Luopuminen ei aina tarkoita hylkäämistä

Luopumisen hetket ovat käsillä.  Kirjoja on liikaa. Kotikirjastoni ensimmäiset kirjat ovat 60 – luvun alkupuolelta. Monet kirjat ovat olleet lähelläni niin kauan, että luopuminen on vähän vaikeaa.  Kirjathan ovat kavereitani.  Joskus niitä voi silittää ja nuuhkia, joskus voi katsoa ja ehkä vähän ihmetelläkin mistä kirjoista kolmekymppinen Anita on pitänyt.

1950-luvulla Netta Muskett oli suurten rakkausromaanien kirjoittaja. Äiti toi kirjastosta Muskettia ja minä luin. Näin syntyi unelma ihanasta ja elämänikäisestä rakkaudesta. Muutamia vuosia myöhemmin sain seksuaalikasvatusta ruotsalaiselta Ivar Lo-Johanssonilta.  Hänen eroottinen kirjansa Onni on kirja rakkaudesta maan päällä. Se oli varmaan pieni sensaatio, kun se vuonna 1962 julkaistiin. Kirja on ollut hyllyssäni 60 vuotta. Pitihän se ennen hylkäämistä lukea. Mitä sanoisin nyt? Ehkä sanon vain sen, että aika on tehnyt tehtävänsä. 

Kirjoista välittyy pieneltä osin oma historiani. Runohyllyssä on Helka Hiiskun Muuttolintu. Ostettu vuonna 1952. Sodan päättymisestä oli vasta muutama vuosi. Ihmisillä oli valtava halu kaikkeen hauskaan.  Työväentalot ja seuraintalot täyttyivät iltamista, joiden idea oli kaksi tuntia ohjelmaa ja puolitoista tuntia tanssia.  Ohjelmaosuus oli pakollinen, koska niin sai verovapauden.

Kaikki jotka jotain osasivat ja halusivat esittää, pääsivät näyttämölle joko näytelmään ensirakastajan rooliin (isäni), voimisteluryhmään (minä) tai soittamaan ja laulamaan.  Kun on 13 vuotta vanha, sitä ei paljon mieti mitä osaa.  Kun pyydettiin lausumaan runo, totta kai suostuin, rohkea tyttö.  Pienen kirjakaupan runokirjojen valikoima ei ollut suuri, käteen tarttui Helka Hiisku: 

”Taas kevään tuulen/soi huilu iloinen/ Sen kutsun kuulen/maan yltä murheisen/Se riemun valjaat/taas päästää valloilleen/puun oksat paljaat/se muuttaa harpukseen.” 

Lauri Pohjanpään runo ”kaksi vanhaa, vanhaa varista nuokkuu hiljaa pellon aidalla… ” on niin kertakaikkisen ihanaa Pohjanpäätä. Rakastan tätä runoa.  Sen sijaan Pohjanpään runokirjan ”Aamu ja ilta” – runot eivät tavoita.  Aika resuinen pehmeäkantinen kirja on kulkenut matkassani vuosikymmenet, koska sen sisäsivulla lukee: Anita Maunolle tunnustukseksi ainekirjoituskurssin opiskelusta. 19.5.1958. Työväen Sivistysliiton kirjeopisto/Arvi Hautamäki.

Nyt jos koskaan osuu kohdalleen sanonta historianlehtien havisemisesta.

 Näin Pohjanpää:

”Oi inspiraatio!/Vain hetken hurmio/vapaus, voima, voitto yli aineen?/Taas mykkä kuilu alla arjen paineen.”

 Jos hyllyssäni olevilla runokirjoilla pitäisi kertoa 1960- ja 70-luvut, se olisi aika helppoa. Materiaalia on vaikka kuinka paljon. Kuitatkoon Arvo Salon Lapualaisoopperasta pätkä näitä vuosikymmeniä:

”Miksi on harvat vallassa vaan?/Miksi ne riistää mannut ja maan?/Miksi ei köyhät joukolla käy jo vastustamaan?”

 Heli Laaksonen on riemastuttava 2000-luvun runoilija. Vaikka Helin runot maistuvat paremmin kuunneltuna kuin luettuna, tässä kuitenkin Raparperisyrämen viimeinen runo (voisit kokeilla sen ääneen lukua): 

Ota käpy pois kenkäst/kaar vesi pois saappast/

nost ämpär  silmiltäs/jua kuppis tyhjäks.

Ol ilone/ol valone/ol pulune.

Älä lait kät sirkkeli/älä purot kirvest kintuil/

älä unhota kotti avamei/älä karota annetui syrämei.

Viä roskapussi mennesäs.

 PS. Jos haluat tietää Helka Hiiskusta enemmän,  googlaa, niin löydät kolmen siskoksen tarinan.  

                                                

La Strada näyttämöllä – ensi kertaa Suomessa

 Kun perjantaina käännyin Vaasankadulta Kustaankadulle, jono Hesarilta tuli vastaan jo puolivälissä.  Ihmiset olivat hakemassa Hurstilta ruokaa viikonlopuksi. Tilipäivään on reilu viikko, kaikilla ei ehkä ole tiliä silloinkaan. Jonossa olevat näyttivät olevan nuorehkoja aikuisia.  Ehkä opiskelijoita, mutta oli myös muita kuten äitejä lastenvaunujen kanssa.  Onko ruokajono jo niin normaalia, ettemme enää ollenkaan vierasta näkymää?  Köyhyys ja köyhyyden tuoma osattomuus ovat asioita, joita on vaikea ymmärtää, ellei siitä ole omaa kokemusta.

Lauantaina olin katsomassa elokuvaan pohjautuvaa teatteriesitystä. Kun Federico Fellini teki kuuluisan elokuvansa La Stradan 1950-luvun Italiasta, hän ja käsikirjoittajat eivät varmasti temmanneet ideaa tyhjästä.  Sotavuosien jälkeen oli valtavasti köyhyyttä ja juurettomuutta. Vaikka maailma on muuttunut valtavasti viime vuosikymmenien aikana ja elämme monella tapaa yltäkylläistä aikaa, köyhyys ei ole kadonnut.  Lisäksi tuhansien on paettava henkensä menettämisen uhalla kurjia elinolojaan. 

Teatteri Avoimet Ovet esittää jälleen kerran vahvasti ajassa kiinni olevaa teatteria. Tämän syksyn teatterin 25-vuotisjuhlanäytelmänä on juuri Fellinin La Strada. Useiden pyyntöjen jälkeen teatteri on lopulta saanut siihen esitysoikeuden, ensimmäisenä suomalaisena. 

La Strada – Tie, sen kaihoisa musiikki on tuttu ja edelleen niin vetoava.  Olavi Virta laulaa: Tie mittaamaton edessäni on, tie murheita suo, iloa myös, en onnea löydä vain etsien vaellan… YLEllä lauantain toivottujen niin sanottua peruskauraa.

Teatterin esityksessä ei lauleta, mutta haitari soi kauniisti. Sen sijaan laulun sanoma elantoa ja onnea etsivistä kiertävistä sirkuslaisista välittyy hienosti.  Ohjaaja Hanna Kirjavainen on osannut todella taiten siirtää elokuvan sanoman näyttämölle. Onneksi ei ihan niin raadollisena mitä elokuvassa.

Ilkka Heiskanen ja Ella Pyhältö kertovat surullisen haikeaa tarinaa ihanan läsnäolevasti.  Ilkka Heiskasen lähes nälkiintyneen näköisessä hahmossa on ensin vaikeaa nähdä leffan voimamies Zampanoa, mutta voimaa voi käyttää muutenkin kuin lihaksilla. Hän on ilkeä ja kylmä, mutta lopulta kuitenkin, ihminen. Hienosti tehty rooli. 

 Näyttämön täyttää vai pitäisikö sanoa, näyttämö täyttyy Ella Pyhällön Gelsominasta, tästä suurisilmäisestä, lapsenomaisesta naisesta unelmineen. Hänkin toivoo kotia ja perhettä, ja niin kuin hän sanoo: ”minä alan tekemään työtä. Saan ammatin. Minusta tulee taiteilija ja laulan…aivan kuten Rosakin teki.”Oi Ella, miten hienosti taas kerran teit roolisi.  Sinun avuttomuutesi, lämpösi, silmiesi loiste ja tuskaisuus, olit Gelsomina.  Äänenkäyttösi on aina ollut mestarillista, nautittavaa se oli myös nyt. 

Joskus esityksistä jää mieleen joku pienen pieni, mutta vahva ja paljon kertova hetki. Tällä kertaa se hetki oli, kun sait olla vapaa – nyt minä poljen pyörää. Ja sitten sinä poljit.  Niin ihana.
 

Joona Petterssonin videolavastus, ja koko visuaalinen ilme tuki aivan loistavalla tavalla näytelmää ja näyttelijöitä. Sirkuksessa pitää olla erilaisia taiteilijoita, nyt meidät hurmasi Roman Hibalov dynaamisella katutanssillaan. Satu Lankisen haitarimusiikki kuului luontevasti esitykseen, ihan niin kuin se on aina ollut osa suomalaista tivolimaailmaan. Ainakin 50-luvulla, josta omat tivolimuistoni ovat.

    

 Ilkka Heiskanen ja Ella Pyhältö

 

 

Keskusteluja kaduilla ja toreilla

 

Olen kuvitellut elämääni eteenpäin, enhän tietenkään tiedä kauanko sitä riittää, mutta aina voi jotain pohtia.  Niin kuin nyt sitäkin, että jos jonain päivänä menettäisin kävelykyvyn, olisiko minulla ystäviä, joiden kävelykunto riittäisi tulemaan avuksi. Tämä tuli mieleeni, kun selasin Antti Eskolan kirjaa Vanhuus.  Hän ei nähnyt kovin mielekkäänä saada vieras ihminen kävelyseurakseen. Ei se suuresti houkuta minuakaan.

Mutta taas toisaalta, mitä väliä. Me vanhat ihmisethän puhumme aina muistoistamme. Emme puhu, tämä on huono vitsi. Sitä en tiedä mitä tapahtuu, kun dementia iskee täydellä teholla, mutta se on toinen juttu.  

Keskustelu vain itsensä kanssa on välillä tylsää, vaikka siinä saakin mieleisiään vastauksia.  Tykkään käydä katukeskusteluja ja se onkin Helsingissä päiväsaikaan helppoa. Meitä vanhoja on paljon.  Nuoret eivät hakeudu keskustelutilanteisiin, hyvä jos edes vastaavat. Silmien irrottaminen puhelimen näytöltä on lähes ylivoimaista.

Olen koko elämäni ajan ollut aika räpättäjä, äitini tytär, ja vaikka kerran sain sanavalmiudellani työpaikankin, ei mikään ole ikuista.  Sanavarasto näyttäisi olevan hupenevaa sorttia eikä ilmaisukaan ole ihan täsmällistä. Silti ajattelen, että puheyhteys on paras tapa saada kontakti toiseen ihmiseen kaikista whatsupeista huolimatta.

 Sain olla kymmenen vuotta aivan ihanassa lukupiirissä, jonka sitten korona keskeytti ja tavallaan myös lopetti.  Turvallisessa seurassa oli helppoa sanoa mielipide kirjasta, vaikkei aina ollut ollenkaan helppoa tuottaa selkeitä lauseita. Nämä kokoontumiset ja käydyt keskustelut opettivat kuitenkin analysoimaan luettua. 

Miehet osaavat. Kauan sitten vietin pari kuukautta Kreikassa. Siellä näin miten miehet päivittäin kokoontuivat kahviloissa ja suojaa auringolta antavien puiden alla. Keskusteluissa oli kolme aihetta: politiikka, jalkapallo ja raha. Naisten ryhmiä en nähnyt.  Onhan meillä Suomessakin ollut ainakin ennen näitä Esson baareja.  

Hakaniemen torilla ja hallissa näyttäisi myös kokoontuvan säännöllisesti miesten ryhmä. Ainakin näen heidät aina kun käyn ostoksilla. Naisten ryhmiä en ole nähnyt. 

Naisetkin osaavat. Päivänä muutaman olin ystäväni kanssa lounaalla töölöläisravintolassa.  Selkäni takana oli lounastamassa kuuden naisen seurue. Tällaisia varttuneempia naisia kuin mekin.  Iloista puheensorinaa kuului kaiken aikaa.  Vähitellen ravintola tyhjeni lounasasiakkaista, me ja tämän naapuripöydän naiset jatkoimme viihtymistä.  Kun lähdimme ennen heitä, oli tietysti toivotettava hyvää jatkoa, ja kysyin, meinaatteko jäädä tänne.  Iloinen nauru jäi kaikumaan, on niin kivaa, sieltä vastattiin.

 Antti Eskola jakaa kirjassaan vanhuuden kahteen osaan. Siihen kun jää eläkkeelle ja sitten siihen noin 80 vuotiaana alkavaan ikään.  Se tarkoittaa hänen mielestään irtaantumista vuorovaikutuksesta, väsymistä ja pitkiä jäähyväisiä eli kuolemisen prosessia.  Varmasti myös tätä, mutta myös paljon muuta. 

Terveisiä teille kaikille iäkkäimmille ystävilleni, jotka luette ja kirjoitatte, liikutte rollaattorin kanssa tai ilman, käytte teattereissa ja näyttelyissä, rakastatte ja tapaatte ystäviänne. Ei meidän elämämme ole mitään odottelua, vaan aktiivista elämää niillä mahdollisuuksilla mitä on annettu. 

             Pihamme kesäkukat ovat päässeet vähän rönsyilemään.

Eino tarkkailee etäältä.

Elämää ei kannata jättää elämättä

Toimittajan kysymykset saivat pohtimaan vanhuutta. Enpä ole sitä juuri tullut miettineeksi, varmaan siksi, että siitä on tullut toinen luontoni.  Vuosia on jo niin paljon. Mitä vanhuus sitten on? Ikä määrittelee sen, mutta mitä ikä kertoo vanhuudesta?  Ei paljon tai ei ainakaan kaikkea. Se on selvä, että ikä tuo tullessaan kaikenlaista kremppaa, kun elimistö pettää.  Suurin ongelma ei aina ole liikkumisen vaikeutuminen tai tasapainon horjuminen. Ne ovat kyllä asioita, jotka voivat vaikeuttaa aivan ratkaisevasti arkipäivän sujumista, mutta vielä olennaisempaa on mielentilan ja ajattelun kehittyminen.  Jos annamme tilaa näköalan kapeutumiselle, se kapeutuu.  Silloin ennen oli taisteltava lisääntyviä kiloja vastaan, nyt vanhenevan ihmisen on taisteltava sitä vastaan, ettei luovu elämästä. Enkä nyt tarkoita hengittämisen lopettamista. 

Laiskuus on lisääntyvä vaiva. Lihaksista häviää voima, kun niitä ei harjoita. Aivot laiskistuvat, kun niitä ei käytä.  On  helppoa ajatella, että miksi enää viitsisi mitään, kun minua ei enää kukaan tarvitse.  Kun elämä on järjestyksessä, ja arki sujuu ponnistelematta, jää aivojen käyttö vähäiseksi.  Rutiinit tuovat turvallisuutta, mutta ei hyvä, jos ne hallitsevat elämää. 

Ikään liittyvä olennainen kysymys on, voivatko aivosi hyvin.  Ajatteletko, pohditko, mietitkö? 

Aivot tarvitsevat herätäkseen impulsseja.  Niitä voi saada hyvästä kirjasta, teatteriesityksestä, ylipäätään kulttuurista.  Niitä voi myös saada keskusteluista, mutta siihen tarvitaan ajattelevia ihmisiä. Siinä saattaakin olla se kompastuskivi, koska niin usein vanhemmat ihmiset jäävät paitsi eri-ikäistä seuraa.  Vaikka seuraa olisi, yhteinen kieli saattaa puuttua.  Me vanhat olemme joskus aika itsekkäitä eikä heitä (meitä) oikeasti aina niin kiinnosta toisten tekemiset ja ajattelut.  Emme keskity siihen, mitä toinen sanoo, vaan siihen mitä mieltä itse on. 

 Olen ollut reilun vuoden kirjoittamatta blogia, päiväkirjaa olen pienesti kirjoitellut.  Aiheita olisi, mutta on niin vaikeaa keskittyä, sanon.  Olisikohan totuus kuitenkin siinä, että olen antanut aivoilleni luvan laiskistua. Mikä pakko tässä on enää kirjoitella ja nähdä vaivaa, kun näitä räpellyksiä tuskin kukaan jaksaa lukea.

Siis niin väärin ajateltu.  Mitä väliä on vaikkei kukaan lukisikaan?  Itselleni on väliä juuri sillä mitä saan aikaan.  Blogin saaminen valmiiksi on aina saavutus.  Tällä kertaa impulssin antajana toimi Me Naiset -lehden toimittaja.   

Kaikilla ihmisillä pitäisi olla lähellään ihmisiä, jotka rohkaisevat ja kannustavat, ja jotka sanovat, kyllä sinusta on siihen. Tätä myös me vanhat tarvitsemme.

Olen surullinen jo pelkästä ajatuksesta

 Asun talossa, joka neljän vuoden kuluttua täyttää 100 vuotta. Helsingissä on paljon vanhoja kivitaloja, myös reilusti yli sata vuotta aikaa nähneitä. Niitä ihailemme, koska talot ovat usein kauniisti koristeltuja. Toisaalta Helsingissä on myös taloja, jotka puretaan viisikymppisinä. Hirvittävää tuhlausta.

Muistan vieläkin, kun ensimmäisen kerran(60-luvulla) vierailin hyvin vanhassa kivitalossa, osoite taisi olla Runeberginkatu 57. Muistan hämmästykseni suurista huoneista ja niiden korkeudesta. Ne olivat ihan jotain muuta kuin olin osannut kuvitella. Näin ihanasti voi siis asua vanhassa talossa.

Nyt olen itse asunut lähes neljäkymmentä vuotta vanhassa talossa, joskaan en aivan niin komeassa kuin Runeberginkadun talo.  Mutta on ainakin yksi tekijä, joka saattaa tehdä asuintalostani töölöläistaloa paremman. Talossamme on oma ruohikkoinen piha, jota kiertävät komeat jalavat. Tällaisella helleviikolla puiden arvo konkretisoituu.  Hiostavan kuumiin päiviin ne ovat luoneet sopivia varjonpaikkoja, mutta myös yöt ovat olleet yllättävän hyviä nukkua.  Aamuyön tunteina avonaisesta ikkunasta virtaava ilma on lähes viilentänyt huoneen.  Pitää varmaan mennä ja halia puita kiitokseksi hyvästä palvelusta.  

Ja kun tässä kiittämään aloitetaan, kiitän myös entisiä asukkaita, jotka eivät puoli vuosisataa sitten ole päällystäneet nurmikkoa asfaltilla autojen parkkipaikaksi.  Toki pihastamme voisi saada vielä toimivamman ja paremman, jos siihen vähän santsaisimme. Nyt edessä siintävän putkiremontin yhteydessä siihenkin voisi olla mahdollisuus.

Arkkitehti Harri Hautajärvellä on pitkä lista, miten luonto edistää terveyttämme.  Pihojen ja katujen puut viilentävät asuntoja, vähentävät  adh –oireita ja parantavat pandemiakestävyyttämme. Hän korostaa luonnnonvalon merkitystä.  Jos ja kun talvet muuttuvat yhä hämärämmiksi ja sateisimmiksi, pitäisi asuntoihin rakentaa suuria ikkunoita eikä tehdä niin kuin nyt tehdään.  Hautajärvi sanoo sijoittavetoisuuden johtaneen siihen, että rakennetaan paksumpia, kuilumaisia ja pieniä asuntoja, ja jopa ilman ikkunoita, ilman valoa.

Päivän sana Helsingissä on tiivis kaupunkirakentaminen.  Varmaan sille on hyviä perusteluja, mutta haluavatko ihmiset oikeasti tiiviyttä ja korkeita pilvenpiirtäjiä, joiden ilmastoystävällisyys on vahvasti kyseenalaistettu? Muuttosuunta Helsingistä on poispäin.

Mikä siis tekee mieleni surulliseksi? Edessä siintävä putkiremontti tietää suurta rahanmenoa. Meille on tarjottu rutkasti rahaa, jos annamme luvan rakentaa pihaamme viisikerroksisen talon. Samaan aikaan, kun puhutaan ilmastonmuutoksen kielteisistä vaikutuksista, ja korostetaan pientenkin viheralueiden tärkeyttä nimenomaan kaupunkiasumisessa, nousee esille tarjouksen hyväksyminen.  Kaataisimme upeat jalavat, hävittäisimme pihamme ja saisimme talomme eteen talon. Pelkkä ajatuskin tästä itkettää.

 Näin rakennettaessa toteutuisi myös täydellinen lämpösaarekeilmiö – olisimme joka puolelta korkeiden kerrostalojen lämpimässä syleilyssä. Kun ilmastonmuutos tuo yhä enemmän lämpimämpiä aikoja, tulevien aikojen asukkaat eivät taitaisi ajatella meistä mitään mukavaa.

Nyt jää nähtäväksi, asuiko viisaus vain menneissä talon asukkaissa vai onko meissä nykyisissä ymmärrystä jatkuvuuden merkityksestä.

Tärkeintä ei ole vain tämä päivä, tärkeää on myös huominen.

Arkkitehti Harri Hautajärven haastattelu oli YLEn ykkösaamussa tiistaina 28.6. Se löytyy Yle Areenasta.

Mauno Koivistolle tarjottiin kaviaaria, kyyhkyä ja rauskunsiipeä

 Herroilla on herrojen herkut.  Maistuisivat ne minullekin, mutta kun niihin pöytiin ei ole ollut pääsyä, on tyytyminen kirjaan.  Ravintolat kilpailevat Michelin –tähdistä ja sitä kautta tietysti asiakkaista. Helsingin Aleksanterinkadulla on ollut ravintola, joka ei ole hamunnut tähtiä, mutta siihen on liitetty mainelause ”kaupungin paras keittiö”.  Vertailevaa tutkimusta tuskin on tehty, ehkä maineeseen riittää asiakkailta tullut palaute. Etenkin kun asiakkaat ovat olleet ns. korkeantason väkeä talouselämän ja politiikan huipulta.

Tämän ravintolan huippuaika oli silloin, kun meillä oli pankkikonttoreja joka nurkassa – oli syppiä, koppia, hoppia, skoppia, ja niillä kaikilla oli hulppeat konttorit Aleksilla. Sanoivat pankkimiehet, että Aleksilla olivat kaupungin parhaat keittiöt.  Muutamia vuosia sitten julkaistussa kirjassa esitellään Yhdyspankki-Merita-Nordea –keittiön tarjoamia lounaita ja juhlapäivällisiä, kerrotaan pankkien historiasta ja vähän myös heistä, jotka olivat armoitettuja saamaan kutsun pitoihin.

Kirjan takakannessa kerrotaan, että reseptit on tarkoitettu kotioloissa käytettäväksi.  Kyllä varmaan nämä onnistuvat kotonakin, mutta kokilla pitää olla paljon aikaa ja vähän ehkä osaamistakin.  Kirjassa on upeita kuvia ruokien asettelusta ja sävy sävyyn rakennetuista kattauksista. Näillä lounailla ei pöytiin ole todellakaan tuotu pottukattilaa ja kastikekulhoa. Reseptejä on kirjassa nelisensataa ruokajuomasuosituksineen.  Tietysti heti aloin pohdiskella, mitä voisin kokeilla. Asetelmia en ala rakentamaan ja taitaa myös Calvados ja Gran Marnier jäädä käyttämättä, mutta toisaalta, enhän voi tehdä Tokaji –jääkermaa, jos en osta kyseistä juomaa. Niin että mistä sen tietää.

 Reseptien lukeminen nosti omia ruokamuistoja mieleen. Ensimmäinen syksyni ja talveni Helsingissä, pitkät ja tiiviit työpäivät, jotka usein venyivät myöhäiseen iltaan. Siihen aikaan 60-luvun alussa ei ollut sen paremmin työpaikkaruokailua kuin lounasravintoloitakaan. Voileivät eivät kauan pitäneet nälkää.  Tänään on vaikea uskoa, mutta rakastin rautatieaseman lihapiirakoita.  Ne olivat kuumia ja rapeita, ihania. Lihapiirakka on ollut sen verran vahva kokemus, että vieläkin katson asemalla sitä myymälää ja haen tuoksua. Kumpaistakaan en enää löydä, mutta enpä tunne vetoa myöskään lihapiirakkaan. 

Työ vaihtui ja sain uudet työtoverit. Maalaistytölle oli onni saada lähelleen ihmisiä, joiden seurassa oppi ravintolakäyttäytymistä ja sai tuntumaa erilaisiin ruokiin.  En muista ravintolan nimeä, mutta Fredalla Kampissa se oli. Siellä oli niin sanottu seisova pöytä, jonka komeana kruununa oli kuorellisia katkarapuja.  Työtoverini söi vain katkarapuja. Itselleni ne olivat outoja ja näyttivät vähän hankalilta syödäkin.  Miksi sinä vain noita syöt, kysyin.   -Kotona saa kaikkea mitä täällä on, näitä ei saa, kuului vastaus.

Opin kerralla. Ja tulivathan sitten ne Ruotsinlaivojen seisovat pöydät.

Olin hiljan juhlistamassa ystäväni syntymäpäivää ravintola Lehtovaarassa. Sympaattinen vanha ravintola valkoisin pöytäliinoin. Pöytämme kohdalla seinässä oli pieniä laattoja, joissa ravintolassa käyneet ovat halunneet kertoa, että mekin olemme olleet täällä viettämässä omaa juhlahetkeämme.

Yksi laatoista ryöpsäytti koko entisen maailman mieleeni.

Laatassa luki:

”Tämän pöydän äärellä ovat kansanedustajat Kauko Juhantalo ja Pertti Paasio nauttineet vuodesta 1982 lähtien vuosittain ns. pitkän lounaan. 8.10.2014.”

Juhantalo oli keskustalainen, Paasio sosialidemokraatti.  32 vuotta he kävivät parantamassa maailmaa ruoan ääressä. Olen varma, että heillä on ollut myös hauskaa. Molemmat kuolivat huhtikuussa 2020.

Pitkiä lounaita ei heillä enää ole, mutta ei niitä ole meillä muillakaan. Ajat ovat totisesti toiset, onneksi.

Kirjan tekijät ovat Tuija Ilamo, Kimmo Jokiniemi, Markku Kuisma ja Katja Hagelstam.

Jalavan Mari ei luovuta, tappakaa vaikka

 Venäjää ei voi ymmärtää järjellä, siihen voi vain uskoa, kirjoitti runoilija Fjofor Tjuttsev 1860-luvulla.

 Mitä runoilija tänään kirjoittaisi?  Edelleenkään Venäjää ei voi ymmärtää järjellä, mutta ei siihen voi uskoakaan.  Ehkä olisi oikeampaa sanoa, että venäläisiä vallanpitäjiä ei voi ymmärtää eikä heihin uskoa. Se on nähty.  Sen sijaan venäläisen ihmisen itsensä on uskottava, jotta hän voi elää arkeaan, elämäänsä.Kun Stalin oli vallassa ja kun Putin nyt käyttää häikäilemättömästi valtaansa, oli ja on ihmisen arvo kovin vähäinen.  Vallanhimon paljaat kasvot ovat rumat.

 Sotaa on jatkunut jo kuukauden. Vaikka en aina haluaisi, seuraan aika intensiivisesti uutisia Ukrainasta.  Vielä en ole niihin turtunut ja vielä ne koskettavat varmasti myös siksi, että sodan lopputuloksella on niin suuri merkitys myös meille suomalaisille.

Sain Stalinin ajan maailman vastaani, kun kävin katsomassa näytelmän ” Marian tunnustus-muistokirjoitus hevoselle”. En tiedä, milloin tämän näytelmän harjoitukset ovat alkaneet, mutta tuskin kukaan tekijöistä on osannut arvata millaiseen ajankohtaan esitykset osuvat.  Aivan hurja yhteensattuma. 

Näytelmä on yksi niistä niin monista Stalinin ajan vainojen uhrien kertomuksista.  Hanna Kirjavainen on kirjoittanut fiktiivisen tarinan inkerinsuomalaisen Mari Jalavan kohtalosta. Se perustuu petroskoilaisen uskonsoturin Maria Kajavan elämänkertaan. Hän puolusti luterilaista uskontoaan aikana, jolloin se oli rikollista.  Seuraamukset olivat sen mukaiset.  Hänet vietiin Siperiaan, hän menetti miehensä ja kaksi lastaan. Niin kuin niin monille tapahtui Stalinin aikana. 

Ajattelin, että näytelmän seuraaminen voi tuntua ahdistavalta, kun koko ajan on mielessä kaikki se mitä tapahtuu Ukrainassa.  Marian tunnustus ei todellakaan ole komedia, siinä on paljon pahaa niin kuin vain voi olla silloin, kun ihmistä nöyryytetään ja alistetaan ja kun hänellä ei ole mitään arvoa ihmisenä. Jollain kummalla tavalla esitys ei kuitenkaan ole täysin synkkä, ja antaahan se lopuksi myös toivoa.

 Kiitän ja kumarran teatterille ja esityksen tekijöille.  ”Marian tunnustus” tarrasi kiinni, kosketti ja ajatteluttaa edelleen.  Ella Pyhällön Mari on hienoa, vahvaa näyttelijäntyötä.  Taas kerran.  Ella vie taitavasti katsojan Marin eri mielentiloihin, suruun ja vihaan, mutta myös leikkiin ja hyviin hetkiin.  Jalavan Mari ei luovuta, tappakaa vaikka.  Siinä oli hänen voimansa. Niin sanovat myös monet ukrainalaiset tänään. 

Vaikka aika on juuri nyt mitä on, tämäkin näytelmä vahvistaa uskoa vapaan elämänmuodon tärkeydestä.  Tai ehkä juuri siksi, että aika on mitä on.  Tärkeä näytelmä.

 Teatteri  Avoimissa Ovissa esitetään näytelmää ”Marian tunnustus – muistokirjoitus hevoselle” vielä ainakin huhti-toukokuussa. Pääroolissa Ella Pyhältö ja tärkeässä toisessa roolissa Outi Pulkkinen.   Ohjaus on Hanna Kirjavaisen.