Pienempää sanaa kuin tragedia ei voi käyttää

 On itsestään selvää, että voin lähteä Paloheinän pelloille hiihtämään.  Aurinko paistaa, ja on juuri sellainen kevättalven aamu, jota rakastan.  On paljon valoa, on melkein kevät, mutta ihan vielä talvi ei anna periksi. Tunnen vahvasti olevani oikeassa paikassa. Kotona.

Toista on nyt sadoilla tuhansilla ukrainalaisilla, jotka pakenevat tankkeja ja ammuksia. Heiltä otetaan pois niin paljon. Heiltä otetaan pois koti. Niin monet menettävät myös rakkaitaan, koska Putin on täydellisen välinpitämätön ihmisistä.  Hänelle ei ole mitään merkitystä sillä, että ammukset räjähtävät asuintaloissa ja surmaavat naisia ja lapsia.

 Sotaa on nyt kestänyt viikon eikä loppua ole näkyvissä.  Ukrainalaiset ovat valmiita antamaan henkensä, jotta heidän kotinsa, oma maansa, säilyisi itsenäisenä, eikä heitä alistettaisi diktatuuriin.  Minäkin haluaisin kuulla ulkoministeri Lavrovilta vastauksen kysymykseen, miksi ukrainalaiset pakenevat länteen, jos kerran Putin on tullut pelastamaan heidät. Ei taida vastausta tulla ihan heti.

  Putin on ylentänyt itsensä tsaariksi, hän on siis Jumalasta seuraava.  Hän on valehtelemalla ja raukkamaisella toiminnallaan katkonut kaikki kapeatkin luottamuksen säikeet. Ajattelen samoin kuin monet heistä, jotka sanovat Putinin menettävän enemmän kuin voittavan, vaikka sitten voittaisikin tämän käynnissä olevan sodan.  Kuka enää koskaan haluaa olla tekemisissä tuollaisen ihmisen kanssa, jonka toiminta on niin häpeällistä, että siihen on vaikeaa löytää sanoja.

Kukaan ei tiedä, mihin tämä sota päättyy. Tuleeko lopulta seinä vastaan ja Putin joutuu nöyrtymään vai jatkuuko sissisota seuraavat vuodet vai onko tulossa vielä jotain julmempaa, jonka kohteeksi joutuvat muutkin kuin ukrainalaiset.

 Putin valehtelee myös omalle kansalleen. Kerstin Kronvall  kertoo twitterissä, että hän on vuosien saatossa usein kohdannut venäläisiä, jotka ovat sanoneet, että heitä kohdellaan ulkomailla huonosti. Olen aina vastannut, että on yksi maa, jossa venäläisiä kohdellaan erityisen huonosti, nimittäin Venäjä.

Osalle venäläisiä Putinin valtakausi on sopinut oikein hyvin.  Keskiluokalla menee hyvin, ainakin toistaiseksi. He elävät omassa kuplassaan, uskovat herransa sanaan eivätkä halua tietää muusta mitään. Niin kuin joku sanoi, mekin elämme täällä omassa kuplassamme, mutta saamme sentään valita kuplamme itse.

 Helsingin kaduilla kuulee usein venäjää. Nyt joku tyhmä on esittänyt, ettei YLE saisi lähettää venäjänkielisiä uutisia.  Olisi aika älytöntä kieltää ne, koska juuri nyt niitä tarvitaan. Tiedämmehän, miten vääristyneesti lännestä Venäjällä kerrotaan.  Äärimmäisen tyhmää on myös loukata Suomessa asuvia venäläisiä ja heidän lapsiaan. Eihän heillä ole tähän kaikkeen osaa eikä arpaa eivätkä he ole halunneet sotaa.  Pikemminkin tämä kaikki masentaa ja hävettää heitä.  Tämä sota on Putinin ja vain Putinin sota.

 Mutta aina sitä vain ihmettelee, miten valta voi keskittyä vain yhdelle ihmiselle.             

 

 

 

 

Peking oli suurten tunteiden juhlaa

Niin se vain Peking imaisi minutkin mukaansa, vaikken alkujaan ajatellut siihen uppoutua.  En kaikkia lajeja suinkaan katsonut, mutta sain riemuita monista suomalaisten onnistumisista ja kyynelehtiä pettymyksen tuskaa tuntevien kanssa. Nämä olympialaiset olivat koronan merkitsemät, ja lisäksi urheilusuoritusten rinnalla puhuttiin ja kerrottiin Kiinan ihmisoikeustilanteesta. Olisiko pitänyt boikotoida kisoja ja olla katsomatta? Sitä en edes ajatellut tekeväni. Se ei olisi ollut reilua urheilijoita kohtaan. He ovat sentään neljä vuotta harjoitelleet tavoitteenaan paras mahdollinen kunto helmikuussa 2022.

 Urheilu nostattaa tunteita. Se tekee sen urheilijoille, mutta tekee sen myös meille penkkiurheilijoille.  Tämä olympialaisten viimeinen päivä näytti ja antoi meille suomalaisille paljon juuri sieltä suurien tunteiden puolelta.  Heräsin aamuviideltä katsomaan naisten kolmea kymppiä.  Vaikka jo noin puolimatkassa näytti siltä, että mitalit on jaettu, en sitä uskonut.  Näinä päivinä on nähty aika useita viime hetken uupumisia. Niin nähtiin nytkin.  Osa pelimerkeistä jaettiin vasta aivan lopussa.

 Mikään ei varmasti hivele suomalaisen sielua niin paljon, kuin tuollainen Kerttu Niskasen hiihto. Viimeisen kilometrin draama oli huikea - tavoittaa, ohittaa ja kestää maaliin saakka.  Tämä pronssi oli tahdon voitto.

 Niin kuin aina kilpailuissa, jokainen ei voi voittaa.  Kertun kohdalla 0,4 tuntui suurelta häviöltä, mutta Kristan kohdalla 0,1 olikin jo suuri voitto.  Kun mitataan kellolla tai mittanauhalla, saadaan tarkat erot.  

Toista on sitten vaikkapa taitoluistelussa, jossa mittatikkuna ovat säännöt ja tuomarien näkemys.  Kaikkein järkyttävin tapahtumasarja nähtiin taitoluistelussa. Vain viisitoistavuotias venäläinen voimistelija oli tähti, todella kaunis ja taitava. Sitten tulivat kuvaan papan sydänlääkkeet, kohu oli valmis ja loppukilpailu nuorelta ihmiseltä ohi. Kaikkein järkyttävintä olivat valmentajan lauseet suojatilleen – miksi et edes yrittänyt.  Lapsia ei saisi päästää aikuisten kisoihin eikä lapsia saisi uhrata valmentajan voitonhalulle. Niin sairasta.

  Minua niin herkistää, kun isot miehet oikein kunnolla ottavat otetta ja halaavat.  Ei laiteta vain kättä kaulalle, vaan rutistetaan kunnolla. Sillä tavoin kuin leijonat tekivät tänään ja sillä tavoin kun Iivo Niskanen otti Joni Mäen syleilyynsä parisprintin jälkeen.  Halaukset kertovat suuresta tunteesta ja suorituksen merkityksestä urheilijalle. En ihmettele, kun täällä kotonakin silmäkulmat ovat aika monta kertaa olleet märät.  Jos urheilijat ovat menneet tunteiden vuoristorataa, on sitä menty täällä kotonakin.  Ja se on tuntunut hyvältä kaiken koronan keskellä. On ollut syy itkeä, on ollut syy nauraa. Ja joskus on tehty molempia samanaikaisesti.  Kiitos siitä.

 

 

Pentti Linkola ja Vallejon Papyrus

 Koukutuin täysin Irene Vallejon kirjasta Papyrus. Siitä ajattelin kirjoittaa, mutta kävi niin, että Pentti Linkola imaisi ilmatilan. Niinpä ihan ensiksi kaksi sanaa Riitta Kylänpään kirjoittamasta Linkolan elämänkerrasta, joka on ilmestynyt jo muutama vuosi sitten.  Se että luin kirjan vasta nyt, kertoo varmaan syvästä vastenmielisyydestäni melkein kaikkea Linkolan ajattelua kohtaan.

Kaikkihan me tiedämme kuka Pentti Linkola oli. Kalastaja, ekofasisti, hullu, pasifisti ja mitä kaikkia sanoja hänestä onkaan sanottu.  Kun kirjaa lukee, nämä sanat kyllä tulevat mieleen.  Hän on äärimmäisyyksien ihminen puheissaan ja kirjoituksissaan, mutta myös omassa elämässään.  En alkuunkaan voi olla samaa mieltä hänen monien ajatuksiensa kanssa, mutta en silti voi olla tuntematta suurta kunnioitusta.  Olisi hän varmasti päässyt helpommallakin, mutta omapa oli valinta. Hän itse sanoo, että ainoa minkä hän menetti, olivat palkkaluokat.  Nauttia ei saa, ellei ensin ole raatanut sen eteen.  Ja sitä hän kyllä teki.  Kaikki kalastukseen liittyvä, kolmentoista tunnin työpäivät ja talvikalastus, oli lähes järkyttävää luettavaa.  

Eniten kirjassa hämmensi se, miten samassa persoonassa voikin olla niin monta: herkkä ja runollinen, loistava seuramies, taitava kirjoittaja.  Mutta samanaikaisesti kaukana demokratiasta: älä koskaan usko enemmistöön, rahvaaseen, se ei koskaan tiedä mikä sille on hyväksi. Linkolalle ihmiset olivat mölyävää massaa.

Uuden kirjan lukemisen alussa mietityttää, kannattaako tähän käyttää aikaa. Kun kirjan luettuaan tunnetila on täysin pysähtynyt eikä ole puhettakaan, että heti voisi aloittaa uuden kirjan lukemisen, tietää lukeneensa jotain tärkeää.  Näin kävi, kun kuuntelin kirjan Pentti Linkolasta.  Kirja ei ollut pelkästään mielenkiintoinen, se oli sivistävä.

 

Papyrus on toisenlainen kirja. Se on kirja kirjoista, kirjoittamisesta ja kirjastoista.  Vallejo kirjoittaa houkuttelevalla tavalla  kirjan historiaa, painetun sanan tarinaa. Ennen tarinat siirtyivät suullisena perintönä seuraaville sukupolville. Legendat ja kertomukset antoivat tietoa, kertoivat miten ymmärrämme maailmaa, sanoo Vallejo. Suullinen perintö muuttaa tarinoita, mutta niin voi käydä myös kirjallisen.  Kun Mark Twinen kirjojen tekstiä muutetaan vaihtamalla sana n…… orjaksi, meille ei enää välity eletyn ajan henki.

Papyrus” kertoo kirjoista joiden valmistamiseen on käytetty savua, kiveä, mutaa, kaislaa, silkkiä, nahkaa, puuta tai muovia ja valoa.” Kirja vie Aleksanteri Suuren taistelukentille, Pompeijiin, Kleopatran palatseihin, kirjarovioiden äärelle. Mielikuvitukseni sai töitä: luostarien nunnat kopioimassa tekstejä ennen painokoneita tai humanistit kirjoittamassa sulkakynät käsissään. Kirjan ja kirjoittamisen tie on pitkä.

 Ajatelkaa, jos meillä ei olisi kirjoja, jos meillä ei olisi aakkosia tai emme osaisi lukea.  Tai meillä ei olisi kirjastoja, ei kirjoittavia ihmisiä.  On asioita, joita pidämme itsestään selvinä, joita ne tietysti niin monelle ovatkin, mutta eivät ollenkaan kaikille maailman ihmisistä.

Kirjojenkin aikakaudella on tarvittu muistia. Miten hieno ajatus onkaan sen takana, mitä Vallejo kertoo Anna Ahmatovan ystävistä. He opettelivat ulkoa hänen Requiminsa  ja myös monia muita runoja siltä varalta, että hänelle sattuisi jotakin.  Ahmatovan runot olivat yhdessä vaiheessa kiellettyjä Neuvostoliitossa.

 Lukutaitoa tärkeämpää taitoa ei olekaan. Vallejo kertoo, että Kreikassa lukeminen ääneen oli palvelijan tehtävä.  Silloin joskus lukutaitoa ei nähty tärkeänä.  Hän kertoo, että vuoteen 1965 saakka orjien opettaminen lukemaan oli Amerikassa kielletty.  Niinhän se on, että kun lukutaidon kerran oppii, sitä ei enää saa ihmiseltä pois. Ajateltiin kai, että on parempi, kun ovat kokonaan oppimatta.  

 Surullista on tietysti se, että lukutaitoiset ihmiset eivät lue.  He eivät tiedä mitä menettävät.

 Linkola kuoli viime vuonna. Kirjoittaja oli tavannut väsyneen ja vanhan Linkolan, joka ei jaksanut enää kalastaa, jalka ei enää jaksanut nousta veneeseen. Linkola sanoo, että elämä on raskasta, kun jäljellä on vain muistot.  Niinhän meille kaikille käy. Jäljelle jäävät vain muistot. Toivoisin myös kirjojen jäävän. Siihen voin ainakin vähän vaikuttaa huolehtimalla omasta lukukunnosta.Tällaiset kirjat kuin tämä kirja Linkolasta ja Papyrys, vahvistavat kirjojen ja lukemisen merkitystä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Juhannuksessa on jotain herkistävää

 Twitterissä joku kirjoitti yksinäisestä juhannuksesta, ettei sitä kannata suurennella, se on vain yksi päivä muiden joukossa. Hän toivoi viestinsä antavan tukea juhannusta yksin viettäville.  Hän sai paljon vastauksia ihmisiltä, jotka kertoivat kuinka ihanasti he itse viettävät juhannusta. Sellaista on somemaailma, minä edellä. Enkä nyt tietenkään tarkoita, etteikö saisi jakaa myönteisiä postauksia omasta elämästään, mutta se on eri juttu kuin mikä tämän alkuperäisen twiitin tarkoitus oli.

Vuosikymmeniä sitten kun olin nuori, vietin juhannusta yksin.  Sen on täytynyt olla kova pala, koska se on vieläkin muistoissani.  Ehkä ajattelin silloin, että olen maailman ainoa ihminen, josta kukaan ei tykkää. Onhan se kurjaa oli olla yksin juuri silloin, kun pitäisi saada olla toisen ihmisen kanssa, toisen nuoren. Muistan toisenkin juhannuksen. Silloin minulla oli heila, mutta nuori mies sammui kesken juhlinnan. Silloin minä vasta yksin olinkin, yksin ja haikeana yöttömässä yössä.

 Sitten myöhemmin kompuroidessani tätä elämää eteenpäin, olen ollut paljonkin yksin erilaisina juhlapäivinä.  Tunteet ovat vaihdelleet haikeudesta helpottuneisuuteen eli niin usein (tai peräti aina?) on kysymys omasta mielentilasta.  Onko itsellä hyvä olla vai repiikö ja raastaako joku asia, joku ihminen.Nämä karttuneet vuodet ovat tietysti muuttaneet suhtautumistani niin moneen.  Itseään sietää entistä paremmin ja hyväksyy sen, että vaikka rypyt naamassa lisääntyvät, elämän eräänlainen sileytyminen tuntuu hyvältä.

Tämänkertaisen aattoni eittämätön kohokohta oli iltapyöräily. Huikean kaunis kesäilta oli saanut ihmiset ulos, ja varmaan kaupungin terassitkin olivat täynnä, mutta todella paljon oli porukoita rannoilla ja puistoissa.  Kun poliisi myöhemmin ilmoitti, ettei Helsingissä ollut mitään suurempia tappeluita, oli helppo uskoa.  Ajattelin pyöräillessäni, että on tämä kaupunki turvallinen. Kukaan ei töni eikä ahdistele, mutta voi olla niinkin, että ikäni saattaa olla suojaava tekijä.

Päädyin lopulta Lapinlahden sairaala-alueelle. Suomen ensimmäinen psykiatrista hoitoa varten rakennettu laitos on avattu jo vuonna 1841. Enää siellä ei saa hoitoja, mutta toivottavasti kaupunki osaa tehdä viisaita päätöksiä alueen tulevaisuuden osalta.  Nyt siellä viettivät aikaansa hyvänoloiset ihmiset. Ranta-alueella kylvettiin ilta-auringossa, puistossa oli pieniä ryhmiä piknikllä.  Alue on niin lähellä kaupunkia (siis se on kaupungissa), kuitenkin siellä puiston keskellä vallitsi ihana rauha.  Ei kovaa musiikkia, ei korotettuja ääniä.  Sinne olisin voinut jäädä odottamaan auringonlaskua.

Vielä ennen kuin olin kotona, piti pysähtyä toviksi oopperan amfiteatterin kohdalla. Lattia oli täynnä riehakkaasti itseään ilmaisevaa nuorisoa, jytäävä musiikki kaikui kauaksi.  Minun nuoruudessani Olavi Virta lauloi Tulisuudelmaa ja tanssittiin poski poskea vasten, mutta mitä sitä muistelemaan viime vuosisadan juttuja. Se oli silloin se.

Vähän hikisenkin lenkin jälkeen istahdin pihamme keinuun, kuuntelin kaupungin hiljaisuutta (Alppilassa oli todella hiljaista) ja ajattelin, on tästä saatava kertoa.  Kun kotona ei ole ketään, onneksi on facebook.  Oli ihanaa saada vastauksia ja tykkäyksiä.  Niin se vain on, kukaan ei halua olla ihan kokonaan unohdettu.

 

 Juhannuspäivänä Vallisaaressa tutustumassa Helsinki Biennaalin taiteisiin.

Yksi monista herkuista olivat Alicja Kwaden suuret pallot.

 

 

 

 

 

Elämä on jatkuvaa valintaa

 Minusta ei ikinä olisi tullut poliitikkoa – ainakaan hyvää – koska ymmärtäisin ihan liikaa erilaisia näkökantoja.  Asioista voisi ajatella näin, mutta voisi ajatella toisinkin.  Olisin kuin Viulunsoittaja katolla Tevje, joka keskusteli Jumalansa kanssa, mutta halusi myös ymmärtää tyttärensä tahtoa mennä naimisiin rakkaansa eikä lihakauppiaan kanssa. Joskus omassa arjessa päätöksen tekeminen voi olla vaikeaa.  Mitä valitsen, mitä jätän ottamatta, menenkö vai en, mutta tietysti on monia asioita, joita ei tarvitse sen kummemmin miettiä.  

Jos minun pitäisi valita kauneushoitolan ja hierojan välillä, valitsisin hierojan. Jos pitäisi valita romanttinen komedia tai lännen elokuva, valitsisin länkkärin.  Jos pitäisi valita Kauniit ja rohkeat tai kirja, valitsisin kirjan.  Jos pitäisi valita Paula Koivuniemi tai Miles Davis, valitsisin jazzin. Jos pitäisi valita vehnäpatonki tai ruisleipä, valitsisin ruisleivän.

 Valintamme voivat muuttaa elämäämme vähitellen niin ettemme sitä edes heti huomaa.  Itse havaitsin eräänä päivänä, että punainen liha puuttuu menuistani miltei kokonaan.  Jauhelihan muodossa sitä sentään toisinaan on. Joskus muinoin pippuripihvi kermakastikkeella ja ehkä vielä konjakilla liekitettynä, oli suurta herkkua. Vieläköhän tuo maistuisi? En tiedä, ehkä pitäisi kokeilla ja varata pöytä ravintola Lehtovaarasta!  Possuakaan en ole syönyt paitsi jouluna ja senkin kylässä.  Ja miten niitä kinkkuja ennen paistoinkaan! Kaikki lammasherkutkin ovat jääneet jonnekin.

Muutokset ruokatavoissani eivät ole muuttuneet tiukalla ja yhtäkkisellä päätöksellä, että nyt en enää lihaa syö. Kaikki on tapahtunut pikkuhiljaa, vähitellen. 

Toiset meistä ovat luonteeltaan päättäväisempiä kuin toiset, mutta onhan se tosi vaikeaa tehdä päätöstä varsinkin silloin, kun ei tarkalleen tiedä mitä haluaa.  Kuinkahan monesti olenkaan kuullut kysymykseen, mitä nyt tehdään, vastauksen, päätä sinä. Tai olen sanonut itse niin. Joskus sitä toivoo, että varsinkin isommissa asioissa olisi joku auttamassa päätöksenteossa.   Ettei ihan kaikesta tarvitsisi itse päättää, ja ottaa vastuuta. Olen tietty tähän näinä vuosina jo tottunutkin, melkein.

 Viime perjantai-illan piti olla ihan normaali, mutta ihan sellainen siitä ei tullut.  Olin menossa talomme saunaan, kun päätin tervehtiä tuttua koiraa. Kyykistyin, ojensin käteni, koira tuli, nuuhkaisi kättäni ja seuraavassa hetkessä iski terävän hampaansa etusormeeni.  Hups että tuli verta. Tuli myös lääkärireissu, yksi tikki sormeen, antibiootit ja tetanuspiikki.

 En saanut shokkia enkä tullut hysteeriseksi. Vasta vuorokautta myöhemmin herkesin itkuun ja sen taas sai aikaan ihan toinen juttu. Koirasta vastuussa oleva naapurini katsoi sormeani, ja sanoi, että nyt on lähdettävä lääkäriin. Heti. Minä epäröin, että tarvitseeko.  Kyllä on mentävä, lähden viemään sinut. Sillä välin kun kävin vaihtamassa saunatakin asiallisempaan vaatteeseen, hän varasi ajan, odotti siellä aika pitkäksi venähtäneen hoitoajan, haki lääkkeeni apteekista, ja toi kotiin.

Itkin sitä, kun joku otti vastuun siitä mitä nyt on tehtävä. Hoiti kaiken eikä minun tarvinnut tehdä mitään.  Olin vain potilas verisen sormen kanssa. En muistanutkaan miten hyvältä tuntui olla huolenpidon kohde.  Koira oli hänen, joten saamani palvelu oli tietysti ihan oikein, mutta se ei selitä pois eikä vähennä omaa tunnettani.

Äitienpäivän kunniaksi valkovuokot parhaimmillaan.

 

Blogeista kasvoi kirja

 Kaikki alkoi mummoni tarinasta. Ja siitä harmituksesta, että miksi en koskaan kysynyt häneltä, millainen hänen miehensä Iivari oli. Tuo komea ja salskea Pohjanmaan poika, joka jätti vaimonsa ja kolme lastaan Kauhajoelle ja lähti itse Kanadaan.  Miksi en koskaan kysynyt häneltä, miten Ida Mariana selvisit arjesta, ja miten yksinäisyydestä. Voi olla, ettei hän olisi halunnut näistä asioista edes keskustella kanssani.

Tein kuitenkin pienen painotuotteen vuonna 1882 syntyneestä äitini äidin elämästä. Jotain tiesin, jotain kerrottiin, loput kuvittelin. Tarinan kirjoittaminen liittyi vuonna 2001 käymääni Elämät tarinoiksi – kurssiin.  Kurssin ja mummon tarinan kirjoittamisen jälkeen oli aivan selvää, että nyt se kirjoittaminen vasta alkaa. Sen jälkeen teinkin sitten kolme muuta, vähän laajempaa muistelua vanhemmistani ja lapsuudestani, omista työvuosistani ja elämästäni.

Suomalaiset ovat tunnetusti omaan pöytälaatikkoonsa kirjoittavaa kansaa.  Laatikoista löytyisi varmasti suuri määrä keskeneräisiä romaaneja, novelleja, runoja ja päiväkirjoja.  Niihin kaikkiin on purettu ilot ja surut – ja säätiedot.  Kustantajat saavat kuulemma vuosittain valtaisan määrän kirjoituksia luettavakseen, mutta olen ymmärtänyt, että julkaisuseula on tiheä.  Omakustanteita ilmestyy tänään paljon. Nykyajan ihmeellinen tietotekniikka antaa mahdollisuuden julkaista itse omia aikaansaannoksiaan, kun kirjan painatuksesta ei enää tarvitse maksaa maltaita.

Onhan se kiehtova ajatus saada painosta oma kirja, ehkä saada sille vielä lukijoitakin. Mutta kyllä sen julkaisuhalun rinnalla kulkee myös ajatus, kehtaanko julkaista, onko näissä kirjoituksissa mitään järkeä, ujostuttaa, melkein hävettääkin. Itselleni on blogikirjoittelu avannut mahdollisuuden kirjoitella mitä mieleen tulee.  Julkaisukynnys madaltuu, kun huomaa, etteivät kirjoitukset aiheuta sen suurempaa dramatiikkaa.  Sen paremmin itselle kuin lukijoillekaan.

Viime syksynä mietin, mitä tekisin.  Korona kuritti ja kaamoksen tiedän kokemuksesta kurittavan, ellei ole jotain hyvin kiintoisaa tekemistä.  Melkein kaikista valokuvistani olen jo tehnyt kuvakirjoja, joten ne eivät enää innostaneet.  Sitten heräsi ajatus blogieni kokoamisesta kirjaksi.  Ensin se tuntui vitsiltä, mutta niin vain ajatus taipui todeksi.  Nyt olen pääsiäisen pyhät saanut pitää kädessäni kirjaa, jossa tarinoiden ja kuvien kautta kerron jotain elämästäni ja ajattelustani.

Kun julkistamistilaisuus shampanjoineen jää nyt pitämättä, täytyy se tehdä näin kirjallisesti. Mukava tunne, kun on saanut jotain valmiiksi. 

 

 

Kun elämässä tapahtuu vähän, sitä raapii jotain vähästäkin

 Sen piti olla ihan tavallinen päivä, mutta sellainen siitä ei lopulta tullut. Polttavat kivut iskivät alavatsaan.  Ne tulivat aaltoina ja menivät nopeasti ohi. Kunnes tulivat uudelleen. Olen saanut koko ikäni olla kutakuinkin perusterve, joten hiukan sitä tuollaisesta häkeltyy.

    Ohjasivat koronatestiin, tietysti. Oliko se tarpeellista vai ei, en tiedä. On kuulemma niin, ettei ole ollut yhtään tapausta, jossa vatsatauti olisi ollut oire koronasta. Ei ollut nytkään.

     Terveysasemalle ja koronatestiin mentiin sisään harmaan teltan oviaukosta.  Telttanäkymä vähän jähmetti, jännittikin, mutta on suuresti helpottavaa kohdata ammattitaitoisia hoitajia. He ovat asiallisia ja ystävällisiä, he ovat rauhoittavia.  Paineensietokykyni on selkeästi heikentynyt eikä uuteen tilanteeseen joutuminen tunnu mukavalta.

    Siinä omaa vuoroa odotellessa katselin, kun lääkäri ohjasi asiakkaan oikealle ovelle. Hän piti kevyesti vanhemman naisen hartioista kiinni, ja antoi näin turvallista läheisyyttä.  Mietin, käyttäytyisikö syntyperäinen suomalainen lääkäri noin?  Kokemukseni lääkäreistäni on niin ohut, etten väitä mitään. Tuli vain mieleeni. 

    Entä jos lääkärillä on ahdistus esimerkiksi oman työhönsä liittyvistä asioista, saako hän näyttää tunteitaan?  Tai voiko hän edes peittää omaa ahdistustaan? Osaan vain aavistaa, kuinka paljon tämä viime vuosi on vaatinut hoitajilta ja lääkäreiltä. Tähän ammattiin minusta ei olisi. Ei sen paremmin lääkäriksi kuin hoitajaksikaan. Arvostan ja kunnioitan suuresti.

    Nyt lääkärikseni sattui tosi paljon sanoja käyttävä ihminen. Puheen perässä pysyminen oli kuumeisena vähän vaikeaa, mutta ymmärsin olennaisen.  Antibiooteilla aloitetaan.  Toisessa lääkkeessä on alkoholin nauttimisen (miksen käytä sanaa juomisen?) kielto. Apteekin ihminen sanoi vähän varoen, ettei tätä ehkä tarvitse sinulle erikseen sanoa, mutta alkoholia ei saisi ottaa.  Pidättäydyin sanomasta, älä luo minusta mielikuvaa, etten varmaan joisi koskaan muutenkaan.  Miten nopeasti määrittelemmekään ihmisen, vaikka emme olisi hänen kanssaan kahta sanaa vaihtaneet. No toisaalta, alkoholi on oikeasti vakava ongelma liian monelle vanhalle ihmiselle. Siksi huomautus oli paikallaan.  Parempi että sanoi kuin jätti sanomatta.  

    Sanoa pitää myös koronasta ja jokaisen omasta vastuusta.  Sanna Marinin hallitus eivätkä terveysviranomaiset voi meitä pelastaa, jos olemme itse jästipäitä. Ovat sanoneet, että jos me ihmiset tuntisimme koronaan sairastuneen tai näkisimme tehohoidossa olevan, emme käyttäytyisi kuin kiukuttelevat pikkulapset.  ”Minähän en maskia käytä, tulen uhallakin koko perheen kanssa kauppaan ilman maskia”. Se ei ole mitään sankaruutta, se on typeryyttä.

     Kipuiluni katkaisi hyvin alkaneen hiihtokauden kuin seinään.  Kilometrit jäivät vähän alle kahdensadan, mutta hyvä että edes sen verran.  Harmitus on suuri, kun vielä viimeiseksi jääneellä hiihtokerralla otin Jari Isometsän opit käyttöön eli vaihdoin vuorotahtihiihdon puolittaisiin potkuihin ja tasatyöntöihin.  Sitä olisi pitänyt saada kokeilla lisää, niin hyvältä ja vahvalta sain menoni sillä tavalla tuntumaan.  On ollut ihana talvi, ja meitä siirirantasia on ollut laduilla todella paljon. Hyvä me.

     Hiihto on lajeista parhain saada lihaksiin voimaa lisää.  Alhainen lihasvoima on suurempi riski kuin liiallisen lihavuuden, huomattavasti kohonneen verenpaineen ja kolestrolin aiheuttamat riskit yhteensä. Näin on liikuntatieteiden tohtori Juha Hulmi sanonut.