Nyt on hyvä aika tissutella

 On lohdullista lukea, että aivoissamme oleva sumu voi johtua myös vuodenajasta, tästä pimeästä ja kylmästä. On aamuja, kun saa ihan käskyttää itseään nousemaan sängystä. Sitten on taas aamuja, kun löydän itseni uimasta jo kahdeksalta. Aamusauna, uintia ja parhaina aamuina vielä vesijuoksuakin, niin kylläpä siitä saakin vahvan olon. Niinä aamuina kahvi pullan kanssa on parasta mitä tiedän.

Kallion uimahalli on sellainen kotikutoinen halli, pieni ja siisti. Paljon tuttuja kasvoja, naisia, jotka käyvät säännöllisesti joko vesijumpassa tai vesijuoksussa. Käyn hallissa eri aikoina ja eri päivinä. Lähes aina tapaan siellä hyvin kumarassa kulkevan vanhemman naisen. Kävellessä hän tarvitsee tuekseen kävelysauvat, mutta vesijuoksussa liivi kannattelee. Esteet on tehty voitettaviksi ja oma terveys on tietysti motiiveista vahvin.

Politiikkaradion toimittajat hakevat aina perjantaisin viikon sanaa. Tämän viikon sana minulle on tissuttelu. Ihastuin sanaan ja ajatukseen heti, kun luin Hesarista liikunnan ammattilaisen puheenvuoron omasta liikunnastaan. Ei tarvitse varata kolmea varttia aikaa, vaan lihaksiensa kuntoa voi hoitaa myös mikroliikunnalla, tissuttelemalla. Tämä on oivallinen ajatus myös ja ehkä nimenomaan meille vanhoille. Kuten tiedämme, energiat vaihtelevat. Aina ei huvita eikä aina jaksa, mutta aina voi tehdä vähän. Tärkeää on se, että tissuttelemme säännöllisesti. Joka päivä voi tehdä jotain.

Tähän aikaan vuodesta saamme tutusti hyvin paljon liikunta- ja laihdutusohjeita. Omiin silmiini on tullut erityisen paljon lihasvoimaharjoituksia. Taitaa olla päivän sana, mutta eipä ihme sillä vaikuttaahan lihaksiemme kunto niin moneen asiaan. Iästä riippumatta. On pystyttävä nousemaan rappusia (aina ei ole hissiä), on päästävä ylös tuolista ja sängystä ja jos kaatuu, on noustava eikä aina ole auttajaa lähellä. Mikään ei ole niin kuin ennen, mutta aika paljon olen tehnyt töitä sen eteen, että jonkinasteinen ketteryys ja reippaus säilyisi. Päivä päivältä se vaan vaatii yhä enemmän.

Viime päivien kävelykelit ovat olleet kamalat. Tunnen sen jaloissani ja hartioissani. Syksyn tanssitunneilla huomasin, miten vaikeaa on rintarangan liikuttelu ja miten tasapainoni horjuu heti kun tulee vähänkin vaikeampaa liikettä. Molempia voi harjoitella kotona ilman mitään välineitä. Ja olisi syytä harjoitella.

Monta vuotta sitten sain lonkkavian, joka säteili armottomana kipuna sääressä. Lopulta monen hierojan ja kiropraktikon jälkeen sain lääkäriltä jumppaohjeet, joilla lonkka sitten kuntoutuikin. Kun niitä kolmea liikettä olin tehnyt reilun kaksi kuukautta, olin jo niin tottunut aamuiseen jumppaani, etten lopettanutkaan harjoituksia. Vähitellen lisäsin liikkeitä ja tänään aamuharjoitukseni kestää 15-20 minuuttia. Jos en tee niitä aamulla, ne jäävät tekemättä. No, kaikki emme ole aamuihmisiä.

Ihminen uskoo siihen mihin haluaa uskoa. Minä uskon siihen, että aamuliikunta ottaa yön töhnät aivoista pois. Sitten taas on tilaa ja halua lukea, kirjoittaa ja ehkä oppia jotain uuttakin.

Einoa ei tarvitse kahta kertaa pyytää lenkille. Loistava vauhdittaja.

Lupaan, että yritän ymmärtää enemmän

 Tätä vuotta en olisi halunnut elää.  Näin lukee vuoden 2022 päiväkirjani viimeisellä sivulla. Samat sanat olisin voinut kirjoittaa myös vuotta myöhemmin.  Pahaa pelkään, että tästä vuodesta tulee edellisten toisinto, ellei sitten vielä pahempaa.  En ajattele enkä pelkää, että Suomea uhattaisiin sotilaallisesti, mutta sota Ukrainassa jatkuu eikä hirveä väkivalta näytä olevan loppumassa myöskään Israelissa ja Gazassa. Sodissa kärsivät he, jotka muutoinkin ovat heikommassa asemassa. 

 Pakotan itseni seuraamaan uutisia, vaikka vaikeaa se alkaa olla. Itkettää, kun katson lapsia. He leikkivät murskaksi ammuttujen talojen raunioissa, niin moni on kuollut.   Yritän samaistua vanhojen naisten hyvin väsyneisiin hahmoihin. Heihin, jotka ovat kokeneet vuosikymmenien ajan jatkunutta väkivaltaa ja jotka itkevät lastensa kuolemaa. Näen kuvista surua ja syvää uupumusta. Minulle on ylivoimaista asettua heidän elämäänsä. En tiedä, miltä tuntuu hälytyssireenien alkaessa soida tai miltä tuntuu seistä oman kodin raunioilla ja odottaa, löytyisikö kivikasan alta vielä lapsi hengissä. 

Voin kuvitella, voin yrittää ymmärtää, mutta oma helppo elämäni on niin kaukana heidän maailmastaan. En tiedä, miten he jaksavat, mistä he saavat iloa. Ehkä on sitten niin, että ihminen sopeutuu kaikkeen varsinkin kun ei muuta voi.

 Meillä on vain tämä yksi, rajallinen elämä. Saako tämän maailman myrskyjen keskellä tuntea olevansa osa maailman onnellisinta kansaa? Pitääkö tuntea edes vähän syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa? Onhan näitä asioita pakko ajatella. Ei niitä voi sivuuttaa ja sanoa, ei tämä minua koske.  Omassa nuoruudessani Vietnamin sota oli kaukana, mutta tuli lopulta lähelle.  Napalmanin polttama tyttö piirtyi varmasti lähtemättömästi monen mieleen.  

Vanhoissa VHS – nauhoissani on kaikenlaisia filmejä.  Etten vaan pääsisi liian helpolla, katsoin vanhan leffan ”Ilmestymiskirja. Nyt”. Koska se on kertomus Vietnamin sodasta, se on aika raaka.  En pysty katsomaan kaikkia Ukrainasta/Gazasta tulevia uutislähetyksiä, mutta sitten katson tällaisen filmin!  Vähän outoa, mutta elokuvan katsominen on helpompaa kuin uutisten, koska elokuva ei ole totta.  Tai oikeammin, ei tarvitse ajatella, että se on totta, vaikka todellisiin tapahtumiin tämäkin elokuva perustuu.

 Olen siinä onnellisessa asemassa, että voin käyttää aikaani elokuvien katsomiseen ja kirjojen lukemiseen niin paljon kuin haluan.  Viime vuonna luin kohtuullisen paljon kirjoja – romaaneja, historiaa ja myös Venäjästä kertovia.  Kun maailma nyt on sitä mitä se on, itseltä on lupa odottaa, että ymmärtäisi vähän enemmän.  Siksi kirjapinot eivät katoa pöydältäni.  

 Uusi vuosi edessä. Siltä on lupa odottaa – tai ainakin toivoa – mennyttä vuotta parempaa. 

Kotiseinälläni on valokuva hämmentyneestä, pelokkaasta tytöstä. Hän on jossain, hän on kuin keskellä ei mitään – maailmaa.  Ja kuitenkin, hän on kaikkialla.  Hän voisi olla kasvot Kiovasta, Gazasta, Syyriasta.

Valokuva on Aki-Pekka Sinikosken.  Netistä löytyy lisää New Ghosts –näyttelyn kuvia.

 

Kerron kaiken – vai kerronko sittenkään?

 Suomalaiset kirjoittavat paljon runoja, aloittavat romaaneja, ja laittavat ne pöytälaatikkoon.  Itse olen vaihtelevasti pitänyt päiväkirjaa, myös repinyt niitä pieniksi paloiksi.  Tunnen aivan ihanaa kutitusta aina kun edessäni on uusi vihko tai pieni kirja tyhjin sivuin. Jotenkin se vaan lupaa niin paljon, mutta se hetki on lyhyt.  Se kestää vain niin kauan kuin ensimmäinen sivu on kirjoitettu.

 Noin vuodesta 1999 olen erilaisten vihkojen ja kalentereiden sivuille kirjoittanut mitä minulle tänään kuuluu.  Koska se on ollut lähes päivittäistä kirjoittamista, sivuja on kertynyt aika paljon. Olen jo vuodenpäivät yrittänyt saada niistä aikaan jonkinlaista yhteenvetoa, mutta vaikeaa on.   Oli nimittäin aika tyrmäävää havaita, että ensimmäisten eläkevuosien kesistä kertovat merkinnät koskivat melkein vain säätä, sataako vai paistaako.  Ehkä ne olivat silloin tärkeitä asioita, mutta olisin voinut vähän enemmän kirjoittaa miltä tuntui olla vapaa työn kahleista tai miltä tuntui elää mökkielämää.  Ehkei ”tunnustuksellinen” kirjoittaminen vaan ole niin helppoa, koska päiväkirjan voi lukea joku toinenkin.  Eikä sitä kaikkea pidä suvulle kertoa.

 ”Nyt hän on melkein kuollut eikä mikään estä häntä kirjoittamasta mitä tahtoo, mutta yhtäkkiä, juuri tässä hetkessä, hän huomaa tulleensa haluttomaksi ja saamattomaksi.   Kun vanha nainen voisi hyvin kirjoittaa mitä häntä ikinä huvittaa kaikesta, mitä hänelle niin sanotusti tapahtui, sen kirjoittaminen, sen nostaminen esiin erityisenä asiana, onkin hänen suureksi yllätyksekseen hänen mielestään täysin triviaalia.  Omaksi yllätyksekseen vanha nainen nipistää suunsa kiinni.”

 Tämän päivän maailma on sellaisessa mallissa, että on aiheita mistä on hyvä kirjoittaa.  Jotta muistaisimme. Kaikessa kirjoittamisessa on parasta, että se selkeyttää omaa ajattelua.  Kun kirjoittaa käsin, lauseiden muodostamiseen keskittyy aivan eri tavalla kuin tietokoneen äärellä. Sanovat päiväkirjan kirjoittamisella olevan vaikutusta myös muistin säilymiseen.  En epäile.

Joskus kauan sitten ajattelin, että kerronpa päiväkirjalleni siitä miten vanhuus omalta osaltani etenee.  Jäi onneksi ajatuksen tasolle.  Ehkä se jäi tekemättä osin siksi, että vanheneminen on tapahtunut vähän kuin huomaamatta, vaikkakin turhan nopeasti.

”Niin, pukeutuessani ajattelin kuinka kiinnostavaa olisi kuvailla vanhuuden tuloa sekä kuoleman vähittäistä koittamista. Tehdä se samalla tavalla kuin rakkautta kuvataan. Panna muistiin jokainen epäonnistumisen oire: mutta miksi epäonnistumisen? Käsitellä ikää kokemuksena, joka eroaa muista ja kartoittaa kaikki ne eri asteet, jotka vievät kohti kuolemaa. Se on valtava kokemus, eikä ainakaan lähestymisensä osalta yhtä tiedostamaton kuin syntymä.”  ”Virginia Woolf kirjoitti tuon edellisen vuonna 1939 seitsemäs elokuuta. Ei hän ollut silloin vielä edes vanha.”

 Vuoden vaihtuminen tietää uuden päiväkirjan aloittamista. Aina. Se on juhlava hetki.  Nyt en kirjoita kalenteriin, vaan kirjaan, jonka kansi on kaunista Miron taidetta (tuliaisia Palma de Mallorcalta). Yritän kirjoittaa rehellistä päiväkirjaa, mutta ihan valalle en siitä mene.  Se on vähän fiiliksestä kiinni mitä kynä kirjoittaa. Yhden asian tiedän.  Päiväkirjani sivuille tulevat kaikki saamani kehut.  Kuten lääkärini antamat: ” asiallinen, orientoitunut, virkeä rouva”.  Taas on ajokortti viideksi vuodeksi. 

Lainaukset ja idean tähän blogiin sain Hanna Weseliuksen kirjasta ”Nimetön. Nanette Kottaraisen muotokuva.”  Weselius oli saanut idean juttuunsa vuoden 2018 Suomen Kuvalehdestä. Jutussa kerrottiin ilman omaisia kuolleesta Irja Karvosesta.

 

Tanssia henkari selässä

 Ihmisen mieli on outo juttu. Vaikka hyvin tiedän ikäni, ja olen myös kohtuullisen sinut sen kanssa, niin mieleni ei aina tajua ikääni.  Kuvittelen hetkittäin olevani, jos en ihan nuori ihminen, niin kuitenkin suurin piirtein samanlainen nainen kuin nelisenkymmentä vuotta sitten.  Vaan kun en ole. Tämä katkera totuus aukeni minulle kertaheitolla. 

Olen tanssinut koko syksyn nykytansseja.  Menin tunneille uteliaisuuttani ilman niin minkäänlaista tanssin harrastusta takana. Ellei nyt sitten lasketa nuoruuden tanssilavoja.  Nyt ei oltu paritansseissa, vaan tunneilla, joissa sai ja piti toteuttaa itseään.  Jos siis uskalsi. 

Luulisi, ettei tanssiminen tuota suurta ongelmaa ihmiselle, joka on lähes koko elämänsä ajan harrastanut voimistelua.  Ei se tuottanutkaan, mutta ei se ole ollenkaan sama asia.  Ohjaajamme Tuula löytää itsestään paljon enemmän liikuteltavia osia kuin minä. Voisin loputtomiin katsoa, kun hän käyttää vartaloaan. Kadehdittavan kokonaisvaltaista oman kropan käyttöä. Tuollaiseksi voi tulla vain vuosikausien harjoittelulla. 

Taipuuhan minunkin vartaloni, saan lantioni pyörimään ja lapaluuni liikkumaan, mutta hienosäätö ei sitten enää onnistukaan.  Pelkkä rintarangan liikuttaminen ilman olkapäiden käyttöä tai ylipäätään se, että saa liikkeen kohdentumaan vain siihen yhteen kohtaan vartaloa, oi ja voi miten hankalaa.

Improvisointiharjoituksissa olemme saaneet ihan itse keksiä liikkeet erilaisiin musiikkeihin. Vähän on ollut vaikeaa ilmentää tanssillaan puuta, kukkaa tai eläintä. Täytyy myöntää, ettei liikekieleni ole erityisen rikasta. Jotain hyvin kiehtovaa on kuitenkin siinä, kun huomaa antautuvansa musiikin vietäväksi.  Kun ei vilkuile mitä muut tekevät, vaan keskittyy tanssimaan ihan omassa kuplassaan. Olen onnistunut tanssahtelemaan itseni aika voipuneeksi. 

Osan aikaa tästä puolentoista tunnin kokonaisuudesta opettelemme ohjelmaa.  Aivot ovat saaneet töitä. Kun toistoja on ollut riittävästi, on tuntunut, että pysyyhän tässä vielä muiden mukana.  No senioreita olemme kaikki. Mutta sitten meistä kuvattiin video.  Näen siinä itseni vilahdukselta. Järkytyn.  Minähän kävelen kuin hartioissani olisi henkari, kävellä töpötän, kun pitäisi liikkua pehmein polvin. Hyvä etten ole suorastaan takakenossa.  Ja olenko muka pysynyt rytmissä, no en. Kuvitelma oman osaamisen ja todellisuuden välillä on valtava.  En olekaan enää se nuori ja sulavasti liikkuva ja tanssiva nainen.  Enempi semmoinen tönkkökinttu. 

Täytyy myöntää, että pisti miettimään.  

En kuitenkaan luovu harjoituksista, koska tunneilla on kivaa ja koska tanssiminen poikkeaa kaikesta muusta mitä ikinä olen tehnyt.  Ja enhän aio esiintymään.  Sekin mahdollisuus tässä ehkä olisi ollut.  Susanna Leinonen companylta tulee – onkohan nyt kolmas kerta – ammattilaisten ja amatöörien yhteisnäytös.  

 Me jotka arkiaamuisin kuuntelemme Muistojen bulevardia radio ykköseltä, tiedämme, että sieltä tulee hyvää musiikkia myös tanssittavaksi.  Aika usein tanssinkin.   Juuri silloin voin kuvitella itsestäni ihan mitä vaan.  Kunhan en videoi esitystä.

Elannon entinen leipätehdas on nykyään tanssijoitten talo.

Seitsemän kerrosta ja joka kerroksessa tanssitaan.

Näillä autoilla leivät kuljetettiin Elannon myymälöihin.

Ei päivää ilman Elantoa.

 

Muistoja marraskuun hämärässä

 Viehätyin suuresti Edinburghin vierailulla penkkeihin kiinnitetyistä laatoista. Niitä oli paljon. Niitä oli jokaisessa puiston penkissä, mutta myös muualla kaupungissa olevilla penkeillä.  Ne olivat hellyttäviä ja rakastettavia kirjoituksia, joissa muistettiin läheisiä.

In loving memory of Janet and Rudolph Sprinz who made this beautiful city their home between 1963 and 2016.

In memory of Nancy Watson Simpson, died 15.12.67. Presented by her husband John and sons Alasdair and Robbie of motherwell.

In loving Memory of Mark Ayton. Died Edinburgh 23^rd Nov:1997 Aged 19. Loved and Missed by all his Family and Friends.Simply the Best.

InMemory of Tracey McLean 1966-2018who worked for 25 years with Edinburgh Council. Deeply missed by family, friends and all her colleagues from the Licensing Service and by her dogs whom she loved so much.

 Tietysti heräsi ajatus, toimisiko tämä myös meillä Suomessa.  Kun olen asunut pian 40 vuotta Lenininpuiston nurkalla, voisin saada puiston penkkiin laatan:

Anita ja hänen koiransa Tapsu rakastivat puiston hiljaisia sunnuntaiaamuja.  Ehkä joku muistaisi ja sanoisi, oi se ihana koira haukkui aina oravia.

 Kaupungissamme taitaa nykyään olla sen verran vähän penkkejä, ettei meillä ole mihin laattoja kiinnittää. Lisäksi puistoissa käy niin paljon vielä elämää ymmärtämättömiä nuoria, jotka eittämättä tuhraisivat sekä penkin että laatan.  Edinburghissa puistot suljetaan illalla jo klo 18. Ehkei suomalaiselle luonteelle myöskään sopisi tällainen julkinen kaipauksen tunnustaminen. 

On marraskuun ensimmäinen viikonloppu, pyhäinpäivä. On aika vierailla haudoilla, sytyttää kynttilä ja muistaa. Voi muistaa muutenkin kuin haudoilla. Mutta mitä me muistamme rakkaistamme? Muistammeko hänen hymynsä, hänen ryhtinsä, tapansa kävellä vai sen miten hän osallistui keskusteluihin, miten sanoi mielipiteensä.  Oliko hän optimisti vai jurnuttiko kaikesta vastaan, oliko hän keräilijä?  Muistammeko vielä selkeästi hänen kasvonsa, kulmakarvansa, nenänsä kaaren?

Valokuvat ovat tärkeitä.  Ne auttavat muistamaan, ne palauttavat mieleemme ihmiset, joita emme ole nähneet vuosikymmeniin.  Hyvistä kuvista välittyvät myös tunteet. Vanhempieni hääpäivä oli pyhäinpäivä. En tiedä, oliko se päivä heille kuinka suuri onnen päivä, sillä minä olin jo tuloillaan. Mutta muutamia avioliittovuosia myöhemmin huonolla kameralla otetuista mustavalkoisista kuvista välittyy ihanasti rakkaus ja lämpö. Näitä kuvia katsellessa tulee hyvä olo. Haluan muistaa vanhempani myös nuorina, en vain vanhoina ja väsyneinä, muistisairaana.

Mieheni kuolemasta on pian kulunut 17 vuotta.  Se on pitkä aika elää. Onko se pitkä aika muistaa? On se, aika hämärtää ja haalistaa. Vaikka kuvat ja muistot ovat haalistuneet, silti voin vieläkin aistia sen lauantaisen hetken, kun hän tulee saunasta (saunaoluelta), kietoo kätensä ympärilleni, ja sanoo, täällä tuoksuu hyvältä. 

 

Luopuminen ei aina tarkoita hylkäämistä

Luopumisen hetket ovat käsillä.  Kirjoja on liikaa. Kotikirjastoni ensimmäiset kirjat ovat 60 – luvun alkupuolelta. Monet kirjat ovat olleet lähelläni niin kauan, että luopuminen on vähän vaikeaa.  Kirjathan ovat kavereitani.  Joskus niitä voi silittää ja nuuhkia, joskus voi katsoa ja ehkä vähän ihmetelläkin mistä kirjoista kolmekymppinen Anita on pitänyt.

1950-luvulla Netta Muskett oli suurten rakkausromaanien kirjoittaja. Äiti toi kirjastosta Muskettia ja minä luin. Näin syntyi unelma ihanasta ja elämänikäisestä rakkaudesta. Muutamia vuosia myöhemmin sain seksuaalikasvatusta ruotsalaiselta Ivar Lo-Johanssonilta.  Hänen eroottinen kirjansa Onni on kirja rakkaudesta maan päällä. Se oli varmaan pieni sensaatio, kun se vuonna 1962 julkaistiin. Kirja on ollut hyllyssäni 60 vuotta. Pitihän se ennen hylkäämistä lukea. Mitä sanoisin nyt? Ehkä sanon vain sen, että aika on tehnyt tehtävänsä. 

Kirjoista välittyy pieneltä osin oma historiani. Runohyllyssä on Helka Hiiskun Muuttolintu. Ostettu vuonna 1952. Sodan päättymisestä oli vasta muutama vuosi. Ihmisillä oli valtava halu kaikkeen hauskaan.  Työväentalot ja seuraintalot täyttyivät iltamista, joiden idea oli kaksi tuntia ohjelmaa ja puolitoista tuntia tanssia.  Ohjelmaosuus oli pakollinen, koska niin sai verovapauden.

Kaikki jotka jotain osasivat ja halusivat esittää, pääsivät näyttämölle joko näytelmään ensirakastajan rooliin (isäni), voimisteluryhmään (minä) tai soittamaan ja laulamaan.  Kun on 13 vuotta vanha, sitä ei paljon mieti mitä osaa.  Kun pyydettiin lausumaan runo, totta kai suostuin, rohkea tyttö.  Pienen kirjakaupan runokirjojen valikoima ei ollut suuri, käteen tarttui Helka Hiisku: 

”Taas kevään tuulen/soi huilu iloinen/ Sen kutsun kuulen/maan yltä murheisen/Se riemun valjaat/taas päästää valloilleen/puun oksat paljaat/se muuttaa harpukseen.” 

Lauri Pohjanpään runo ”kaksi vanhaa, vanhaa varista nuokkuu hiljaa pellon aidalla… ” on niin kertakaikkisen ihanaa Pohjanpäätä. Rakastan tätä runoa.  Sen sijaan Pohjanpään runokirjan ”Aamu ja ilta” – runot eivät tavoita.  Aika resuinen pehmeäkantinen kirja on kulkenut matkassani vuosikymmenet, koska sen sisäsivulla lukee: Anita Maunolle tunnustukseksi ainekirjoituskurssin opiskelusta. 19.5.1958. Työväen Sivistysliiton kirjeopisto/Arvi Hautamäki.

Nyt jos koskaan osuu kohdalleen sanonta historianlehtien havisemisesta.

 Näin Pohjanpää:

”Oi inspiraatio!/Vain hetken hurmio/vapaus, voima, voitto yli aineen?/Taas mykkä kuilu alla arjen paineen.”

 Jos hyllyssäni olevilla runokirjoilla pitäisi kertoa 1960- ja 70-luvut, se olisi aika helppoa. Materiaalia on vaikka kuinka paljon. Kuitatkoon Arvo Salon Lapualaisoopperasta pätkä näitä vuosikymmeniä:

”Miksi on harvat vallassa vaan?/Miksi ne riistää mannut ja maan?/Miksi ei köyhät joukolla käy jo vastustamaan?”

 Heli Laaksonen on riemastuttava 2000-luvun runoilija. Vaikka Helin runot maistuvat paremmin kuunneltuna kuin luettuna, tässä kuitenkin Raparperisyrämen viimeinen runo (voisit kokeilla sen ääneen lukua): 

Ota käpy pois kenkäst/kaar vesi pois saappast/

nost ämpär  silmiltäs/jua kuppis tyhjäks.

Ol ilone/ol valone/ol pulune.

Älä lait kät sirkkeli/älä purot kirvest kintuil/

älä unhota kotti avamei/älä karota annetui syrämei.

Viä roskapussi mennesäs.

 PS. Jos haluat tietää Helka Hiiskusta enemmän,  googlaa, niin löydät kolmen siskoksen tarinan.  

                                                

La Strada näyttämöllä – ensi kertaa Suomessa

 Kun perjantaina käännyin Vaasankadulta Kustaankadulle, jono Hesarilta tuli vastaan jo puolivälissä.  Ihmiset olivat hakemassa Hurstilta ruokaa viikonlopuksi. Tilipäivään on reilu viikko, kaikilla ei ehkä ole tiliä silloinkaan. Jonossa olevat näyttivät olevan nuorehkoja aikuisia.  Ehkä opiskelijoita, mutta oli myös muita kuten äitejä lastenvaunujen kanssa.  Onko ruokajono jo niin normaalia, ettemme enää ollenkaan vierasta näkymää?  Köyhyys ja köyhyyden tuoma osattomuus ovat asioita, joita on vaikea ymmärtää, ellei siitä ole omaa kokemusta.

Lauantaina olin katsomassa elokuvaan pohjautuvaa teatteriesitystä. Kun Federico Fellini teki kuuluisan elokuvansa La Stradan 1950-luvun Italiasta, hän ja käsikirjoittajat eivät varmasti temmanneet ideaa tyhjästä.  Sotavuosien jälkeen oli valtavasti köyhyyttä ja juurettomuutta. Vaikka maailma on muuttunut valtavasti viime vuosikymmenien aikana ja elämme monella tapaa yltäkylläistä aikaa, köyhyys ei ole kadonnut.  Lisäksi tuhansien on paettava henkensä menettämisen uhalla kurjia elinolojaan. 

Teatteri Avoimet Ovet esittää jälleen kerran vahvasti ajassa kiinni olevaa teatteria. Tämän syksyn teatterin 25-vuotisjuhlanäytelmänä on juuri Fellinin La Strada. Useiden pyyntöjen jälkeen teatteri on lopulta saanut siihen esitysoikeuden, ensimmäisenä suomalaisena. 

La Strada – Tie, sen kaihoisa musiikki on tuttu ja edelleen niin vetoava.  Olavi Virta laulaa: Tie mittaamaton edessäni on, tie murheita suo, iloa myös, en onnea löydä vain etsien vaellan… YLEllä lauantain toivottujen niin sanottua peruskauraa.

Teatterin esityksessä ei lauleta, mutta haitari soi kauniisti. Sen sijaan laulun sanoma elantoa ja onnea etsivistä kiertävistä sirkuslaisista välittyy hienosti.  Ohjaaja Hanna Kirjavainen on osannut todella taiten siirtää elokuvan sanoman näyttämölle. Onneksi ei ihan niin raadollisena mitä elokuvassa.

Ilkka Heiskanen ja Ella Pyhältö kertovat surullisen haikeaa tarinaa ihanan läsnäolevasti.  Ilkka Heiskasen lähes nälkiintyneen näköisessä hahmossa on ensin vaikeaa nähdä leffan voimamies Zampanoa, mutta voimaa voi käyttää muutenkin kuin lihaksilla. Hän on ilkeä ja kylmä, mutta lopulta kuitenkin, ihminen. Hienosti tehty rooli. 

 Näyttämön täyttää vai pitäisikö sanoa, näyttämö täyttyy Ella Pyhällön Gelsominasta, tästä suurisilmäisestä, lapsenomaisesta naisesta unelmineen. Hänkin toivoo kotia ja perhettä, ja niin kuin hän sanoo: ”minä alan tekemään työtä. Saan ammatin. Minusta tulee taiteilija ja laulan…aivan kuten Rosakin teki.”Oi Ella, miten hienosti taas kerran teit roolisi.  Sinun avuttomuutesi, lämpösi, silmiesi loiste ja tuskaisuus, olit Gelsomina.  Äänenkäyttösi on aina ollut mestarillista, nautittavaa se oli myös nyt. 

Joskus esityksistä jää mieleen joku pienen pieni, mutta vahva ja paljon kertova hetki. Tällä kertaa se hetki oli, kun sait olla vapaa – nyt minä poljen pyörää. Ja sitten sinä poljit.  Niin ihana.
 

Joona Petterssonin videolavastus, ja koko visuaalinen ilme tuki aivan loistavalla tavalla näytelmää ja näyttelijöitä. Sirkuksessa pitää olla erilaisia taiteilijoita, nyt meidät hurmasi Roman Hibalov dynaamisella katutanssillaan. Satu Lankisen haitarimusiikki kuului luontevasti esitykseen, ihan niin kuin se on aina ollut osa suomalaista tivolimaailmaan. Ainakin 50-luvulla, josta omat tivolimuistoni ovat.

    

 Ilkka Heiskanen ja Ella Pyhältö