikäkysymys) tästä jatkuvasti päälle vyöryvästä  allekirjoita - lahjoita - tee edes jotain -vetoomuksista.  Kun hallitus leikkasi määrärahoja kehitysyhteistyöstä, paine suuntautuu nyt kansalaisiin.  Viestejä tulee sekä sähköpostiin että puhelimeen.

Toki näiden viestien tulon voi lopettaa.  Mutta siinäpä se.  Ei niitä voi kokonaan elämästään sulkea, koska  kuitenkin haluan tietää, millaisessa maailmassa elämme. Sitä paitsi en kuulu siihen ryhmään ihmisiä, joka sanoo, että ensin omat nurkat kuntoon, sitten vasta muualle.

Putin ja hänen sisäpiirinsä

Kaikkihan me tunnemme ja tiedämme mikä mies Putin on. Vähän ujon ja epävarman oloinen, siloposkinen, suoraa katsekontaktia väistävä suuren maan  johtaja. Ja ennen kaikkea tieysti diktaattori, Venäjän hallitsija, joka toivoisi, että Neuvostoliitto edelleen olisi olemassa. Tällaisen kuvan ainakin media on välittänyt. Eikä tämä kuva pahemmin murentunut luettuani Mihail Zygarin kirjan, jossa siis puhutaan muistakin henkilöistä kuin Putinista, mutta ennenkaikkea ihmisistä suhteessa Putiniin, sisäpiiristä.

Mitä pitemälle kirjaa luin, sitä pahempi olo itselleni tuli, suorastan synkeä.  Yhä enemmän myös ymmärrän tavallista venäläistä, joka tyytyy omaan elämäänsä eikä heittäydy barrikadeille.  Se kun ei hyödyttäisi yhtään mitään, tulisi vain kaikenlaista harmia. Sellainen demokratia siellä maassa.

Kirja sai kysymään, olisiko kaikki sittenkin voinut mennä toisin, sillä  Putinin alku oli lupaava. Hän tuli hyvin toimeen eurooppalaisten johtajien kanssa, hän ihaili Bushia, hän ystävystyi Blairin kanssa, mutta syystä tai toisesta, kaikki ei sitten mennyt ihan putkeen. Kirjasta välittyy hyvin kuva siitä, miten Putin ihannoi  voimaa ja vain voimaa. Jos joku osoittaa heikkoutta (kuten Bush), hän on menettänyt pelin ainakin Venäjän johtajan silmissä.

 Putin vaatii ehdotonta lojaalisuutta. Se tarkoittaa myös sitä, ettei hänelle sanota ei tai ei kerrota asioista niin kuin ne ovat. Kun Putin sanoo, että vuoteen 2000 mennessä maan kansantulo on kaksinkertaistettava, talousministeri sanoo että mahdotonta, ehkä vuoteen 2015 mennessä. Mutta presidentille ei sanota ei, vaan "kaikki hoituu".  "Kehnon työn takia ei eroteta, epälojaalisuudesta erotetaan." Se on niin kuin Surkov sanoo: inhimillisellä taipuisuudella ei ole mitään rajaa.

Kirjassa kerrotaan useita outoja juttuja kuten Putinin salaperäiset häviämiset. Monista asioista on hämmentävää lukea. Niin kuin siitäkin miten maanantain lento Moskovasta Bagdadiin kuljetti prostituoituja Saddam Husseinin pojille ja heidän lähipiirilleen. Suhteet arabeihin olivat läheiset.  Meno oli muutenkin kovaa. Bisneslentokoneet ja kalliitt huvipurret tekivät kauppansa. Sekä poliittinen että bisneseliitti oli löytänyt cote de azurinsa, joihin lennettiin yksityiskoneilla vaikka vain yhdeksi illaksi ryyppäämään. Venäjä vietti glamourin 2000 -luvun itse maa unohduksessa: ei mitään politiikkaa, ei mitään yhteiskunnallista elämää - vain pelkkää hedonismia, Zygar kirjoittaa.

Länsi ei enää yritäkään suhtautua diplomaattisesti venäläisten ministerien puheisiin esimerkiksi siitä, ettei Ukrainassa olisi venäläisjoukkoja. Avoin nauru, yksin jättäminen - ihmettelen vaan, mitä on enää jäljellä jos edes käyttäytymissäännöistä ei välitetä. Zygarin mukaan Putin ei usko mihinkään mitä lännestä tulee ja erityisesti amerikkalaiset ärsyttävät häntä suuresti. Heille Putin onkin lähettänyt erityisterveiset: opettaisivat ensin vaimonsa keittämään kaalia.

Mihail Zygar: Putinin sisäpiiri. Nyky-Venäjän lyhyt historia.

Tarinaa tavaroista -jatko-osa

Mistä on pienet pojat tehty? Ainakin tavattomasta uteliaisuudesta. Roskalava ja sinne heitetyt tavarat oli niin jännittävä juttu, että naapurin pojan Eemelin (8v.) oli mahdotonta sitä vastustaa. Kerta toisensa jälkeen löysin pojan tutkimassa tavaroita, miten ihmeellinen maailma.

Talon lapset ovat - niin kuin lapset  kautta aikojen ovat tehneet - rakentaneet noin nelisen vuotta pihaamme majaa. Pihan puista on katkennut sen verran oksia, että maja on saanut katon.  Suuri kivi ja puu muodostavat osan majan seinistä. Puitteet ovat siis kunnossa, mutta selvästikään sisustus ei ole ollut täydellinen ainakaan Eemelin mielestä.

Roskalavasta tuli pelastus. Nyt on majan lattialla matto, Amsterdamin museosta vuosia sitten ostettu Van Gogh -juliste, pieni maustehylly, vanha kukkakori. Ja erilaisista laudoista rakennettu lisäkatto.

Olisi varmaan heti pitänyt viedä tavarani Eemelille suoraan. Mutta toisaalta, silloin olisi poika jäänyt paitsi löytämisen iloa.

Tavaroiden tie voi olla välillä hauskakin. Kuvat majasta kertokoon enemmän.

Tarinaa tavaroista ja luopumisen vaikeudesta

Kahvinkeitin, kuusenjalka, varasänky, tyynyjä, varapatjoja, kaikenlaisia nyssyköitä täynnä tavaraa. Ja upean sininen wc -istuin. Jollain matkalla näin kerran hienosti koristellun wc -istuimen. Siinä paikassa ajattelin, tuollainen minullekin ikiaikaisen valkoisen tilalle. Ei onnistunut, siellä se on vinttikomerossa muitten vuosien varrella kertyneitten tavaroitten joukossa.

Taloyhtiön roskalava on huomenna pihassa, on aika siivota komero. Ja katsoa, mitä on se tavara, jota olen luullut vielä joskus tarvitsevani.  En sitten olekaan tarvinnut, mutta en ole poiskaan heittänyt.  Nyt on luopumisen aika. Naapurini  Satu opetti, että tavaroilta on kysyttävä, tuottavatko ne sinulle iloa. Vähän siltä suunnalta lähti tarveharkintainen hävittämiseni. 

Komeroon jäi edelleen tavaroita, joita en varmaankaan tarvitse, mutta joista en ollut vielä valmis luopumaan. Niin kuin se sininen wc -istuin. En ehkä sinällään ole kiintynyt itse tavaraan, mutta muistoihin. Kaikkeen siihen iloon ja hyvään oloon, mitä tavarat palauttavat mieleeni. Ehkei kovin käytännöllistä.

Kun muutin mieheni kanssa ensimmäiseen yhteiseen kotiimme, olimme aika rahattomia. Niinpä emme hankkineet uusia huonekaluja, vaan sovelsimme vanhaa. Lepotuoli kuitenkin hankittiin. Sellainen matala, vahvat puiset laverit ja suuret tyynyt.  Siinä olisi mukava lojua ja lukea, ajattelimme. En vieläkään tiedä, miksi se ei toiminut.  Ehkä tyynyt eivät pysyneet paikallaan. Aikansa se oli käytössä, mutta sitten siirsimme sen vinttikomeroon. Jospa joskus. Sitä joskusta ei ole vielä tullut. Jonain vuonna hävitin tuoliin kuuluvat tyynyt, mutta en puuosia. Ehkä joku hyvä käsistään rakentaa siitä vielä itselleen tuolin.

Sen sijaan kassillinen johtoja sai mennä. Jestas mikä määrä. Se ei oikeastaan ole ihme, sillä onhan näitä televisioita ja digibokseja vaihdettu, on tullut uusia puhelimia ja latureita, on vanhoja kameroita ja salamavalolaitteita, kaikille omat johtonsa.  Mihin kaikkeen olen kuvitellut näitä käyttäväni, enhän osaisi edes sanoa, mikä on mistäkin.

Urheiluvälineitäkin löytyy, vaikka olen osan jo vuosia sitten poistanut, mutta vielä on: kaunoluistimet, squasmailat, kolmet sukset, muutama golflmaila, parit vaellussauvat. Luistimet palauttavat mieleen 1970 -luvun lopun, jolloin asuimme Töölössä. Silloin alueen pienet jäädytetyt kentät tulivat tutuiksi. Sukset ovayt edelleen käytössä paitsi luistelusukset. Lonkkani ei enää kestä sivuittaisliikettä, joten voisin niistä vaikka luopua. Vielä jätin ne komeroon kuin muistoksi niistä päivistä, jolloin mennä viilletettiin ja kovaa.

Olen harrastanut golfia lähes parikymmentä vuotta. Hämmentävää katsella vanhoja mailoja.Onko noilla voinut joskus osua palloon? Eipä silti,ei sitä näytä osuvan nykyisillä paistinpannuillakaan. En kyllä kehtaa tarjota mailoja kenellekään, mutta en niitä enää myöskään säilytä. Siis roskiin. Golf ei ole muisto,golf on iloista tätä päivää.

Vaeltamiseen tarkoitetuista sauvoista en sen sijaan luovu. Niihin on latautunut niin paljon hyviä muistoja. Jonain päivänä vielä mennä kopsuttelen ne tukenani Alppilan mäkiä ja muistelen, miten vaelsimme Euroopan alpeilla. Onneksi en silloin tiennyt golfista yhtään mitään, olisivat jääneet nekin mäet kokematta. Ja se oluen tarjoama nautinto siellä parissa tuhannessa metrissä.

Viininpunainen nahkatakki, jossa värikäs silkkivuori. Ostettu kauan sitten Istanbulin basaarista.  Muistan vieläkin miten lumouduin takin hehkuvaan väriin ja sen keveyteen.  Että nahka ja siitä tehty takki voikin olla tällainen. Turkkilaiset ovat osanneet nahkavaatteiden teon.  Mutta miten voisin heittää pois vaatteen, jonka taskut ovat täynnä täynnä hyviä muistoja ystävällisistä turkkilaisista? En mitenkään. Mistä sen tietää vaikka vielä pukisin sen ylleni. Joskus.

Vinttikomerosta löytyi muutama kymmenen kukkapurkkia. 

Orkideoihin ihastunut ei enää tarvitse niitäkään.