Kohta kuuntelen vain radion ohjelmia ja podcasteja

Olen kateellinen ihmisille, jotka saavat työssään toteuttaa itseään ja osaamistaan. Olen siis kateellinen niistä mahdollisuuksista, jota tämä aika tarjoaa. Pomoni sanoi minulle aikoinaan, älä hukkaa kymmensormijärjestelmää, se takaa sinulle aina töitä. Se oli siis silloin, kun oli Remington ja vähän myöhemmin sähköinen kirjoituskone. No onhan sokealla kirjoittamisella edelleen hyötynsä, mutta ehkei siinä mitassa kuin pomoni ajatteli.

Mutta siis tästä mahdollisuuksien maailmasta. Osin olen mukana, osin ulkona kuin lumiukko. En ole koskaan ollut tinderissä, en ole seurannut tubettajia enkä ole katsellut maajussille morsian –ohjelmaa.  Varmaan on muitakin juttuja, joiden ulkopuolelle olen jäänyt. Podcastitkin meinasivat mennä ohi. Niitä on varmaan ollut jo kauan, mutta vasta tänä vuonna olen ne oivaltanut.  Oivaltanut, kuinka paljon niitä on ja että on paljon niin mielenkiintoista.

 Viikonloppuna parin sadan kilometrin ajomatka hurahti hetkessä, kun kuuntelin tarinaa hurmaavasta Olavi Paavolaisesta. Mies oli vaikka mitä: tavattoman tuottelias kirjoittaja, kovasanainen kulttuurikriitikko, mies, joka vuonna 1936 oli kunniavieraana natsi-Saksan juhlissa ja mitä vielä, naisten hellimä komean kaunis mies. Hän on sarjan ansainnut. Paavolaisen  viimeiseksi kirjaksi jäi Synkkä yksinpuhelu. Kirja sotavuosiltamme. Kannattaa lukea.

Innostukseni podcasteihin heräsi ”politbyroon” ja ”Jaa, ei, tyhjiä, poissa” –podcastien kautta. Niin kuin nimikin sanoo, molemmat ovat aiheiltaan poliittisia. Ne eivät kuitenkaan ole tiukkapipoisia ja poliittisella jargonilla täytettyjä, vaan raikasta ja railakastakin keskustelua. Tykkään kuunnella erilaisia näkökulmia. Eritoten kun hyviä poliittisia pakinoitsijoita ei enää lehdissä ole.  Hyvä poliittinen pakina kun sisältää muutakin kuin pelkää ilkeilyä iltalehtien tapaan.

Podcast ohjelmamuotona on oikeasti aika jännittävä. Kuvien aikakaudella uppoudutaankin puheeseen. On sellainen olotila kuin olisi palautunut siihen aikaan, kun oli vain radio.  Siihen aikaan, jolloin ääni vei mielikuvien maailmaan.

On helppoa eläytyä Seija Paasosen podcasteissa hänen ”kuvittamiinsa” tauluihin.  Paasonen kuvittelee katsomiensa taulujen sään. Hän, koulutettu meteorologi, on tottunut tulkitsemaan pilviä ja taivaan värejä. Podcasteissa yhdistyy hienosti ammatti ja harrastus. Paasonen katsoo taiteilijoiden tauluja, ja pohtii, oliko tuohon aikaan todella tuollainen sää. Hän jäljittää taulujen säätä, etsii ja tutkii eikä vain luota omaan havainnointiinsa. Mielenkiintoista.

YLEn Olli Seurin Avoin kysymys –podcast on sarja, jossa haastattelija haastattelee haastattelijaa. Koukutuin tähän heti ja kuuntelin kaikki jaksot melkein saman tien.  Tämä on ihan parasta tänä kesänä. Samalla kun ihmiset puhuvat työstään, tavastaan tehdä haastatteluja, he tietysti puhuvat vahvasti myös itsestään. Kuvittelen, että tätä puolta on tullut enemmän kuin Seuri alun perin on ajatellut.  Hyvä, että on tullut.

Löytäisivätpä meidän poliitikkomme tämän sarjan, oppisivat ehkä jotain itsestään ja aivan varmasti saisivat ajateltavaa. Kuuntelisivat edes mitä Seija Vaaherkumpu puhuu.

Tanssittaisiinko vai ollaanko vaan?

Ihanan pienen koirani kävely on hidastunut tuskastuttavan hitaaksi. Kuulo on huono eikä oravaakaan enää haista paitsi jos sattuu ihan kohdalle. Ennen niin ripeä koira pysähtelee ja haistelee. Ei ole kiire minnekään. Tapsulle riittää ruohopuskan keskellä oleilu ja kaiken liikkuvan tarkkailu. Tunti ei ole mikään aika istuskella.

Minä nypin hihnasta ja hoputan, mennään jo. Ei sun tarvi jokaista ruohonkortta nuuhkia. Mutta kun tarvitsee. Temperamenttimme ovat nyt erilaiset.  Lopulta kysyin itseltäni, mihin tässä sitten on niin kiire. Useimmiten ei yhtään mihinkään. Mutta jotain tekemistä minullakin pitää olla.

Kevään ja kesän aikana kävelylenkkimme ovat muuttaneet muotoaan.

Helena sanoi kevään viimeisellä jumppatunnilla, että jos ette kesän aikana tee mitään muuta, taivutelkaa edes. Niinpä tässä sitten on urakalla venytelty kaularankaa ja taivuteltu kaikkiin suuntiin. Vyötäröä ei tämän ikäinen enää itsestään löydä, mutta kylkilihakset tuntuvat tykkäävän taivutteluista. Ja kramppaava kaularankani.

Sen verran minussa vielä asuu häveliäisyyttä, että olen tätä kaikkea yrittänyt tehdä puistoissa ja puskien suojassa. En kyllä tarkkaan ottaen tiedä mitä pitäisi hävetä, koska keskellä kaiken aherruksen, tunnen itseni varsin hyväksi ihmiseksi.  Näin sitä pidetään vetreyttä yllä.

Voisivat koirapuistossa koiriensa kanssa seisovat/istuvat ihmiset harrastaa samaa.  Ennättää siinä koiran touhuja seurata, vaikka vähän jäseniään ojentelisi. Eivät taida kehdata.

Ulkona voi tanssiakin. Jos kehtaa.  Aika hyvin kehtaan.  Kun kesäaamuna korvakuulokkeista soi vaikka Kielon jäähyväiset (apua, meni vanhalle vuosisadalle), onhan se ihanaa antautua valssin vietäväksi. Voi kaarrella, voi liidellä. Miten nyt kukin osaa mielikuvia itsestään loihtia. Partneri olisi ihana, mutta eihän niitä nyt puistoista aamutuimaan löydä. Koiratarhoista voisi löytää, mutta eihän sitä kehtaa mennä vieraille ihmisille ehdottamaan, että tanssittaisiinko Alma Coganin Eskimotangon tahdissa.

Tanssimista on tutkittu ja todettu, että se vaikuttaa hyvällä tavalla myös aivojemme toimintaan.  Nousee siinä pulssikin, jos antaa muutaman kappaleen mennä täysillä.  Siis kannattaa tanssahdella puistoissa tai kotona.  Ja siellä mökeillä. Maailmankuulu laulajamme Karita Mattilakin kertoi tanssivansa kotona yksinään. ” Tanssin ja puran itteäni ja paineitani ja lämmittelen kroppaani tanssimalla. Ja ulkona on ihana tanssia.”

Aina ei tanssituta, mutta lukea voi aina. Kun lähdemme Tapsun kanssa päiväkävelylle, otan mukaan kakkapusseja ja kirjan.  Näin meillä on rauha molemmilla.

---------------------

Yle Areena/Näistä levyistä en luovu/Suoraan tunteisiin/Karita Mattila. Ihana ohjelma.

Paula Nivukosken kirja Nopeasti piirretyt pilvet

on hänen esikoisteoksensa. Se kertoo ehkä aika tyypillisenkin tarinan 1920 –luvun Pohjanmaalta. Nuoret rakastuvat, alkaa työntäyteinen arki, rakkaus jos ei nyt kokonaan katoa, häviää etäälle.

  ”Oli päiviä, jolloin he ohittivat toisensa hipaisematta. Joitakin harvoja öitä, jolloin he unohtuivat toisensa iholle, kunnes aamu nielaisi heidän rakkautensa.”

Monet lähtivät Pohjanmaalta Ameriikkaan hakemaan helpompaa ja parempaa elämää. Kallen lähtöä ennakoivat ”vois tässä helpomminki olla” tai ”yhtä kurjaa rapakkoa tämä kaikki on”. 

Isän kuolinvuoteella esittämä toive tyttärelleen ”koita sinä pitää tila suvus” ei antanut Liisalle vaihtoehtoa.  ”Pohjalaistalo ei ollut vain koti, sen hirsien suojaan rakennettiin yhtä aikaa suvun historia ja tulevaisuus.”

Liisa jäi lasten kanssa, Kalle lähti.

Nivukosken kirjassa säilyy jännite hyvin alusta loppuun, mutta onhan se aika ahdistavaa lukea jatkuvasta tuskasta ja ihmisen kaipuusta.  Ja odotuksesta. Valoa ei oikein näy missään, hyvät hetket ovat harvassa. Pohjalaaset akatkin ovat itse piruja. Ilkeitä ja kateellisia. Eikä edes Liisan äiti helpota tyttärensä oloa, vaan sanailee terävästi. Pohjaalanen kieli on hauska ainakin näin pieninä annoksina nautittuna.

Nivukoski kirjoittaa paikoin hyvin runollista kieltä. Ei siinä mitään, mutta vähän se minua vieroksutti. ”Liisa vaikeni, kyllä hänkin oli iltaisin itkenyt perunalaarin nopeaa tyhjentymistä….Silti kylmässä ja nälänpelossakin hän näki kauneuden, kauriin surullisen katseen ja polun, joka risteytyi hänen maailmansa kanssa.”

Samana vuonna 1923 kun Kalle lähti suureen länteen, lähti sinne myös mummoni mies Iivari Kauhajoelta.  Mies jätti kolmentoista avioliittovuoden jälkeen vaimonsa ja kolme lastaan.  Eikä koskaan palannut reissultaan.

Riittääkö motivaatio vai pitääkö tuntea intohimoa?

Aki Hintsa sai minut miettimään intohimoa.  Voi rakastua, voi harrastaa, voi muuttaa maailmaa intohimoisesti tai tyytyä kasvattamaan orkideoja (kuin Nero Wolfe).  Vahva tunne saa enemmän aikaan kuin järkipuhe.  Ikäiselleni intohimo jo sanana tuntuu olevan liian suuri, mutta motivaatiokin kuulostaa väsähtäneeltä.  Vaikka tuota hengenpaloa ei enää löytäisikään itsestään, on hyvin innostavaa tavata tai lukea ihmisistä, joilla sitä on. 

Hintsa kirjoittaa hyvän energiatason tärkeydestä. Se vaihtelee meillä kaikilla eikä ole pelkästään ikäkysymys. Millä säilyttää korkea energiataso?  Siihen on varmaan monia hyviä vastauksia: hyvä terveys ja liikunta, vireyttä ylläpitävää menoa sopivasti.  Ei siis mitään ihmetemppuja.  Valinnat ovat omia, mutta on myös oltava mahdollisuus valita.  Aina sitä ei ole ja vaikka olisikin, tekeminen jää meinaamisen asteelle, ellei löydy kiihoketta tekemiseen. Ilmastomarssi kokosi tuhansia ihmisiä mielenosoitukseen. Siinä oli intohimoa ilmassa.

Tällaiset hintsat, joiden sanoma puhuttelee, ovat tärkeitä.  Aki Hintsa ei uskonut virheettömän elämän tavoitteluun.  Hän haki tasapainoa ja tarkoituksenmukaisuutta.  Ei ihan pieniä asioita, mutta jos oikein ymmärsin, Hintsa itse löysi ne.

Psykologi Satu Pihlaja on kirjoittanut kirjan motivaatiosta. Hän kirjoittaa aikaan saamisen taiasta, ajankäytöstämme, mielikuvan voimasta, tavoitteista ja oman toiminnan suunnittelusta.  Järkevää ja perusteltua tekstiä, paljon konkreettisia neuvoja.  Ensimmäinen ajatukseni oli, että onpas lähes tukahduttavan paljon tavaraa.  Sadun antamissa ohjeissa on varmasti monta oikeasti hyvää minullekin, mutta ehkä jätän näin tarkoin ohjelmoidun elämän nuoremmille.

Totuus nyt vain on sellainen, että mitä vanhemmaksi vartalo käy, sitä enemmän laiskuutta ja mukavuudenhalua on ilmassa.  Juuri silloin, kun pitäisi motivoitua tekemään enemmän, alkaakin ajatella, että tarviiko minun nyt enää.

Kaksi lukemani/kuulemaani juttua on saanut minut tänä keväänä toimimaan vähän enemmän. Ja vähän huolellisemmin.

Liikuntatieteiden tohtori Juha Hulmi on sanonut, että alhainen lihasvoima on suurempi terveysriski kuin liiallisen lihavuuden, huomattavasti kohonneen verenpaineen ja kolestrolin aiheuttamat riskit yhteensä.  Väite on kova, mutta ymmärrettävä.  Sen huomaa ihminen viimeistään silloin, kun on pitempään liikkumatta.  Voima häviää kaikista lihaksista. Vanhempi ihminen huomaa sen ilman sairasteluakin.

Tiedeykkönen kertoi, että liikunta vaikuttaa myös aivoihimme ja muistimme toimivuuteen. Säännöllinen kävely on parasta mitä ihminen voi itselleen tehdä.  Yksi kerta viikossa ei vain riitä, kolme kertaa on jo aika hyvä.  Kun pää tyhjenee, kun aivot lopettavat ohjeiden antamisen, silloin ihmiseltä menee melkein kaikki. 

Aivot ja reidet – kaksi ihmistä kannattelevaa voimaa.

Etteikö meitä motivoitaisi liikkumaan ja pitämään huolta itsestämme, kyllä vaan.  Joskus meidät saa liikkeelle järkipuhe ja hyvä esimerkki, joskus tarvitaan intohimoista motivointia.

Seppo Aallon kirjan Kapina tehtailla vahvuus on sen paikallisuus

Mummollani oli yksi aivan ehdoton kielto. Yksityiskaupasta ei osteta edes tulitikkurasiaa. Ainoa oikea kauppa ostoksille oli E-osuusliike Kymenmaa.  Tätä ei pieni tyttö ymmärtänyt, kun se yksityiskauppakin oli ihan siinä lähellä.

Jos en olisi tätä myöhemmin ymmärtänyt, niin ainakin nyt, luettuani Seppo Aallon kirjan ”Kapina tehtaalla, Kuusankoski  1918”, ymmärtäisin. Kova kirja kovista ajoista. Voitti tietokirjojen Finlandian.

Kymi -yhtiö perustettiin vuonna 1898. Silloin vuosisadan molemmin puolin herrat todella olivat herroja ja myös työläiset tiesivät paikkansa. Kun tehtaan korkein johto tuli työmaalle, olivat työläiset kunniakujana ottamassa heidät vastaan, eläköötä huudettiin ja hatut otettiin pois päästä.  Oli kaksi täysin erilaista maailmaa, jotka eivät kohdanneet: johtajien ja heidän perheittensä maailma, tehtaan työläisten maailma.

Aalto käy kirjassaan lävitse vuosisadan ensimmäisiä vuosia ja avaa hienosti miten luokkajako näkyi. Ja miten kaikki sitten muuttui, kuinka kapina kasvoi. Kuvaukset tehtaalla käydyistä lakoista, taistelu lyhyemmästä työpäivästä ja vähän paremmasta palkasta antavat myös vastauksia siihen miksi kävi niin kuin kävi ja miksi juuri Voikkaalla ja Kuusankoskella taistelut olivat niin kovat.  Sota ei ollut väistämätön, mutta ilmiselvästi se oli odotettavissa.

Jalmari Maunosta, taatastani,  tuli Kymi –yhtiön työmies vuonna 1907. Hän oli silloin parikymppinen nuori mies. Töitä tehtiin kuutena päivänä viikossa, joten eipä siinä kovin paljon aikaa jäänyt riiausreissuille.

 Valtaosa voikkaalaisista perheitä sai elantonsa Kymi –yhtiöltä. Sen asema oli todella vahva:

”Tehdas määräsi lähes kaikesta, sääteli, valvoi, laati järjestyssääntöjä, sakotti niiden rikkojia ja pakotti tottelemaan. Tehdastyö myös kulutti, kävi terveyden päälle. Tapaturmat olivat yleisiä, ja 12 tunnintyöpäivät ja vuorotyö tekivät työnteosta elämän keskipisteen.”

Kolme vuotta ennen kuin Jalmari meni tehtaalle töihin (1904), siellä oli hermostuttu saksalaisen työnjohtajan tapaan johtaa töitä. Tehtaalla ajauduttiin pitkään lakkoon, jonka seurauksena noin 200 työläistä sai lähteä.  Aalto kirjoittaa:

Kymi- yhtiö saavutti Pyrrhoksen voiton, sillä lakko raivasi auki polkua, joka johti lopulta kapinaan tehtaalla.

Lakot ja radikalisoituminen lopetti myös pokkuilun herrojen edessä. Työläiset ymmärsivät, että heilläkin on oikeutensa. Herraviha kehittyi vähitellen. Työväenyhdistykset vahvistuivat, niiden jäsenmäärä nousi, rakennettiin työväentaloja, joista muodostui suuria työväen kulttuurikeskuksia.

Nuori Jalmari sai heti tuta mitä on olla tehdastyöläinen. Oliko hän aktiivisesti mukana vai ei, sitä eivät tarinat kerro.  Ehkä nuorella ja rakastuneella miehellä oli muuta ajateltavaa, sillä vuonna 1910 hänet vihittiin Mariansa kanssa. Vuoden kuluttua syntyi isäni.

Seppo Aallon kirjan vahvinta antia on kaikki se mitä tehtailla tapahtui ennen kuin sota vuonna 1918 alkoi.  Mutta kirja tuo myös sisällissodan eri tavalla lähelle, koska se kuvaa sitä paikallisesti.  Kirjassa on paljon nimiä, joiden kautta sota henkilöityy. Tämän kaiken keskellä ovat taatani ja mummoni nuorina ihmisinä. Sotaa on käyty aivan heidän kotinsa lähellä. Kun sota lopulta loppui, alkoi valkoinen terrori. Ei mikään ihme, että kaikki tämä säilyi ihmisten mielissä vuosikymmenestä toiseen ja vaikutti heidän valintoihinsa.

Jalmarin ja Marian yhteiskunnallista ajattelua sota vahvisti. Vain E –osuusliike kelpasi kaupaksi, TUL:n seura Voikkaan Viesti urheiluseuraksi, vain työväenlehtiin ja sosialidemokratiaan uskottiin.

Jalmari Mauno palveli Kymi-yhtiötä 42 vuotta.  Hän oli joutua ammutuksi 1918, sillä sodan päättymisen jälkeen ensimmäisen kahden viikon aikana voittajat saattoivat tappaa melkein kenet vain.  Silloin ei ollut mitään tuomioistuimia. Jalmarin pelasti lausunto, ettei hänellä ollut asetta ja että hän oli kaikin tavoin kunnon työläinen.  Kansalaisluottamus kuitenkin meni muutamaksi kuukaudeksi.

Pahakin kirja voi olla hyvä

”…koko tämä itseensä käpertynyt kaupunki joka alati odotti iskua, Jerusalem tuimine kiviholveineen, sokeine kerjäläisineen ja hurskaine, ryppyisine vanhoine naisineen, jotka istuivat tuntikaupalla jakkaroilla pimeiden kellariensa suulla, näivettymässä päivänpaisteessa. Tallitteihin kääriytyneet rukoilijat jotka puolijuoksua kulkivat kuin kumaraiset varjot kujalta toiselle matkallaan synagogan hämärään. Sankka tupakansavu matalalaipioisissa kahviloissa, jotka ovat täynnä opiskelijoita paksuissa pooloneuleissaan, maailmanparantajia kaikki, kaikki koko ajan puhumassa toistensa päälle.”

En ole koskaan tuntenut viehtymystä edes käydä Jerusalemissa.  Olen tästä maailmasta saanut osani lukemalla mitä Amos Oz on maasta kertonut.  Viime perjantaina kuollut kirjailija oli humanisti ja pasifisti, hänen kirjoissaan on lempeitä rakkaustarinoita, mutta ennen kaikkea niissä korostuu hänen toiveensa juutalaisten ja arabien rinnakkaiselosta. Tätä Oz ei saanut nähdä, mahdammeko nähdä me muutkaan. Ozin viimeisessä kirjassa ”Juudas”, jota olen edellä lainannut, onkin sitten uutta tulkintaa Juudaksesta, oliko hän sittenkään petturi.  Hyvin vaikuttava kirja.

Olen aina lukenut niin sanottujen hyvien kirjojen välipaloina jännäreitä. Tosin niiden lukeminen on viime vuosina vähentynyt, olen tullut entistä nirsommaksi.  Jo Nesbon viimeisin eli Macbeth oli jo sillä tavoin niin paha, että oli siinä ja siinä että sain sen luetuksi.  Ehkä joudun luopumaan Nesbosta, koska mitä mieltä on täristä jännityksestä kirjaa lukiessa.

Toisaalta, sitä pahaa löytyy kyllä näistä hyvistäkin kirjoista. Leila Slimanin ”Kehtolaulu” alkaa sillä, että kerrotaan lastenhoitajan tappaneen molemmat lapset. Kun onnistuin pääsemään tämä rajun alun yli, huomasin lukevani uskottavaa kertomusta siitä miten kaikki oikein alkoi ja miksi näin kävi. Kertomusta syrjäytymisestä ja syyllisyydestä.  Lopputulos olisi voinut olla toisenlainenkin, mutta marokkolainen Slimani on ehkä nähnyt sen, miten tapahtumat vain vääjäämättä etenevät rajan yli, ettei ihminen voi itselleen mitään.

Ja toinen myös monella tapaa väkivaltaa käsittelevä kirja on Jennifer Clementin ”Rakkaudesta aseisiin”. Kirja kertoo nuoren tytön tarinaa asehullussa Amerikassa. Tapahtumat alkavat Floridasta, jossa tyttö elää äitinsä kanssa asuntovaunualueella. Olen aina ajatellut Floridaa aurinkoisena, rikkaitten ihmisten unelma-alueena, mutta siellä on siis myös se toinen puoli. Vaikka Clementin kirjassa ollaan tekemisissä aseitten kanssa, ammutaan ja kuollaan, ihan kaikki ei ole pahaa. Se mietitytti, voiko oikeasti tällaista tapahtua, voiko oikeasti olla tällaista elämää. Kun on kyse Amerikasta, uskon että voi. Myös kirjan nimi ajattelutti. Kun sain kirjan luetuksi, ymmärsin sen nimenkin.  Olipa hyvä, että luin kirjan. Ehkä taas ymmärrän vähän enemmän.

Kirjojen maailma on koukuttava. Se herättää tunteita ja saa ihmettelemään.  Olen kohta kymmenen vuotta saanut olla mukana aivan ihanassa lukupiirissä, jossa oivaltavasti ”puretaan” kirjoja ja ennen kaikkea, en olisi edes älynnyt ottaa kaikkia kirjoja luettavaksi ilman lukupiirin ohjausta. Tosin asun myös kerrostalossa, jossa on kirjoja lukevia ihmisiä. On naapureita, jotka tuovat kirjojaan lainaksi ihan pyytämättä. Tämä on onnea. 

Näillä sanoilla ja ajatuksilla, kiitoksia tästä vuodesta ja hyviä lukukokemuksia myös vuonna 2019.

Kun on ne tunteet…

Olihan yksi kurjimmista matkalle lähdöistä mitä elämässäni on tainnut koskaan olla. Tapsuni on pieni sievä pattikoira. Patteja on siellä täällä, pahin on tällä hetkellä hännässä oleva. Se on syksyn mittaan yrittänyt tyhjentyä itsekseen ja pari kertaa se on tyhjennetty.  

Olin viemässä Tapsua hoitopaikkaan matkani ajaksi, kun huomasin auton takapenkillä todella levottoman ja häntäänsä vilkuilevan koiran. Ei muuta kuin suoraan lääkäriin, saatiin illaksi aika ja taas pattia viillettiin auki.  En ole ikinä selvittänyt, oikeuttaako koiran sairaus peruuttamaan matkan.  Sillä hetkellä ajattelin, etten voi tuota reppanaa jättää kenellekään.  Tiesin kuitenkin voivani luottaa ystäviini ja niinpä jätin lääkkeistä pöpperöisen Tapsun heille ja lähdin.

Ja itkin. Luulin jo ajavani ojaan, kun samein silmin ajoin kotiin. Älkääkä tulko sanomaan, että itkisit ennemmin Jemenin lasten takia kuin koiran. Ei se vaan niin mene.  Kuvat sota-alueilta ovat lohduttomia, mutta se on toinen asia. Lähelläni on karvaturri, jonka kanssa olen elänyt kaksitoista vuotta hyvin lähekkäin.  Kyllä tunteet ovat pelissä koirankin takia.

Tunteet tulevat esiin golfissakin. Kun pelaat vieraitten ihmisten kanssa, et voi ikinä etukäteen tietää, millainen ihminen pelikaverisi on. Hiljainen, räiskähtelevä, toisen peliä kunnioittava tai ihan jotain muuta eli puhun käytöksestä. Golfissa on tapana kehua toisten lyöntejä. Kehutaan, vaikka ne aina eivät olisi edes hyviä. Pitemmän päälle se on aika kiusallista. Harvoin itse kehumme onnistuneita lyöntejämme ainakaan kovaan ääneen, mutta epäonnistunut suoritus saattaa saada aikaan aika kovankin manauksen. Se on sikäli vähän hassua, kun pelikaverit ovat jo nähneet, ettei suoritus mennyt ihan nappiiin.  Mutta minkäs teet vyöryville tunteille.

 Pitäisi kuitenkin voida. Oman pelin sujumista ei auta itsensä surkuttelu.  Eikä se, että annat oman pelisi häiriintyä pelikaverin huonosta käytöksestä.  Aina vaan ei saa itseään käännetyksi toiseen suuntaan.  Sain Agadirissä itse pelata mukavissa ryhmissä, joten siltä osin kaikki hyvin.  Sitten vain oli Tapsu, jonka surkeus asui mielessäni koko viikon.

Kyllä golfkentällä (ainakin klubipelaajien tasolla) voi ja saa näyttää tunteita, kunhan sen tekee sivistyneesti.  Ja sehän tarkoittaa kohteliasta käytöstä. Mutta jos sitä ei ole muualla, miten sitä voi olla golfkentälläkään.

Kun olin aamulla hotellin altaalla uimassa neljän saksalaisen kanssa, jokainen heistä tervehti guten morgenillaan.  Hotellin marokkolainen siivooja ei löytänyt sanoja, mutta tervehti hymyllä paljaita varpaitani. Me suomalaiset ohitimme toisemme puhumatta. Mikähän siitä tervehtimisestä tekee niin vaikeaa? Jopa nuorille ihmisille?

Kyllä, Tapsu voi jo paremmin.  Tykkää olla kotona omassa sängyssä. Kuka ei tykkäisi.  Ja kyllä, itku tuli taas kun painoin kasvoni Tapsun pehmoiseen turkkiin.  Huoli oli niin suunnaton.