Kesälauantai kaupungissa

Lauantaina aamupäivästä Hakaniemen torille ja halliin. Minnekäs muuallekaan kesällä. Hyppäsin ratikasta Toisen linjan kulmassa ja ylitin  kadun nopeasti ratikan edestä. Ystävällinen mies pysäytti minut sanomalla, että on tapahtunut paljon onnettomuuksia juuri tuollaisessa tilanteesssa missä hetki sitten olin ollut.  Eli ylitin kadun katsomatta tuleeko ratikan takaa autoja. Hän huomautti minulle hyvin kauniisti huolettomasta kävelystäni. Ei sanonut sitä suoraan, mutta sanoi kuitenkin.

Sitten torille. Ostin omenia vanhemmalta mieheltä.

- Ovatko nämä omenat ihan omista puistasi?
-  Oi minulla on kokonainen omenatarha, mies vastasi.  Olen sotavuosien lapsia, en ole koskaan ryypännyt vaan olen sijoittanut ja sijoittanut ja tehnyt paljon töitä. Tuntuu hyvältä kun edelleen jaksaa. Ja myi omeniaan ja kukkasia jo uudelle asiakkaalle iloisena ja hyväntuulisena, omenatarhan mies.

Savukala kuuluu kesään ja vaasalaisen Sundomin savusiika erityisesti. Ostin yhden ja totesin, että viime kerralla suola oli ihan kohdallaan.
- Joo, helsinkiläisille pitää olla vähemmän suolaa, sanoi hän, tummaksi paahtunut myyjä.
Tätä en ollut tullut koskaan ajatelleeksi. Ovat siellä Vaasan suunnalla siis tottuneet laittamaan kalaansa suolaa vähän reilummin kuin mitä me täällä haluamme.

Palasin kantamuksieni kanssa ratikkapysäkille. Ja kuinka ollakaan, siellä odotteli kulkuneuvoa  tapaamani ystävällinen mies.
- No hei, mehän tapaamme taas, sanoin kuin vanhalle tutulle.  Keskustelimme siitä miten ei pitkään aikaan tapaa jotain tuttua ihmistä ja sitten yhtäkkiä näkee häntä yhtenään.  Siihen sitten osui paikalle miehen tuttu, joka kyselemään mihin olet menossa.

Ehätän vastaamaan: Karhupuistoon (seuraava pysäkki).Minulla on nimittäin sellainen suu, että sieltä vain joskus lähtee sammakoita niin nopeasti,etten millään ennätä niitä nielaista.
Vieras mies katsoi minua hetken ja sanoi: olette molemmat kumppanisi kanssa yhtä kovia valehtelemaan.
Oli pakko ja nopeasti sanoa, ei, me  emme tunne toisiamme ollenkaan.

Siirryin vähän etäämmälle suuren suuni kanssa. Nousimme yställisen miehen kanssa samaan ratikkaan. Kun jäin ratikasta pois, hän heilutti iloisesti kättään ja minä vastasin, tavataan taas.

Olipa mukava kauppareissu.

Vähän lisää feminismiä

Jos on uskominen kaikkeen siihen mitä somessa liikkuu, ei syksystä olekaan tulossa vain sote -syksy, vaan  myös feministisyksy. Näin kirjoittavat alan naiset.  A-studio istutti vastakkain Eveliina Talvitien ja perussuomalaisten puoluesihteerin Riikka Slunga-Poutsalon, vastakkaisia ajatuksia feminismistä esittäviä.

Tästä keskustelusta on lähtenyt liikkeelle uusi  keskustelu, jossa on taivasteltu vain yhtä asiaa: miten puoluesihteeri saattoi sanoa jotain sellaista kuin sanoi.  Hän vastasi kysymykseen, miksi vain  neljä prosenttia naisista kannattaa persuja: siksi kun puolueen asiakeskeisyys erottaa meidät  tunnepohjaisesta politikoinnista, ja että tämä asiakeskeisyys ei kiehdo naisia, koska naisilla usein tunne määrää tekemisen. Eli siis miehet äänestävät asiaa, naiset äänestävät tunteella. Apua!

 Puoluesihteeri voi ja ehkä hänen pitää näin sanoakin, koska hän on jo työnsä puolesta ammattikehtaaja. Silti väite olisi sopinut paremmin entisajan tv -ohjelma ilkamiin.
Hassuinta on tietysti se, että perussuomalaiset populistisena puolueena on itse vedonnut varsin vahvasti tunteisiin. Siitä on esimerkkejä vaikka kuinka ja paljon.

Sosialidemokraattiset naiset pohtivat järjestön nimen muuttamista feministiseksi. Eivät muuttaneet. Vasemmistoliitossa on ollut esillä samantyyppinen ajatus. Ei ole ottanut tulta. Mutta yhtäkaikki liikettä on enemmän. Suomeen yritetään perustaa feministipuoluetta, nimien keruu on meneillään.  Tulevalle (?) puolueelle tärkeitä ovat sukupuolen tasa-arvo, syrjimättömyys ja inhimillinen turvallisuus.  Ainakaan otsikkotasolla nämä eivät millään tavoin erotu useimmista muista puolueista.

  Rosa Meriläinen ja Saara Särmä ovat olleet kirjoittamassa kirjaa "Anna mennä-opas hauskempaan elämään".  En ole teosta vielä lukenut, mutta perehdyin siihen otsikkotasolla. Kirjoittavat naiset ovat feministejä, jotka kyllä kehtaavat. Niin se vaan on, että ollakseen näkyvästi feministi, onkin kehdattava paljon. Heille se ei taida olla ongelma, koska sanovat feminismin tekevän elämästä vapaampaa ja hauskempaa, siksi niin miesten kuin naisten kannattaisi olla feministejä.

Joskus, aika useinkin olen kyllä ajatellut, ettei olisi yhtään pahitteeksi, jos meissä naisissa olisi vähän enemmän feminismiä. Niin parisuhteessa kuin työelämässäkin.  Siis sellaista feminismiä, joka tarkoittaa itsensä ja omien oikeuksiensa, halujensa ja tahtojensa hyväksymistä.  Ettei siihen hyväksyntään tarvita miestä tai toista naista.

Tätä elämää voi hyvin elää niin ettei minään päivänä kohtaa ensimmäistäkään omaan sukupuoleensa liittyvää ongelmaa.  Sitten kun sen kohtaa, hetki  voi olla järisyttävä.

Juha Tammenpään kuvat ovat monikasvoisia.

Kaikkea on mitattava - kävelyäkin

Ystäväni kirjoitti viisaan ja sivistyneen blogin kävelemisestä (löytyy osoitteesta: aieaikeet.blogspot.com). Kävelystä voi siis kirjoittaa vaikka runon kielellä. He jotka ovat kulkeneet useita päiviä kestäneitä pyhiinvaellusreittejä, osaavat ehkä sanoa, saivatko kävellessään sielulleen rauhan. Jos sitä nyt edes olivat hakemassa.

Kävely on erinomainen tapa siirtyä paikasta toiseen. Mutta lisäksi se on todella arvokas tapa pistää energiat liikkeelle myös aivoissa, ei vain lihaksissa.On sanottu, että jo seitsemän minuutin kävely auttaa avaamaan aivojen tukokset.

Kävellenkin voi kohentaa kuntoaan varsinkin jos sauvat ovat mukana. Sauvakävelyn suurin buumi näyttää kuitenkin olevan ohi. Näin ainakin luulen, koska sen verran harvakseen sauvojen kanssa kulkevia näkyy. Sen sijaan juoksijoita ja hölkkääjiä riittää. Aika monella on ranteessaan sykettä mittaava "kello", joka kerrtoo kunnollesi sopivan vauhdin. Ehkä se kertoo monta muutakin asiaa. Silloin ennen riitti kunhan puuskutit ja sait pääsi ja paitasi märiksi.

En kuuna konsanaan ole ajatellut itse tarvitsevani tällaista itseäni ja omia tekemisiäni mittaavaa välinettä. Vaan kuinkas kävikään. En "kelloa" oikeasti olisi tarvinnut, mutta joku - kuka lie - luo meille näitä tarpeita. Yhtäkkiä vain tuntui siltä, että olisihan se mukava lelu. Koko ajatus lähti liikkeelle ystäväni (terveisiä vaan Pertunmaalle) viestistä, jossa hän kehui mitä kaikkea ranneke kertoi hänen aktiivisuustasostaan - Kuhmon musiikkipäivillä!

Jos kerran Kuhmossa, niin kai se nyt on jos ei välttämätön, niin ainakin tarpeellinen golfkentällä. Eipä tarvi enää selitellä liian lyhyitä/pitkiä lyöntejään sillä, etten osannut arvioida matkaa. Nyt alan ymmärtää myös, miksi jatkuvasti ostan uusia kävelykenkiä. Yhtenä päivänä, (johon sisältyi myös golf) tuli askelia lähemmäs 19000. Uskoako vai ei. Pelkkä askelien määrä tuskin nostaa kuntoani, mutta kuluttaa ainakin kenkiä.

Vielä yksi puolustus (!?) rannekkeen ostamiselle: sitten kun laiskistun, vanhenen ja väsyn, ehkä väline motivoi minut liikkeelle. Mistähän saisi aivoilleen samanlaisen?

Joskus aurinko on liian polttava, Suomessakin.

Kesänipottelua

Lauantaiaamuna  uimastadionilla on tilaa uida. Kävelijöitä ja uimareita on, mutta ei ruuhkaksi asti. Mukava tunne, kun ei tarvitse hosua, voi tehdä aivan rauhassa omia vetojaan. Selkäuintiakin. Kunnes sitten tuttu juttu. Ensin kaksi naista ui rinnakkain, pitää saada keskustella. Sitten seuraan ilmaantuu kolmaskin. Juttua riittää eikä kiire ole minnekään. Miksi olisikaan, on kesä ja lämmintä. Minua vain nipottaa, kun pitää kiertää kaukaa keskeltä, jolloin saan eteeni vastaan tulevat uimarit. Oma rytmi sekoaa. Eikö niitä juttuja voi keskustella kahvipöydässä uimisen jälkeen? Nipottelua, tiedän. Silti.

Saimme golflähtöön seuraksemme vieraan miehen.  Se on sinällään ihan ok, mutta mutta. Sattui puhelias kaveri. Ehkä vaimon kanssa ei enää ole mistä keskustella, nyt sitten riittää halua ja aihetta jutella. Niin oli joskus töissäkin. Aviomiehiltä ei maanantaisin meinannut puheenvuoroa saada. Olivat yhtä puhekuplaa.

Golf on seurapeli,kyllä. Mutta se on myös laji, joka vaatii ehdotonta keskittymistä. Oma pelini ei ole tänä kesänä ollut oikein varmoissa uomissa, mutta olen saanut lyönteihini ohjausta. Siksi itselläni on suuri tarve ja halu keskittyä golfiin, ei seurusteluun. Se vain on vaikeaa, jos pelikaveri puhua paahtaa koko ajan ja myös silloin kun olen lyömässä. En sanonut mitään, kun ajattelin kokeneen golfarin lopulta ymmärtävän. Näin hetkittäin kävikin.

Ehkä myös ajattelin,että mitä väliä, mehän olemme vain klubipelaajia.Tarvitseeko siitä nyt hermostua, jos toinen haluaa puhua. Itsestäni en antanut kaksista kuvaa, sillä en osallistunut keskusteluun vaan golfiin. Nipottelin.

Naapuritalon nuoret miehet ovat useampana yönä kahden nurkilla lähteneet yökävelylle. Eivät ole olleet ihan niitä hiljaisempia. Hoksasivat myös pihastamme jalkapallon. - Hei, potkitaan palloa! Arvatkaa millaiselta yön hiljaisuudessa kuuluu pallon pompottelu asfaltilla.  Kolmantena yönä avasin ikkunan ja huusin, lopettakaa ja antakaa ihmisten nukkua. Nipottelua.

Tällaisista kokemuksistako ne suuret naapurien väliset riidat lähtevät liikkeelle? Ensin pientä harmitusta, sitten suurempaa kiukkua ja lopulta ilmiriita.

Ehkä minäkin voin ajatella asiat uusiksi. Jospa vain uisin vähän rauhallisemmin. Kun en kerran omista omaa uima-allasta, on sopeuduttava.
Ehkä minäkin voin ottaa golfin seurustelupelinä, ainakin osittain. Ja pyytää kauniisti hiljaisuutta jos pulina on oikein mahdotonta.

Mutta ne nuoret kesäyössä. Huutakoot. Kohta on kylmää ja pimeää.  Mutta pallon olen piilottanut.



Lenininpuisto on nyt kauneimmillaan.

Lapualaisooppera Mustikkamaalla

Ylioppilasteatterin Lapualaisooppera 2016 esitys alkaa vahvasti: toinen puoli laulaa kansalaissodasta, toinen puoli pakolaisista, heistä Välimereen hukkuneista. Kylmät väreet kulkevat selkäpiitäni pitkin. Kertaheitolla esityksen ohjaaja Sirpa Riuttala limittää menneisyyden ja tämän päivän pahat teot.

Esitys ei siis ole puhdas toisinto Arvo Salon käsikirjoittamasta ja Kalle Holmbergin ohjaamasta Lapualaisoopperasta vuodelta 1966.  Mutta sen henkilöt ovat samat, sen aihe on osin sama.  Ei varmaan ole ollut kovin helppoa yhdistää lapualaisajan  kyydityksiä ja väkivaltaa siihen mitä tänään tapahtuu. Siihen, millainen vihapuhe kohdistuu  maahanmuuttajiin ja heitä ymmärtäviin ihmisiin. Väkivaltaa sekin eikä yhtään sen vähäisempää kuin muurhahaispesään istuttaminen.

Salon teksti kantaa hämmästyttävällä tavalla edelleen:
Miksi on harvat vallassa maan?
Miksi ne riistää mannut ja maan?
Miksi ei köyhät joukolla käy jo vastustamaan?

Näytelmän vahva nainen on Hurja Hilja, jonka  esikuva on kansanedustaja Hilja Riipinen,  Lapuanliikkeen voimahahmo. Hämmentävää, että näitä hiljariipisiä, kovaa kieltä käyttäviä naisia löytyy tämänkin päivän eduskunnasta.  Sitä mietin, että  jos 30 -luvun tapahtumat Suomessa eivät ole katsojalle ollenkaan tuttuja, miten esityksestä saa kiinni. No, ainakin tämän päivän tavoittaa jokainen.  Näytelmä on poliittista teatteria, kyllä. Ehkä hetkittäin vähän naiviakin, mutta mitä sitten. Minusta naivius on enemmän hyve kuin pahe.

Chydeniuksen musiikki soi uudelleen sovitettuna hienosti, ja niin soivat laulutkin. Milloin vaativasti ja voimakkaasti, mutta myös herkästi. Nuorten näyttelijöiden esitys on innostavan energinen ja vauhdikas. Intohimolla tehty.  

Mistä erityisesti pidin: näyttämön taustasta. Siitä miten näyttämön taustaa, siis metsikköä ja pusikkoja käytettiin hyväksi.  Näyttämö jatkui luontoon.  Hyvää huumoria.
On sanottu, että Lapualaisooppera on voimakkaasti yksilön vapautta ja demokratiaa puolustava näytelmä.

Se kuuluu myös Lyylin laulussa:
Ei ihmistä saa kovin kourin komentaa
ei aina ahdistella käskyin ankarin
ei ihmiseltä pidä paljon kieltää
vaan pitää myöntää, suvaita ja sietää.
Jos mietii ihmistä ja tutkii tietää
niin sietämisen myönteisyyden mieltää:
myös hellyys, myöntyvyys on piirre sankarin
ja ihmistä saa paljon rakastaa -
EI VÄKIVALTAA.

Käsiohjelman kuvitusta.

Sanat 50 vuotta sitten kirjoitetut edelleen totta.

Uskoako vai epäillä?

Erno Paaslilinna sanoi jo kauan sitten, että "päämääränä ei ole tiedon antaminen vaan ihmisiin vaikuttaminen".  Kieli on alistamisen väline. Vallanpitäjät ovat aina osanneet käyttää kieltä.  Niin kuin Pentti Haanpää  on sanonut: "Sana tuntuu hauraalta aseelta, mutta kuitenkin sillä hakataan ihminen pökerryksiin, hallitaan häntä." Mitähän nämä herrat sanoisivat tämän päivän somesta ja vihapuheesta?

Britanniassa ihmiset saatiin pökertävään tilaan. Kauanko tässä on globalisaatiosta puhuttu, tai siis kauanko se on ollut olemassa? Olisiko kaksikymmentä vuotta. Ainakin. Silti ihmisillä näyttäisi edelleen olevan sellainen olo, että pitäisi päästä takaisin entisiin hyviin aikoihin. Kun EU häviää, se on kuin hokkuspokkus, kaikki palaa entiselleen. Näin ei tietenkään tapahdu. Ihan vähän hirvittää tämä populistien juhlinta niin Britanniassa kuin Amerikassa.

Meilläkin 27 000 ihmistä on antanut nimensä erolle EU:sta paperiin. Ja kun seuraaviin eduskuntavaaleihin päästään, alkaa sen päiväinen hurlumhei. Silloin ei millään tosiasioilla tule olemaan väliä. Väliä on vain sillä, että joku pääsee hillopurkilleen.

Tosiasioilla ei ihmisiä ole koskaan valloitettu eikä sitoutettu. Siksi tunnemaalarit tulevat roiskimaan värejä seinille. Siinä maalaamisessa ei varmaan tosiasioista  kovin tarkasti välitetä. Myös tässä EU - keskustelussa kuin kaikessa muussakin, sanat ovat hyvin tärkeitä. Ja niiden merkityksen samanlainen ymmärtäminen.

Margaret Atwoodin kirjassa Uusi maa, on geenitekniikalla kehitettyjä uuden ajan ihmisiä, crakelaisia, jotka ovat lempeitä eivätkä tiedä mitä viha on. Heillä ei myöskään ole sanoja kaikelle, he osaavat ilmaista itseään, mutta eivät osaa kirjoittaa.  Siksi he ihmettelevät, mitä mies tarkoittaa, kun hän huutaa  kovaa voi v...ttu, v--ttu. Ketä hän oikein pyytää avukseen?  Miten siis selität tämän manauksen kielitaidottomalle?

Atwoodin kirjassa v -sanan selitys menee jotenkin niin, että se on sellainen, joka ei ole näkyvissä, se on kyllä tässä lähellä ja aina saatavilla, mutta siihen ei voi koskea. Vähän kuin EU.

Kuivaneulapiirros on Anne-Mari Meltauksen.

Galveston

"Olin tiennyt, että jotain oli vialla. Muutamia päiviä aiemmin, kun olin juossut ylös portaita ajaessani erästä tyyppiä takaa,minulla oli ollut hengitysvaikeuksia. Rintaani puristi, tuntui siltä kuin sen päällä olisi levytanko. Olin ryypännyt varsin rankasti pari viikkoa, mutta tiesin, ettei kyse ollut pelkästään siitä. Raivoistuin niin paljon äkillisestä kivusta, että katkaisin tyypin käden."

Nic Pizzolatonin kirjassa  Galveston on paljon pahaa, paljon pimeyttä ja tuskaa. Tästä kaikesta huolimatta se oli kiehtovaa luettavaa. Siinä oli paljon läsnäoloa ja melkein hempeyttä, lähes rakkautta.

Kirja on tarina palkkamurhaajasta, jonka sydän vielä värähtelee ymmärryksestä ja toivosta. Roy on vähän rujo, ei alkujankaan mikään komea ja rumenee lisää kaikkien saamiensa kolhujen seurauksena.  Palkkamurhaajasta pahatkin teot perustellaan hyvällä tarkoituksella. Sitä ymmärtää ja sitä toivoo, että hyvä voittaisi. Niin kuin se lopulta eräällä tavalla voittaakin.

Väkivalta on yksinkertaista ja selkeää. Siinä menee joko henki tai sitten jää ainakin raajarikoksi. Pizzolate osaa taitavasti limittää väkivallan ja pelon, mutta myös mahdollisuuden - pienen, mutta kuitenkin mahdollisuuden, päästä pois tästä elämästä. Ei ole pakko olla huora. Tai tappaja.

Jännittävän psykologisia kirjoja kirjoittava Dennis Lehane sanoo kirjaa vuosikymmenen parhaaksi noir -teokseksi. En ainakaan itse ole pitkään aikaan lukenut vastaavaa pimeydessä vaeltavaa kirjaa, jonka pohjavire on näin vahvasti surullinen.

Viime sivuilla kyyneleet tulvivat silmiini. Ehkä olen tullut yliherkäksi, koska olihan tämä kirja kuitenkin "vain" dekkari. Tai sitten se oli todella hienosti kirjoitettu.