Harari pohtii ihmisen syntyä

Juha Hurmeen Niemestä taisi jäädä mieleni sopukoihin jotain pysyvää kutinaa, kun niin innolla sukelsin Yuval Noal Hararin kirjoihin. Molemmat kirjailijat kertovat tarinaa aikojen alusta, mutta Hararin kirja on laajempi ja syvällisempi kuin Hurmeen. Hararin tapa kirjoittaa on kiinnostava ja kyseenalaistava, vaikka on se myös vähän kyyninen. Historian tohtori osaa kirjoittaa poleemisesti, ja koukutti minut ihan täysin.   Hän kirjoittaa arkipäiväisistä asioista, kytkee yhteen mennyttä ja tätä päivää, haastaa. Ensin sanoo, näin se meni. Sitten kysyy, menikö kuitenkaan. 

Siitä on aika kauan, kun olen viimeksi saanut herkutella tällaisilla sivistävillä, ajatuksia herättävillä kirjoilla. Tässä malliksi ihan muutamia ajatuksenpoikasia.

On jännittävää ajatella, kuinka pitkää perimää kuljetamme mukanamme.  Niin kuin tämä ahmimisen kulttuuri.  Syömme enemmän kuin tarvitsemme.  Ja syömme runsaita kaloreja.  Keittiömme jääkaappi on täynnä ruokaa, meidän DNA:mme luulee meidän edelleen elävän savanneilla. Runsaan ja rasvaisen ruoan nauttiminen on vaistoissamme, kertovat tutkimukset.

 ”Siinä missä vuonna 2010 liikalihavuus ja siihen liittyvät sairaudet tappoivat noin kolme miljoonaa ihmistä, terroristit tappoivat koko maailmassa 7697 ihmistä. Keskimääräiselle amerikkalaiselle tai eurooppalaiselle Coca-Cola on paljon tappavampi uhka kuin al-Qaida.”

Yksi historian rautaisimmista laeista on se, että ylellisyydet ovat meille välttämättömiä.  Kun totumme johonkin, alamme pitää sitä itsestäänselvyytenä, jota ilman emme voi olla.  Miten on käynyt nykyaikaisen tietotekniikan kanssa. Sähköpostit ja messengerit liikkuvat sfääreissä, eipä tule enää mieleen kirjoittaa kirjeitä. Vahinko sinällään.  Matkoilta ei tule postikortteja, tulee facebookiin kaikille tarkoitettuja monen kuvan kuvasarjoja, jotka tulevat ja menevät. Toki hetken myös ilahduttavat.

Kaikkien uusien ja arkeamme helpottavien keksintöjen myötä saimme helpomman elämän vai saimmeko?

Se on nyt vähän miten sen ottaa.  Totta kai pyykinpesukone on suureksi avuksi. Ei tarvitse näillä pakkasilla mennä joelle avannon reunalle huuhtelemaan vaatteita niin kuin mummo teki.  Mutta ei tätä nykyistäkään elämää aina helpolla saa.  Riippuu tietysti mitä vaatimuksia on. Jos on oltava oma talo, pari autoa, huvila ja vene, ulkomaan lomamatkoja jne., onhan niiden maksamiseksi paiskittava töitä ja ansaittava rahaa.  Elä siinä sitten löysästi ja rennosti ja elämästä nautiskellen.

Kaikki ei todellakaan ole huonommin kuin ennen.  Kuitenkin ihmisten laatimat lait ja normit määräävät ihmisen aseman ja niin on, että ken on saanut rikkaat vanhemmat, hänellä on mahdollisuus parempaan elämään, köyhän perheeseen syntynyt pysyy köyhänä. Onko se luonnollista, onko se vääjäämätöntä? Näinkö on Jumala luonut ja tarkoittanut? 

Harari lainaa Aristotelea: orjat ovat luonnostaan orjia, vapaat ihmiset luonnostaan vapaita. Näin on joskus ajateltu. Kaikki me haluamme oikeudenmukaisuutta, mutta niin valmis ei maailmamme ole, ettei epäoikeudenmukaista syrjintää tapahtuisi. Pienemmässä ja suuremmassa mitassa erilaiset hierarkiat määräävät paikkamme. Kuuhun kyllä on lennetty, mutta sosiaalinen kanssakäyminen asettaa vielä ihmisiä niin sanotusti omille paikoilleen.

Eri uskonnoista Harari kirjoittaa paljon. Hän myös kysyy, mikä on modernin tieteen suhde uskontoon.  Hänen teksteissään on niin paljon sellaista, jota voisi lainata, mutta laitanpa tähän vain yhden, vähän hauskan yhteenvedon:

 ”Käytännössä tiede ja uskonto ovat kuin mies ja vaimo, jotka ovat käyneet 500 vuoden ajan avioliittoneuvonnassa eivätkä vieläkään tunne toisiaan.  Mies unelmoi Tuhkimosta, ja vaimo haikailee unelmiensa prinssin perään ja keskenään he riitelevät siitä, kumman vuoro on viedä roskat ulos.”

Yuval Noah Hararin kirjat: Sapiens/ Ihmisen lyhyt historia ja Homo Deus/Huomisen lyhyt historia.

Golfari on kovaa tekoa

Ihan heti ei tule mieleen, että golf voisi olla extreme - urheilua. Kyllä se voi. Tuulta on 10-12m/s, puuskissa miltei tuplat, kärryt kaatuilevat, pallot vierivät rotkoihin, kiipeät jyrkkiä mäkiä ja kumpuja ylös - ja taas sama uudelleen... Tällaista on ollut Fuerteventuran karulla saarella kohta kaksi viikkoa.

Entiseen (hyvään?) aikaan, kun lähdettiin talvella ulkomaille, mentiin rannalle ja käännettiin auringon lämmössä kylkeä. Ei tänään. Viis ikävuosista, kroppa on pistettävä koville. Täällä tuulen ja sateen keskellä joutuu mielentilakin lujille.  Mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvää.

Olen aina sanonut, en golfaa kolmena päivänä peräkkäin, en jaksa. Viime viikolla golfasin viitenä päivänä, päivän tauko ja taas kolme päivää putkeen. En myöskään golfaa sateessa. Hah! Täällä käänsin selkäni tuuleen ja kuuntelin, kun rakeet ropisivat takin selkämykseen.

Me ihmiset emme osaa - sanoisinko useinkaan - käyttää kaikkea sitä potentiaalia mitä meissä on. On hyvä joutua tilanteisiin, joita et ole ennen kokenut. Se antaa mahdollisuuden kasvaa vaikka uudeksi ihmiseksi. Tai no, ainakin golfariksi.

Onhan se aivan selvä asia, että jokainen tykkää golfata aurinkoisessa ja tyynessä kesäkelissä. Mutta tämän kokemuksen jälkeen tiedän, että oikea golfari on sellainen, joka painaa tuulessa ja tuiskussa, selkä kyyryssä eteenpäin - ja tekee vielä tuloksenkin.

Näkymä hotellihuoneeni parvekkeelta. Aaltojen kohinan kuuntelu on hyvin nukuttavaa.

Kivan raidallisia ja vilkkaita oravia vilisee rantakivillä.

Feministinen ulkopolitiikka

Feministinen ulkopolitiikka – mitä se on? Tässä on oikeastaan kaksi sanaa, jotka ovat osin vaikeita ymmärtää, joiden sisältö ei niin vain aukene. Feminismiin voi suhtautua yliolkaisesti ja vähättelevästi. Eli periaatteella, että kaikki suomalaiset naiset ovat tasa-arvoisia, ei täällä mitään feminismiä tarvita.  Ulkopolitiikka taas, no sehän on niin iso asia että parempi jättää viisaammille. 

Nyt oli ihan pakko perehtyä asiaan ja katsoa, onko tässä sanayhdistelmässä oikeasti sisältöä.

Sosialidemokraattien presidenttiehdokas Tuula Haatainen on Suomessa nostanut esille feministisen ulkopolitiikan. Ruotsissa se on ollut jo kauemmin arkipäivää, vuodesta 2014 alkaen. Siellä ulkoministeri Margit Wallströmin lähtökohtana on, että naisten ja tyttöjen on saatava nauttia täysimääräisesti ihmisoikeuksista.

Aivan helpolla Ruotsin hallitus ja Wallström eivät uutta näkökulmaa saa toteutettua. Wallströmille ei annettu edes puheenvuoroa Arabiliiton kokouksessa viime keväänä.

Miten se on siis Ruotsissa onnistunut? Mari Huupponen on tutkinut asiaa ja kertoo, että ”Ruotsi on edistänyt feminististä ulkopolitiikkaa

julkaisemalla maaraportteja ihmisoikeuksien toteutumisesta,

tekemällä seksin ostamisen kieltävästä lainsäädännöstään vientituotteen  ja

tekemällä naisten oikeuksista kehitysyhteistyöhankkeiden keskeisen kysymyksen. ”

Ei siis mitään pieniä ja yhdentekeviä asioita.  Ei etenkään tässä maailmassa, jossa arkipäivän politiikassa ei aina katsota mikä on moraalisesti oikein, mikä ei.  

Tuula Haatainen kiteyttää feministisen ulkopolitiikan niin, että heikommassa asemassa olevista pidetään huolta ja rakenteita muokataan oikeudenmukaisiksi.

Ymmärrän tämän niin, että ulkopolitiikassa ja turvallisuuspolitiikassa ei ole kyse vain siitä, millaisia hornetteja olemme ostaneet tai minkä kokoisia ja millaisia sotaharjoituksia ja kenen kanssa niitä maassamme järjestetään. 

Elämme globaalissa maailmassa, jossa myös turvallisuusuhat ovat globaaleja. Siksi kansainvälinen yhteistyö ja sen sisältö on tärkeää.  Kun siinä korostuvat sellaiset asiat kuin ihmisoikeudet, tasa-arvo ja kehitysapu, ollaan keskellä sitä maailmaa, jossa olisi todella paljon tehtävää. 

Haatainen sanoo, että tutkitusti sellaiset yhteiskunnat joissa sukupuolten tasa-arvo toteutuu, ovat vähemmän aggressiivisia sekä sisäisesti että ulkoisesti.

Luin muutaman somessa annetun kommentin. Kaikki olivat miehiltä. Jokainen kärvisteli feministituskassaan eli pelkkää pilkkaa.  Joskus löydän itseni ajattelemasta, että vouhkataanko tässä nyt liikaa tasa-arvosta. Kunnes sitten taas tulee hetki, jolloin totean meillä olevan vielä hitonmoinen matka todelliseen tasa-arvoon, metoo –kampanja on tästä vain yksi esimerkki.

Askelia 3 700 000, kilometrejä noin 2100

Kun nainen on raskaana, hän näkee useita muitakin raskaana olevia.  Kun ihminen on masentunut, hän näkee ympärillään vain rakastuneita ja onnellisia. Kun omaan päähäni on asettunut tieto siitä, että tapamme kävellä kertoo tulevasta terveydentilastamme, huomaan tuijottavani ihmisten kävelyjä. Kuinka reipas tai töpöttelevä askel on, kuinka eteenpäin vievä se on, liikkuvatko kädet rennosti, ovatko hartiat korvissa.  Ei ole ollenkaan yhdentekevää millaisella liikkeellä etenemme.

On kuulemma niin, että lyhyttä askelta ottavien edessä on sairauksia. Pitempää askelta ottavilla sen sijaan ei. Ensi kuulemalta tämä tuntui vähän hullulta ajatukselta, mutta ehkei se sitä kuitenkaan ole.  Kun ikää kertyy, askel väistämättä lyhenee ja vauhti hidastuu.  Mutta kuinka varhain ja vähän huomaamatta annamme askelien lyhentyä aina töpöttäväksi kävelyksi asti?

Miksi kävely sitten muuttuu töpöttelyksi? Kun ikää kertyy, lihasvoima heikkenee. Senhän me tiedämme.  Eli jos lantiossa ja keskivartalossa ei ole enää kannattelevia lihaksia, se näkyy myös jalkojen liikkeessä. Joskus syksyllä luin jutun, jossa suositeltiin yhdeksi jumppaliikkeeksi kyykistymistä.  Eli menet kyykkyyn niin, että paino on koko jalkapohjalla. Voi olla, ettei se onnistu heti, jos et ole sitä pitkään aikaan kokeillut. Jos ei polvissa ja nivelissä ole vikaa, kyllä sinne alas pääsee, ja siellä voi myös ihan rennosti olla ainakin tovin.  Liike tekee tosi hyvää alaselälle.  Ainakin minulla. Ja kun sitten muutaman kerran nostaa itsensä reisilihaksilla ylös, saavat myös reidet tehokasta harjoitusta.

Nyt on taas se aika vuodesta, kun yksi ja toinen on aloittanut/ on aloittamassa laihduttamisen.  Niin se vain on, että syyspimeiden kuukausien aikana vartalomme saa helposti ihan uusia muotoja. Uusiin muotoihinkin voi tottua ja jopa ne hyväksyä.

Itse tässä heräsin ajattelemaan omaa energian kulutustani.  Olen aina ollut hyvä niin sanotusti syömään. Melkein kaikki ruoka kelpaa ja ruokaa pitää olla riittävästi. Mutta mikä on riittävä, tai pikemminkin, mikä on tarpeeksi?  Vaikka kuinka kävelen ja ulkoilen, en kuluta sitä määrä kuin ennen. En alkuunkaan. Mutta minkäs teet, syöminen on niin mukavaa. En ole ennen paljon tätä ajatellut, mutta nyt itseäni viisaammat ovat minua herätelleet. Vähempikin määrä aamupuuroa riittää eikä koko aikaa tarvitse käydä jääkaapilla. Neljän tunnin täydellinen ruokatauko on mahdollista toteuttaa. Enhän koko aikaa anna koirallenikaan ruokaa, miksi minun sitten pitäisi saada jatkuvasti välipaloja.

Terveyttämme ja kuntoamme voidaan mitata monin tavoin. Kuljin viime vuonna lenkit puhelin tiiviisti taskussani, koska se mittasi kävelymatkani ja askeleeni. Arvasin, että askeleita tulee paljon, mutta silti hämmästyin.  Niitä kertyi noin 3 700 000.  Kilometrejä tuli noin 2100.  Ei sitä turhaan sanota, että koira on ihmisen paras ystävä. Aina on lähdettävä ulos, kun hän haluaa. Siinä ei kysellä, tahdonko vai en. Kiitos Tapsulle askelista.

Näin kaunis kuva löytyi Töölönlahdelta.

Väinö Tanner oli herra Elanto

Olen syksyllä nähnyt Westön Kangastus  -38 –näytelmän Kansallisessa, Avoimien Ovien Erottaja 1917-1918 ja lukenut yli 800 sivua Väinö Tannerista ja Suomen historiasta.  Kaikki nämä teokset kuvaavat yksilöiden kautta maamme dramaattisia vaiheita sata vuotta sitten. Vain sata vuotta sitten. Se on lyhyt aika, mutta myös riittävä siihen, ettemme enää muista miten ja miksi kaikki oikein alkoi. On hienoa, että nyt näiden aikojen tapahtumia käsitellään monipuolisesti.

Voimme tänään olla Suomessa monista asioista ylpeitä.  Jos olimmekin kehitysmaa sata vuotta sitten, olemme nyt monilla mittareilla maailman kärkeä. Vaan niin kuin tiedämme, kaikilla ei mene hyvin, kaikilla ei edelleenkään ole samanlaisia mahdollisuuksia elämänsä hyvään järjestämiseen.

Lasse Lehtinen on halunnut nostaa elämänkerralla Väinö Tannerin pois unohduksesta. Hän kirjoittaa, että ”Väinö Tannerin saavutukset ja vaikutusvalta itsenäisessä Suomessa tekevät hänestä sotia edeltävän tärkeimmän yksittäisen toimijan.”  Kirjan lukeminen ei lopultakaan ollut mahdoton kahlattava, onhan Lehtinen taitava kirjoittaja.

Tanner oli osuuskauppamies. Hän oli herra Elanto. Mutta hän oli myös valtakunnassa poliitikko, ministeri, sotasyyllinen, SDPn puheenjohtaja. Hänestä oli moneksi.  En ole lukenut muita Tannerista kertovia kirjoja, mutta kannattaisi varmaan lukea. Lehtisen kirjan lopussa oleva luettelo kirjallisuudesta tarjoaa myös muita hyviä ehdotuksia, jos on halua tutustua poliittiseen historiaamme.

Sotien jälkeiset vuodet olivat myös aikaa, jolloin sosialidemokraatit ja kommunistit olivat napit vastakkain kaikkialla. Tannerille tämä asenne, vastustaminen, oli vahvaa eikä hän siitä luopunut koko elämänsä aikana. Olen itse aikuisena elänyt ja kokenut 60-ja 70-luvun taistelut työväenjärjestöjen hegemoniasta. Silloin jokaisen oli valittava puolensa. Aika oli hyvin mustavalkoista. Ellet ole minun puolellani, olet minua vastaan.  Energiaa tuhlaantui valtavia määriä aina jonkun asian tai ihmisen vastustamiseen.  

Lehtinen kirjoittaa paljon ja pitkästi kaikesta mitä Kekkonen teki tai jätti tekemättä. Kekkosen valinnasta Lehtisen kommentti on tiukka: ilman Neuvostoliiton vaikutusta, hänestä ei olisi tullut Suomen presidenttiä. Siis vuonna 1956.  Olisivatko asiat menneet toisin, jos valinta olisi kohdistunut Fagerholmiin? Siihen meillä ei ole vastausta. Sen sijaan on helppoa olla samaa mieltä Neuvostoliiton vahvasta vaikutuksesta. 

Aikanani tunnistin hyvin

Kekkosen yksinvaltiuden ja myös sen, miten Neuvostoliittoa kuunneltiin. Silti en ihan tarkalleen aina tiennyt, että olisimme olleet (Kekkonen olisi ollut?) niin alisteinen sosialistimaan johdolle kuin oli.  Tai jos kaiken näin ja tiesin, ehken halunnut ymmärtää. Tai sitten on vain niin, ettei aina ollut vaihtoehtoja.

Kirjassa on paljon myös SDPn värikkäästä Väinö Leskisestä. Varmasti Leskisen rooli oli vahva, mutta oliko Leskinen todella noin määräävä tekijä kuin Lehtinen kuvaa? Ehkä.  Kyllähän monet silloin vannoivat Leskisen nimeen. On vaikea sanoa, mikä Lehtisen tekstissä on todella aitoa kovaa faktaa, mikä hänen mielipiteensä asiasta. Se ei käy tekstistä selville. 

Sitä mietin, oliko kirjan suurin anti itse Tanner, vai se suuri kokonaisuus, mikä kirjassa hahmottuu sotien jälkeisestä Suomesta. Kirjan ehkä mielenkiintoisinta antia on kuvaus siitä, miten Suomea luodattiin eteenpäin neuvostovallan aikana. Miten suomettuminen pikkuhiljaa tapahtui, ja miten vähitellen sisäistimme sen, mitä saa sanoa, mitä ei. Silloin meillä ei ollut sananvapautta. Tänäänkin puhumme sananvapaudesta, mutta sävyt vain ovat erilaiset.

Journalisti.fi –sivulta löydät Antti Blåfieldin loistavan kirjoituksen ”Sananvapaus on sietämistä”.  Hyvä päivä lukea se tänään, itsenäisyyspäivänä.

 Kuvat ovat Töölönlahdelta itsenäisyyspäivänä 2017.

Lola Lafon, Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt

Hän oli häkellyttävän taitava. Hän hämmensi suorituksellaan tuomariston ja katsojat, sai kanssakilpailijansa hiljaisiksi. Nadia Comaneci , romanialainen voimistelija, tekee eritasonojapuilla täyden kympin suorituksen. Sensaatio on syntynyt. Eletään vuotta 1976 ja ollaan Montrealissa olympiakisojen telinevoimistelukilpailuissa. Nadia on 14-vuotias. Hän on langanlaiha tyttö, jonka luusto erottuu voimistelupuvun alta. 

Kun suoritusta katsoo tänään Youtubesta, se hämmästyttää edelleen. Minkälaisilla mustelmilla lienee voimistelija ollut suorituksensa jälkeen?  Mitään ei ollut pehmentämässä kropan osumista telineeseen. Youtube näyttää myös kanssakilpailijoiden, lähinnä Neuvostoliiton kärkivoimistelijan tunteet.  Tapahtui jotain sellaista jota ei kukaan odottanut. Romanialaiset pikkutytöt tulivat ja näyttivät naisille, millaista telinevoimistelu voi olla. Rohkeaa ja pelkäämätöntä, mutta myös kuin uhmalla tehtyjä suorituksia: en pelkää epäonnistumista enkä loukkaantumista.

Lola Lafon on kirjoittanut kirjan ”Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt”. Kirjan kannessa on onnellisen näköinen Nadia Comaneci. Kirjan pohjana ovat todelliset tapahtumat, toteutuneet kilpailut, voitot, häviöt ja väsymiset. Mutta muuten se on täyttä fantasiaa. Toisaalta, kaikki se mitä Lafon kuvaa, olisi myös voinut tapahtua. 

Lafonin kirja kurkistaa telinevoimistelun maailmaan, siihen raadolliseen maailmaan mikä syntyy halusta olla maailman paras. Tavoitteen toteutumista haluaa tietysti urheilija itse, mutta yhtälailla hänen valmentajansa ja ainakin silloin ennen, maan johto. Muistamme erityisesti Neuvostoliiton ja DDR urheilijat.  Liikkuihan niitä juttuja siitä, mitä tapahtui, jos urheilija ja hänen valmentajansa eivät onnistuneet. Eikä näiden maiden johtajille riittänyt vastaukseksi, ”tein parhaani”.

Lajit, joissa voittaja voidaan mitata senteillä tai sekunneilla, ovat selkeitä. Toista ovat lajit, joissa tuloksen päättävät arvostelutuomarit. Vaikka kuinka säännöt sanovat mistä virheistä on vähennettävä pisteitä, vaikuttavat tulokseen aina omat mieltymykset.  ”Jokaisiin olympialaisiin liittyy tiettyjä maantieteellis-poliittisia vääjäämättömyyksiä.”

Kirjailijan ei ole paljon tarvinnut rakentaa ylimääräistä draamaa, sillä niin paljon oikeasti tapahtui. Kuten Prahan kisoissa 1977: kun Neuvostoliiton joukkue voitti, Romanian diktaattori  Ceausescu komensi joukkueen kotimatkalle kesken kisojen. Tai saman vuoden MM –kisat: Nadia ei välittänyt lääkärin ohjeista, vaan voimisteli sairaana: joukkue sai kultamitalin.

Oli hieman hämmentävää lukea kirjaa.  Kieli on hetkittäin aika roisia, toisten voimistelijoiden ulkonäön ja osaamisen irvailu epämiellyttävää, paikoin suorastaan ilkeää. Mutta olihan – ja on – huippu-urheilun maailma kova. Se vaatii siihen antautuvalta kaiken.

 Tshekkoslovakialainen Vera Caslavska oli vuosina 1958-68 telinevoimistelussa maailman huippua. Vuonna 1968 hän oli mukana Prahan keväässä. Kun venäläisen voimistelijan kunniaksi soi maan kansallislaulu, Caslavska painoi päänsä alas. Siihen loppuivat hänen kilpailunsa niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Sitten myöhemmin Verasta tuli presidenti Vaclav Havelin neuvonantaja.

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö

 ”Lehmä halkesi syötyään liian monta muovikassia.”

Jos kaipaat erilaista luettavaa, lue tämä kirja. On ehkä, mutta vain ehkä, ylisanoja sanoa, että kirja on ihana.  Lumoava. Mutta aivan helppo se ei ole. Paitsi jos Intian ja Kashmirin kulttuurit ovat tuttuja, silloin kirja saattaa avautua helpommin. Itse tiedän niistä sen verran, mitä nyt lehtiä lukemalla ja googlaamalla saa tietää. Silti en ihan tarkasti osaa sanoa, miksi tämä kirja vaikutti niin syvästi ja miksi se hetkittäin melkein salpasi hengitykseni.

Romaani on fiktiota, mutta samalla se on myös faktaa. Se perustuu siihen mitä maassa on tapahtunut. Ja tapahtuu.  Intia, Pakistan ja Kiina - keille tämä vuorien ja laaksojen kaunis Kashmir kuuluu? Intiassa uskonto ja kastit ovat määrääviä tekijöitä politiikassa ja ihmisten elämässä. Kirjan sivuilta aukeava kuva köyhyydestä ja epätasa-arvoisuudesta sai minut kerta toisensa jälkeen tajuamaan, millaisessa paratiisissa saan elää. Poliisi pahoinpitelee ihmisiä, hallitus ei ole heitä huomaavinaan.  Köyhät tulevat enimmäkseen kylistä ja slummeista ja heidän pitää ansaita elantonsa, mutta heidän on pakko palata maatilkulleen tai isäntänsä maille, ihmistä arvokkaampien lehmien ja puhveleiden luo.

Kastijako määrittää ihmisen paikan koko elämän ajaksi. On tiedettävä, onko henkilö syntyjään kookospähkinänpoimijakastia vai olivatko hänen esi-isänsä virallisia ruumiinkantajia, ulosteenpesijöitä, pyykinpesijöitä vai rotanpyydystäjiä. Jos he olivat Syyrian-kristittyjä, mikä oli heidän sukunimensä? Kenen veljenpoika oli naimissa kenen kälyn sisarentyttären kanssa? Kenen isoisä oli mennyt naimisiin kenen isoisoisän sisarentyttären kanssa?

 ”Hän vaati tietää kaikki yksityiskohdat, ja vasta kun hän tiesi kaikki yksityiskohdat, antoi heille luvan koskettaa itseään.”

Kirjassa on paljon hyvyyttä ja rakkautta, se oli hetkittäin jopa hauska. Lämmön ja ymmärtämisen rinnalla siinä on myös paljon pahaa. Roy ei mässäile raiskauksilla eikä kidutuksilla, mutta ne ovat olennainen osa ”Äärimmäisen onnen ministeriössä”. Kirjan nimi ei minulle auennut, mutta ehkä sekin on osa tekstin huikeaa ironiaa. 

 Kirjassa on useita kohtauksia, jotka saivat minut hyrskyämään. Näen silmissäni ylävartalonsa paljaaksi riisuneen miehen, mangojuoman mainostajan,

 ”joka oli liimannut kaikkialle ihoonsa keltaisia limejä, ja nyt hän imeskeli kuuluvasti pillillä paksua mangojuomaa pienestä pahvipakkauksesta”.  

Aivan oma tarinansa ovat hautausmaalla asujat, jotka lopulta rakensivat hautojen keskelle talon itselleen. Niinhän se tietysti on, jossain on ihmisen saatava asua. Hautajaisiakin pidettiin eivätkä ne olleet ollenkaan synkkiä. Kyse ei ole suomalaisesta tavasta sanoa hyvästit, vaikka eihän se kuolema kashmirilaisittain ole lopputulokseltaan erilaisempi kuin meidän.  Erilaisen siitä tekee se,  että elämän väkivaltainen päättyminen on koko ajan läsnä.

Aivan mainio tarina liittyy yhtiöön, joka hoitaa kaupungin sähkön ja veden jakelun sekä kaupungin kakkaviemäri-ja jätehuollon. Mielenosoittajia lähellä oli

”kimalteleva yleinen wc, jossa oli Pilkington-peilit ja hohtava graniittilattia. WCn valot paloivat yötä päivää. Kusi maksoi yhden rupian, paskominen kaksi ja suihku kolme.  Ani harvalla aukiolle kokoontuneella oli varaa maksuihin. Monet pissasivat ulkoseinään. Joten vaikka vessa oli sisältä tahrattoman puhdas, sen ulkoseinältä levisi vanhan virtsan pistävä savumainen haju.”

WCn seinä toimi myös mainostauluna, siinä esiteltiin Hondan uusi luksusmalli.

 ”Kun Gulabiya oli vuosi sitten tullut kaupunkiin hirvittävän terrorin pelossa ja välttämättömyyden pakosta, hän oli asunut puussa. Nyt hänellä oli työtä ja jonkinlainen suoja päänsä päällä…”

Hänen tehtävänsä oli ehkäistä ilkivaltaa ja estää, etteivät vääräuskoiset virtsaa mainostauluun.  Hän teki töitä seitsemänä päivänä viikossa, kaksitoista tuntia päivässä.  Siten kävi niin, että Gulabiya joi itsensä humalaan, sammui ja menetti työpaikkansa.  Joku oli spreijannut kuvion hopeanvärisen Hondan päälle ja raapustanut runon:

 ”Mieheltä köyhältä leivän veit

ja paskan maksulliseksi teit”.

Ostin kirjan puhelimeeni, koska halusin sen matkakirjaksi enkä halunnut lisätä matkalaukkuni painavuutta. Lukeminen oli väistämättä pätkälukemista, joka sai minut ajattelemaan kirjan rakenteen olevan kohtauksia erilaisten ihmisten elämästä. Mutta ei se ollutkaan puhelinlukemisen syy, vaan kirja todella on myös sellainen. Tosin jossain vaiheessa jäsennys tiivistyy yhtenäiseksi tarinaksi. Tämä kirja on sitä vaativuustasoa, ettei se sopinut ollenkaan puhelimen pieneltä näytöltä luettavaksi. iPadin kanssa siitä selvisin paremmin.