Lapualaisooppera Mustikkamaalla

Ylioppilasteatterin Lapualaisooppera 2016 esitys alkaa vahvasti: toinen puoli laulaa kansalaissodasta, toinen puoli pakolaisista, heistä Välimereen hukkuneista. Kylmät väreet kulkevat selkäpiitäni pitkin. Kertaheitolla esityksen ohjaaja Sirpa Riuttala limittää menneisyyden ja tämän päivän pahat teot.

Esitys ei siis ole puhdas toisinto Arvo Salon käsikirjoittamasta ja Kalle Holmbergin ohjaamasta Lapualaisoopperasta vuodelta 1966.  Mutta sen henkilöt ovat samat, sen aihe on osin sama.  Ei varmaan ole ollut kovin helppoa yhdistää lapualaisajan  kyydityksiä ja väkivaltaa siihen mitä tänään tapahtuu. Siihen, millainen vihapuhe kohdistuu  maahanmuuttajiin ja heitä ymmärtäviin ihmisiin. Väkivaltaa sekin eikä yhtään sen vähäisempää kuin muurhahaispesään istuttaminen.

Salon teksti kantaa hämmästyttävällä tavalla edelleen:
Miksi on harvat vallassa maan?
Miksi ne riistää mannut ja maan?
Miksi ei köyhät joukolla käy jo vastustamaan?

Näytelmän vahva nainen on Hurja Hilja, jonka  esikuva on kansanedustaja Hilja Riipinen,  Lapuanliikkeen voimahahmo. Hämmentävää, että näitä hiljariipisiä, kovaa kieltä käyttäviä naisia löytyy tämänkin päivän eduskunnasta.  Sitä mietin, että  jos 30 -luvun tapahtumat Suomessa eivät ole katsojalle ollenkaan tuttuja, miten esityksestä saa kiinni. No, ainakin tämän päivän tavoittaa jokainen.  Näytelmä on poliittista teatteria, kyllä. Ehkä hetkittäin vähän naiviakin, mutta mitä sitten. Minusta naivius on enemmän hyve kuin pahe.

Chydeniuksen musiikki soi uudelleen sovitettuna hienosti, ja niin soivat laulutkin. Milloin vaativasti ja voimakkaasti, mutta myös herkästi. Nuorten näyttelijöiden esitys on innostavan energinen ja vauhdikas. Intohimolla tehty.  

Mistä erityisesti pidin: näyttämön taustasta. Siitä miten näyttämön taustaa, siis metsikköä ja pusikkoja käytettiin hyväksi.  Näyttämö jatkui luontoon.  Hyvää huumoria.
On sanottu, että Lapualaisooppera on voimakkaasti yksilön vapautta ja demokratiaa puolustava näytelmä.

Se kuuluu myös Lyylin laulussa:
Ei ihmistä saa kovin kourin komentaa
ei aina ahdistella käskyin ankarin
ei ihmiseltä pidä paljon kieltää
vaan pitää myöntää, suvaita ja sietää.
Jos mietii ihmistä ja tutkii tietää
niin sietämisen myönteisyyden mieltää:
myös hellyys, myöntyvyys on piirre sankarin
ja ihmistä saa paljon rakastaa -
EI VÄKIVALTAA.

Käsiohjelman kuvitusta.

Sanat 50 vuotta sitten kirjoitetut edelleen totta.

Uskoako vai epäillä?

Erno Paaslilinna sanoi jo kauan sitten, että "päämääränä ei ole tiedon antaminen vaan ihmisiin vaikuttaminen".  Kieli on alistamisen väline. Vallanpitäjät ovat aina osanneet käyttää kieltä.  Niin kuin Pentti Haanpää  on sanonut: "Sana tuntuu hauraalta aseelta, mutta kuitenkin sillä hakataan ihminen pökerryksiin, hallitaan häntä." Mitähän nämä herrat sanoisivat tämän päivän somesta ja vihapuheesta?

Britanniassa ihmiset saatiin pökertävään tilaan. Kauanko tässä on globalisaatiosta puhuttu, tai siis kauanko se on ollut olemassa? Olisiko kaksikymmentä vuotta. Ainakin. Silti ihmisillä näyttäisi edelleen olevan sellainen olo, että pitäisi päästä takaisin entisiin hyviin aikoihin. Kun EU häviää, se on kuin hokkuspokkus, kaikki palaa entiselleen. Näin ei tietenkään tapahdu. Ihan vähän hirvittää tämä populistien juhlinta niin Britanniassa kuin Amerikassa.

Meilläkin 27 000 ihmistä on antanut nimensä erolle EU:sta paperiin. Ja kun seuraaviin eduskuntavaaleihin päästään, alkaa sen päiväinen hurlumhei. Silloin ei millään tosiasioilla tule olemaan väliä. Väliä on vain sillä, että joku pääsee hillopurkilleen.

Tosiasioilla ei ihmisiä ole koskaan valloitettu eikä sitoutettu. Siksi tunnemaalarit tulevat roiskimaan värejä seinille. Siinä maalaamisessa ei varmaan tosiasioista  kovin tarkasti välitetä. Myös tässä EU - keskustelussa kuin kaikessa muussakin, sanat ovat hyvin tärkeitä. Ja niiden merkityksen samanlainen ymmärtäminen.

Margaret Atwoodin kirjassa Uusi maa, on geenitekniikalla kehitettyjä uuden ajan ihmisiä, crakelaisia, jotka ovat lempeitä eivätkä tiedä mitä viha on. Heillä ei myöskään ole sanoja kaikelle, he osaavat ilmaista itseään, mutta eivät osaa kirjoittaa.  Siksi he ihmettelevät, mitä mies tarkoittaa, kun hän huutaa  kovaa voi v...ttu, v--ttu. Ketä hän oikein pyytää avukseen?  Miten siis selität tämän manauksen kielitaidottomalle?

Atwoodin kirjassa v -sanan selitys menee jotenkin niin, että se on sellainen, joka ei ole näkyvissä, se on kyllä tässä lähellä ja aina saatavilla, mutta siihen ei voi koskea. Vähän kuin EU.

Kuivaneulapiirros on Anne-Mari Meltauksen.

Galveston

"Olin tiennyt, että jotain oli vialla. Muutamia päiviä aiemmin, kun olin juossut ylös portaita ajaessani erästä tyyppiä takaa,minulla oli ollut hengitysvaikeuksia. Rintaani puristi, tuntui siltä kuin sen päällä olisi levytanko. Olin ryypännyt varsin rankasti pari viikkoa, mutta tiesin, ettei kyse ollut pelkästään siitä. Raivoistuin niin paljon äkillisestä kivusta, että katkaisin tyypin käden."

Nic Pizzolatonin kirjassa  Galveston on paljon pahaa, paljon pimeyttä ja tuskaa. Tästä kaikesta huolimatta se oli kiehtovaa luettavaa. Siinä oli paljon läsnäoloa ja melkein hempeyttä, lähes rakkautta.

Kirja on tarina palkkamurhaajasta, jonka sydän vielä värähtelee ymmärryksestä ja toivosta. Roy on vähän rujo, ei alkujankaan mikään komea ja rumenee lisää kaikkien saamiensa kolhujen seurauksena.  Palkkamurhaajasta pahatkin teot perustellaan hyvällä tarkoituksella. Sitä ymmärtää ja sitä toivoo, että hyvä voittaisi. Niin kuin se lopulta eräällä tavalla voittaakin.

Väkivalta on yksinkertaista ja selkeää. Siinä menee joko henki tai sitten jää ainakin raajarikoksi. Pizzolate osaa taitavasti limittää väkivallan ja pelon, mutta myös mahdollisuuden - pienen, mutta kuitenkin mahdollisuuden, päästä pois tästä elämästä. Ei ole pakko olla huora. Tai tappaja.

Jännittävän psykologisia kirjoja kirjoittava Dennis Lehane sanoo kirjaa vuosikymmenen parhaaksi noir -teokseksi. En ainakaan itse ole pitkään aikaan lukenut vastaavaa pimeydessä vaeltavaa kirjaa, jonka pohjavire on näin vahvasti surullinen.

Viime sivuilla kyyneleet tulvivat silmiini. Ehkä olen tullut yliherkäksi, koska olihan tämä kirja kuitenkin "vain" dekkari. Tai sitten se oli todella hienosti kirjoitettu.

Golfia kesäyössä

Minulla on ollut unelma, no ehkä se on liian suuri sana, sanotaan toive, että jonain päivänä olisi hauskaa kokea golfia Lapin yöttömässä yössä. Olen saanut nauttia Lapissa  vaeltamisesta, hiihtämisestä ja ihaillut yöttömän yön aurinkoa. Mutta en koskaan golfata.

Kun golfystävä Pirkolta tuli ehdotus, lähde Gumböle Golfin yögolfiin, lähtöaika kello 20.30, niin ensimmäinen ajatus oli, että en minä sinne pimeään lähde pallojani hukkaamaan kun niitä hukkuu päivänvalossakin ihan riittämiin.  Onneksi on tätä ikuista uteliaisuutta vielä niin paljon jäljellä, että tulin aika nopeasti toisiin ajatuksiin. Voisihan sitä kokeilla. Mistä sitä tietää, vaikka siitä pitäisi. Tämä nyt pätee elämään yleensäkin. Aina kannattaa kokeilla.

Koska ukkosen uhka oli  kova, aikaistimme vähän lähtöämme. Ei tullut ukkosta, ei tullut sadetta, maailma Turun moottoritien varressa olevalla kentällä oli pelkkää aurinkoa.  Lintujen iltakonsertti oli parhaimmillaan, ja voi miten kaunis oli kauriin kepeä juoksu väylämme poikki. Se oli herkkä hetki, joka päilyy mielessä vielä pitkään.

Sunnuntai-ilta oli hyvin kostea, hyvin lämmin.  Ja meillä nopeasti saunamainen olo, kun työnsimme kärryjä varsin mäkisellä ja osin pitkäruohoisella alkupuolikkaalla. Golf on laji joka muutenkin hiostaa . Silloin kun ihan oikeasti tiedät, että tämän chipin osaat, lyönti saattaa onnistuakin. Mutta menepä mailan kanssa lyöntipaikalle, kun päässäsi on ajatus, että mihinkähän se pallo tällä kertaa lentää tai lentääkö ollenkaan.  Aivoista välittyy huono viesti mailan varteen eikä lyönnistä silloin tule mitään.

 Gumböle Golfin sivuilla sanotaan "alueen läpi virtaava Gumbölen joki luo oman mielenkiintoisen haasteensa pelaamiseen".  Näitä haasteita  olisi minulle riittänyt vähempikin..Niin että tämä kierros meni enempi kuntoilun puolelle.

  Mutta kokemus oli kiva. Kun me poistuimme kentältä illan jo hämärtyessä, sinne jäi vielä kärryjään työntäviä hahmoja.

Jos tuntisit minua vähän enemmän...

Ihmisarvo kalskahtaa komealta. Se on komea. Jokaisella meistä on sellainen. Mutta milloin ja mihin se jonain päivänä katoaa? Ehkä se on se hetki, kun joudut toisen ihmisen armoille. Kun olet hoitokodissa tai palvelutalossa tai mikä ikinä sellaisen nimi sitten onkaan (tai sinua kuljetetaan kodista hoitopaikkaan ja takaisin), etkä voi itse vaikuttaa mitä sinulle tehdään.  Muut tietävät paremmin kuin sinä itse, mikä sinulle on hyväksi.

On hyvin surullinen ajatus, että vanhuus ja raihnainen ruumis tarkoittavat niin usein samaa asiaa: olet muuttunut toiseksi, sinulla ei ole omaa identiteettiä. Sinut ruokitaan, lääkitään, sinut pidetään puhtaana, mutta kenelläkään ei ole aikaa tai ehkei haluakaan nähdä sinua ihmisenä joka edelleen olet.

 Kuulostaako synkeältä? Kaiken kuulemani ja lukemani perusteella todellisuus on vähintäänkin näin paha. Kuvittelin itseni tällaiseen tilanteeseen. Kuvittelin, miltä tuntuisi olla aivan vieraitten ihmisten hoivattavana. Ihmisten, jotka eivät tunne minua. Eivät tiedä taustojani, eivät mitään elämästäni, näkevät vain ihmisen kuoren. Voi olla, että vuorovaikutus jää vähäiseksi, ja kun ei paljon keskustella,  vanhan ihmisen sanavarasto hupenee vähitellen pikkulapsen tasolle. Eipä juuri naurata tällainen tulevaisuuskuva.

ELÄMÄNTARINA -lehden viime numerossa oli kirjoituksia hoitavan runon ja tarinan tärkeydestä hoitotyössä. Anna-Liisa Karjalainen kirjoittaa siitä miten kuvat ja elämäntarinat auttavat inhimillistämään hoitosuhteen. Kuvat auttavat muistisairasta muistamaan ja ne tuovat näkyville ihmisen sellaisena kuin hän on ollut. Sekä itselleen että häntä hoitaville.

Pidin tästä kirjoituksesta, koska se yhtäkkiä avasi uuden portin ja tavallaan antoi palautteen siitä "työstä", jota itse olen eläkevuosinani tehnyt. Olen monien kuvien ja tekstien kautta rakentanut tarinaa elämästäni, vanhemmistani ja isovanhemmistani. Olen ajatellut niitä tehdessäni, että jääpä joku muisto heistä ja minusta. Kirjojen tekeminen on ollut hauskaa, aivot ovat saaneet töitä ja olen tuntenut, että käytän aikaani järkevästi. Ettei se ole vain tyhjän tilan täyttöä.

Nyt siis  Anna-Liisa Karjalaisen kirjoituksen kautta avautui töilleni vielä yksi lisämerkitys.  Luulen, ettei se ole yhtään muita vähäisempi.

Herttaiset Tshernobylin babuskat

Kai se on vähän sama mihin  ihminen vanhana kuolee. Kuoleeko vanhuuteen vai liika-annokseen sätilyä. Tärkeintä on saada elää omassa kodissa, tutussa ympäristössä, paikassa jossa ovat kaikki muistot, haudat, joissa nukkuvat läheiset. Näin varmaan voi tiivistää Tshernobylin turva-alueella asuvien iäkkäiden naisten, babuskojen, ihanien mummojen ajattelun.

Dokumentti Tshernobylin babuskoista on surullinen, iloinen ja hetkittäin hersyvän hauska mummojen vähän irroitellessa. Pääsiäisyönä mummot istuvat saman pöydän ääreen syömään, juomaan ja laulamaan "ostettiin viinaa, nyt sitä juodaan. Ja joka meille nauraa, sen me pieksämme." Ottavat ryypyn ja sanovat: Näkemiin järki, tavataan huomenna.

Tshernobylin saastuneella turvavyöhykkeellä asuu noin sata ihmistä, melkein kaikki naisia. Miksi alueen nimi on turvavyöhyke? Eihän se anna minkäänlaista turvaa, kun säteilymittari nakuttaa kaiken aikaa kovia lukuja. Pikemminkin se on vaaravyöhyke.

Naiset eivät halunneet jäädä sinne minne heidät evakuoitiin. He kaipasivat niin paljon omaa kotia, että palasivat takaisin kielletylle alueelle.  He ovat saaneet luvan asua siellä, koska "vanhuus tappaisi heidät nopeammin kuin säteily", sanoi tutkija.

Mummot kalastavat, hoitavat kasvimaataan, juovat ja syövät saastunutta ruokaa ja vettä alueella, joka on ikuisiksi ajoiksi julistettu  elinkelvottomaksi.

Kun mummot ovat kuolleet, alueella liikkuvat enää turistit  tai aitojen yli salassa tulevat uteliaat, jotka haluavat nähdä millaista alueella oli silloin ennen, 30 vuotta sitten, kun aika pysähtyi.

Tshernobylin babuskat on edelleen nähtävissä Yle Areenassa. Suosittelen.

Vetoomuksilla vaikutetaan - toivottavasti

Alkukesän lämpimänä päivänä makoilin korkean puun alla ja katselin maailmaa toisesta näkökulmasta. Pitäisi tehdä tämä useammin, sillä suuret tammet ja vaahterat näyttävät huikeilta alhaalta katsottuina. Siinä tulee helposti myös sellainen olo, että jotain on lähes pysyvää. Ikivanha puu. Se juurtuu maahan, kurottaa oksiaan kohti korkeuksia, luo katoksia, pehmentää auringon valon.

Vaikka siinä suomalaisessa kesäpäivässä makoillessa olo tuntui hyvältä,  takaraivossa kiersi kiusaantuneisuus omasta riittämättömyydestä. Sosiaalinen media tarjoaa hauskoja hetkiä, naurun herättäviä kuvia ja tekstejä, mutta se tuo myös lähelle  sen toisenlaisen maailmaan, jossa ihmisillä ei ole aikaa ja mahdollisuuksia tuijotella puun latvoja.

13 vuotta vanhan Marian on mentävä naimisiin isän valitseman miehen kanssa. "Jos et suostu - tapan sinut",sanoo isä.  Amnesty toivoo minua mukaan pysäyttämään pakkoavioliitot Burkina Fasossa.

Abortti on Argentiinassa rikos. Jos naisen epäillään vaikuttaneen keskenmenoon, hän saa syytteen murhasta. Belen on tuomittu keskenmenon (jota sanovat murhaksi) takia kahdeksaksi vuodeksi vankilaan.  Amnesty toivoo, että osallistuisin vetoomukseen Belen vapauttamiseksi, sillä keskeneno ei ole rikos.

Suomalaista naista uhataan myös, kotona. Joko nykyinen tai entinen kumppani. Jatkuva väkivalta ja pelko ovat arkipäivää sadoille tuhansille naisille, kirjoittaa Amnesty. Turvakotipaikkoja on Suomessa liian vähän, hallitukselta ei tipu rahaa, lahjoita sinä, on pyyntö.

Saan postia myös Greenpeacelta. Heidän postinsa koskee luontoa ja sen suojelua, mutta ei ole yhtään sen vähäisempää kuin Amnestyn.

Minua pyydetään lähettämään Norjan ympäristöministerille henkilökohtainen viesti,  jossa pyytäisin häntä suojelemaan Arktiksen, pyytäisin  suojelemaan Huippuvuoria ympyröivät merialueet tuhoisalta pohjatroolaukselta.  Tilanne on huolestuttava, kohoavat lämpötilat sulattavat arktista jäätä.

Pitäisi vielä auttaa pysäyttämään Talvivaara. Talvivaaran piti olla suuri menestystarina, mutta siitä tuli painajainen, joka nielee nyt joka viikko miljoonia euroja yhteiskunnan rahaa, kirjoittaa Greenpeace ja toivoo minua mukaan. Tämän ongelman on jo tainnut aika hoitaa.

Tarinat ovat inhimillisiä ja  sieltä elämän kurjimmalta puolelta.  Ei ole suuri vaiva allekirjoittaa vetoomus tai antaa pieni summa rahaa,  mutta huomaan ahdistuvani (ehkä se on ikäkysymys) tästä jatkuvasti päälle vyöryvästä  allekirjoita - lahjoita - tee edes jotain -vetoomuksista.  Kun hallitus leikkasi määrärahoja kehitysyhteistyöstä, paine suuntautuu nyt kansalaisiin.  Viestejä tulee sekä sähköpostiin että puhelimeen.

Toki näiden viestien tulon voi lopettaa.  Mutta siinäpä se.  Ei niitä voi kokonaan elämästään sulkea, koska  kuitenkin haluan tietää, millaisessa maailmassa elämme. Sitä paitsi en kuulu siihen ryhmään ihmisiä, joka sanoo, että ensin omat nurkat kuntoon, sitten vasta muualle.