Blogeista kasvoi kirja

 Kaikki alkoi mummoni tarinasta. Ja siitä harmituksesta, että miksi en koskaan kysynyt häneltä, millainen hänen miehensä Iivari oli. Tuo komea ja salskea Pohjanmaan poika, joka jätti vaimonsa ja kolme lastaan Kauhajoelle ja lähti itse Kanadaan.  Miksi en koskaan kysynyt häneltä, miten Ida Mariana selvisit arjesta, ja miten yksinäisyydestä. Voi olla, ettei hän olisi halunnut näistä asioista edes keskustella kanssani.

Tein kuitenkin pienen painotuotteen vuonna 1882 syntyneestä äitini äidin elämästä. Jotain tiesin, jotain kerrottiin, loput kuvittelin. Tarinan kirjoittaminen liittyi vuonna 2001 käymääni Elämät tarinoiksi – kurssiin.  Kurssin ja mummon tarinan kirjoittamisen jälkeen oli aivan selvää, että nyt se kirjoittaminen vasta alkaa. Sen jälkeen teinkin sitten kolme muuta, vähän laajempaa muistelua vanhemmistani ja lapsuudestani, omista työvuosistani ja elämästäni.

Suomalaiset ovat tunnetusti omaan pöytälaatikkoonsa kirjoittavaa kansaa.  Laatikoista löytyisi varmasti suuri määrä keskeneräisiä romaaneja, novelleja, runoja ja päiväkirjoja.  Niihin kaikkiin on purettu ilot ja surut – ja säätiedot.  Kustantajat saavat kuulemma vuosittain valtaisan määrän kirjoituksia luettavakseen, mutta olen ymmärtänyt, että julkaisuseula on tiheä.  Omakustanteita ilmestyy tänään paljon. Nykyajan ihmeellinen tietotekniikka antaa mahdollisuuden julkaista itse omia aikaansaannoksiaan, kun kirjan painatuksesta ei enää tarvitse maksaa maltaita.

Onhan se kiehtova ajatus saada painosta oma kirja, ehkä saada sille vielä lukijoitakin. Mutta kyllä sen julkaisuhalun rinnalla kulkee myös ajatus, kehtaanko julkaista, onko näissä kirjoituksissa mitään järkeä, ujostuttaa, melkein hävettääkin. Itselleni on blogikirjoittelu avannut mahdollisuuden kirjoitella mitä mieleen tulee.  Julkaisukynnys madaltuu, kun huomaa, etteivät kirjoitukset aiheuta sen suurempaa dramatiikkaa.  Sen paremmin itselle kuin lukijoillekaan.

Viime syksynä mietin, mitä tekisin.  Korona kuritti ja kaamoksen tiedän kokemuksesta kurittavan, ellei ole jotain hyvin kiintoisaa tekemistä.  Melkein kaikista valokuvistani olen jo tehnyt kuvakirjoja, joten ne eivät enää innostaneet.  Sitten heräsi ajatus blogieni kokoamisesta kirjaksi.  Ensin se tuntui vitsiltä, mutta niin vain ajatus taipui todeksi.  Nyt olen pääsiäisen pyhät saanut pitää kädessäni kirjaa, jossa tarinoiden ja kuvien kautta kerron jotain elämästäni ja ajattelustani.

Kun julkistamistilaisuus shampanjoineen jää nyt pitämättä, täytyy se tehdä näin kirjallisesti. Mukava tunne, kun on saanut jotain valmiiksi. 

 

 

Kun elämässä tapahtuu vähän, sitä raapii jotain vähästäkin

 Sen piti olla ihan tavallinen päivä, mutta sellainen siitä ei lopulta tullut. Polttavat kivut iskivät alavatsaan.  Ne tulivat aaltoina ja menivät nopeasti ohi. Kunnes tulivat uudelleen. Olen saanut koko ikäni olla kutakuinkin perusterve, joten hiukan sitä tuollaisesta häkeltyy.

    Ohjasivat koronatestiin, tietysti. Oliko se tarpeellista vai ei, en tiedä. On kuulemma niin, ettei ole ollut yhtään tapausta, jossa vatsatauti olisi ollut oire koronasta. Ei ollut nytkään.

     Terveysasemalle ja koronatestiin mentiin sisään harmaan teltan oviaukosta.  Telttanäkymä vähän jähmetti, jännittikin, mutta on suuresti helpottavaa kohdata ammattitaitoisia hoitajia. He ovat asiallisia ja ystävällisiä, he ovat rauhoittavia.  Paineensietokykyni on selkeästi heikentynyt eikä uuteen tilanteeseen joutuminen tunnu mukavalta.

    Siinä omaa vuoroa odotellessa katselin, kun lääkäri ohjasi asiakkaan oikealle ovelle. Hän piti kevyesti vanhemman naisen hartioista kiinni, ja antoi näin turvallista läheisyyttä.  Mietin, käyttäytyisikö syntyperäinen suomalainen lääkäri noin?  Kokemukseni lääkäreistäni on niin ohut, etten väitä mitään. Tuli vain mieleeni. 

    Entä jos lääkärillä on ahdistus esimerkiksi oman työhönsä liittyvistä asioista, saako hän näyttää tunteitaan?  Tai voiko hän edes peittää omaa ahdistustaan? Osaan vain aavistaa, kuinka paljon tämä viime vuosi on vaatinut hoitajilta ja lääkäreiltä. Tähän ammattiin minusta ei olisi. Ei sen paremmin lääkäriksi kuin hoitajaksikaan. Arvostan ja kunnioitan suuresti.

    Nyt lääkärikseni sattui tosi paljon sanoja käyttävä ihminen. Puheen perässä pysyminen oli kuumeisena vähän vaikeaa, mutta ymmärsin olennaisen.  Antibiooteilla aloitetaan.  Toisessa lääkkeessä on alkoholin nauttimisen (miksen käytä sanaa juomisen?) kielto. Apteekin ihminen sanoi vähän varoen, ettei tätä ehkä tarvitse sinulle erikseen sanoa, mutta alkoholia ei saisi ottaa.  Pidättäydyin sanomasta, älä luo minusta mielikuvaa, etten varmaan joisi koskaan muutenkaan.  Miten nopeasti määrittelemmekään ihmisen, vaikka emme olisi hänen kanssaan kahta sanaa vaihtaneet. No toisaalta, alkoholi on oikeasti vakava ongelma liian monelle vanhalle ihmiselle. Siksi huomautus oli paikallaan.  Parempi että sanoi kuin jätti sanomatta.  

    Sanoa pitää myös koronasta ja jokaisen omasta vastuusta.  Sanna Marinin hallitus eivätkä terveysviranomaiset voi meitä pelastaa, jos olemme itse jästipäitä. Ovat sanoneet, että jos me ihmiset tuntisimme koronaan sairastuneen tai näkisimme tehohoidossa olevan, emme käyttäytyisi kuin kiukuttelevat pikkulapset.  ”Minähän en maskia käytä, tulen uhallakin koko perheen kanssa kauppaan ilman maskia”. Se ei ole mitään sankaruutta, se on typeryyttä.

     Kipuiluni katkaisi hyvin alkaneen hiihtokauden kuin seinään.  Kilometrit jäivät vähän alle kahdensadan, mutta hyvä että edes sen verran.  Harmitus on suuri, kun vielä viimeiseksi jääneellä hiihtokerralla otin Jari Isometsän opit käyttöön eli vaihdoin vuorotahtihiihdon puolittaisiin potkuihin ja tasatyöntöihin.  Sitä olisi pitänyt saada kokeilla lisää, niin hyvältä ja vahvalta sain menoni sillä tavalla tuntumaan.  On ollut ihana talvi, ja meitä siirirantasia on ollut laduilla todella paljon. Hyvä me.

     Hiihto on lajeista parhain saada lihaksiin voimaa lisää.  Alhainen lihasvoima on suurempi riski kuin liiallisen lihavuuden, huomattavasti kohonneen verenpaineen ja kolestrolin aiheuttamat riskit yhteensä. Näin on liikuntatieteiden tohtori Juha Hulmi sanonut.

 

Nyt olisi aika ajatella

Saan puhelimeeni kerran viikossa viestin siitä, onko ruutuaikani ollut laskeva vai noussut verrattuna edelliseen viikkoon. Huokaan tyytyväisenä joka kerta, kun suunta on laskeva. Olen tosin miettinyt, miksi se saa minut tyytyväiseksi? Ajattelenko, että facebookin ja twitterin selaaminen on turhuutta täynnä eikä siitä saa mitään hyvää? Saatan ajatella. 

     Jos meitä samanlaisia on enemmänkin, se on tietysti huolestuttavaa ajatellen kuntavaaleja, joihin on aikaa vain reilut kaksi kuukautta. Koska korona estää yhteiset tapaamiset ehkä koko kevääksi, nousee verkossa tapahtuva ehdokkaiden vaalityö todella tärkeäksi. On arvioitu, että instagram ja facebook olisivat suosituimmat, twitterkin jossain määrin. 

     Tämän perusteella voisi olettaa, että nuoret tulevat määräämään, keitä valitaan kuntien asioista päättämään. Nuoret liikkuvat sujuvasti verkossa eivätkä he koe minkäänlaisia paineita siitä, onko heidän ruutuaikansa laskettavissa tunneissa vai minuuteissa. Enemmän kuin ikinä ennen, tämä on näissä vaaleissa pelin henki. Saatan olla väärässäkin.

     Somen kanavilla tutut kasvot saavat helpommin mainetta ja kunniaa, tai ainakin heidän kirjoituksensa tulevat luetuksi. Uusilla ehdokkailla on kovempi työ saada julkisuutta, mutta toisaalta, some on sillä tavoin demokraattinen, että se antaa kaikille mahdollisuuden. Ainakin jos ehdokas on tottunut olemaan somessa, ja ymmärtää sen sielunelämää. Tämän ei siis välttämättä tarvitse olla vain nuorten juttu.

     Kuntavaaleissa on ehdokkaina tuhansia ihmisiä, mutta kuulemani mukaan nyt on ollut vaikeampaa kuin ennen saada ihmisiä lähtemään ehdokkaaksi. Kieltävään vastaukseen on yhtenä vaikuttimena ollut some ja siellä kukoistava vihapuhe. Se on kurja juttu, koska me kuntalaiset tarvitsisimme hyviä päättäjiä hoitamaan arkipäiväämme kuuluvia asioita. Asiat eivät parane huutamalla niistä kansalaisradiossa.

     Ihan kauhean kannustavaa ei myöskään ole lukea ehdokkaista, jotka eivät ole koko vaalikauden aikana tehneet yhden yhtä ehdotusta mihinkään asiaan tai jotka ovat ehdolla vain saadakseen kerättyä ääniä puolueelleen aikomattakaan hoitaa tehtäväänsä, jos tulisivat valituksi. Tietysti vastuu on myös meillä äänestäjillä. Olisiko aika ajatella! 

     Jotain positiivista olen löytänyt koronakuukausista. Ehkä ymmärrämme nyt enemmän kuin ennen, kuinka tärkeää on se, että sekä valtion tasolla että kunnissa vastuunkanto ja kyky tehdä päätöksiä toimivat. Mitä tästä viimeisestäkin vuodesta olisi tullut, ellei näin olisi ollut? Kannattaisi miettiä.     

  Seuraan tosi vähän iltapäivälehtiämme, koska en vain enää jaksa sitä sorttia. Syksyllä Iltalehden kolumnisti Sanna Ukkola kirjoitti, että ”Sanna Marin haluaa uhrata meidät kaikki. Tuhansia tulee kuolemaan, koska hän ei uskalla tehdä päätöstä”. Ja ”Voi jumalauta Sanna Marin THL teillä on verta käsissänne jos ette toimi nyt!!”

     Koska olen twitterissä, olen voinut sivistää itseäni näillä kauniilla lauseilla enkä siis yhtään ihmettele päivän somekohua siitä, ettei Marin löydä aikaa mennä Ukkolan haastateltavaksi. En minäkään menisi. Joku roti pitäisi vapaan ilmaisun maassa toimittajallakin olla.

”Onnen pipanoita”

 

Kysymykseen, miten olet jaksanut, ei kovin kummoista vastausta voi antaa. Siinähän tuo menee, päivä kerrallaan.

Ihan vähän olen huolestunut.  Pelottaa, että en kai ala tottua elämääni, jota voisi kuvata hitaanlaiseksi.  Päivät ja viikot vain valuvat eikä kiire ole mihinkään.  Mieltä ylentäviä kohokohtia on nuivasti.Vaan onhan niitä. Piti vain ensin määritellä, mikä on kohokohta. Turha verrata entiseen elämään, siihen, jota elimme ennen maaliskuun puoltaväliä. Vanhan ajan(!) lopun huipun saavutin maaliskuussa huikean lumisella Saariselällä. Oli hienoa hiihtää edes muutama päivä, mutta siihen se loppui se vapaus.

Kesän pelasti golf, syksyn ihanuus on löytynyt eri puolille Helsinkiä suuntautuneista pitkistä kävelyistä.  On tämä hieno kaupunki. Voit nauttia merestä, puistoista, voit kävellä metsässä.  Olen viime viikkojen aikana löytänyt kaupunkini uudelleen: Kulosaaren, Mustikkamaan, Tervasaaren, Katajanokan, Lauttasaaren ja Lammassaaren sekä tietysti Keskuspuiston vaihtelevat reitit.  Kävelen niin pitkälle kuin jaksan ja tulen sitten ratikalla pois, jos voimat uupuvat. 

Pitkät kävelyt ovat tuoneet hyvää fyysistä väsymystä, mutta ovat ne antaneet myös tyyneyttä sietää hetkittäisiä mielentilan kärvistelyjä.  Onneksi on myös tarjolla niitä (Aapelin) onnen pipanoita. En enää muistanutkaan, kun olen naapureitten vanhaa Rokkaa seurannut, miten suloinen voi Irlannin-terrierin pentu olla. Sain ottaa syliin ja sain suukkojakin.  Eräänä päivänä kohdalle osui muutaman viikon vanha pikimusta käppänä.  Siitähän ei ollut ohi menemistä ilman rapsutuksia – ja pusuja toisensa jälkeen. Kun ihmisellä on koiravaje, tällaiset tapaamiset ovat herkkuhetkiä.  Taas mietityttää, pitäisikö sittenkin vielä ottaa koira.

Syksyn vahvat kohokohdat ovat olleet kävely ja kirjat.  Kirjoista nyt vain sen verran, että juuri nyt olen lukemassa Galina Uljatsovan kirjaa ”Vihreän teltan alla”. Kirja alkaa siitä vuodesta, kun Stalin kuoli.  Mitä silloin tapahtui neuvostoihmisen elämässä, mikä muuttui kun tuli suojasään aika vai muuttuiko mikään.  Fiktiota faktan pohjalta.  Mielenkiintoista luettavaa.

Pekka Sauri kirjoittaa Twitterissä miten lapsena iltarituaaliin kuului aina lopuksi isän ”mitä kivaa oli tänään” osasto.  Sauri kirjoittaa, etten silloin osannut ajatella sen merkitystä, mutta vuosikymmenten mittaan se on alkanut tuntua yhä hienommalta rutiinilta: aina löytyi päivästä jotain hyvää. 

Niin löytyy.  Niin kuin tässä yhtenä iltana, kun naapuri toi leipomaansa vielä lämmintä ruisleipää.   

              Kalasatamassa on hienoja tuoleja niin väreiltään kuin muodoiltaan.

 

Hengitä ja keskity – niin helppoa ja niin vaikeaa

 Golfkausi jatkuu aina vaan, ainakin Vuosaaressa on täysi tohina päällä. Itse alan vähitellen lopetella, onhan tästä tänä vuonna jo saanutkin nauttia. Pelikaverini tuskaili yhtenä päivänä, että taas on saanut selitellä golfin viehätystä. Ihmiset eivät ymmärrä, mitä ideaa on lyödä pientä palloa ja kävellä sen perässä tuntikausia.

Tätä samaa mietin itsekin. Olen toukokuusta saakka melkein joka viikko käynyt golfaamassa kaksi tai kolme kertaa viikossa.  Viehätyksen on oltava todella suurta, että sitoutuu tällaiseen säännöllisyyteen.

  Golf on vaikea laji, jossa parhaatkin epäonnistuvat.  Joskus epäilen olevani masokisti, kun viikosta toiseen jatkan, vaikka peli on välillä kauheaa tunarointia. Mutta golf on optimistin laji. Aina on edessä uusi väylä, jossa voi onnistua.  Jos en onnistu tänään, onnistun ehkä ensi viikolla. Aina on tavoite, valmiiksi ei tule koskaan.

Yksi lajin hienouksista on se, että peli antaa myös onnistumisen kokemuksia. Minusta ei ikinä tule hyvää golfaajaa, mutta aina silloin tällöin voin iloita pärjäämisestä.  Se ei ole ollenkaan vähäpätöinen asia tällaisen vanhan ihmisen arjessa.  Elämä nyt vain on tässä iässä sellaista, että arki harvoin antaa hyvää palautetta.  Golfista sen sijaan voi saada paljonkin mielihyvää. Se on hyvä kuntoilulaji enkä yhtään vähättelisi charmikkaiden herrojenkaan seuraa.  

Osa lajin hienoudesta piilee siinä, ettei kaikki ole kiinni tekniikasta. En uskalla sanoa prosenteissa, mikä on tekniikan osuus, mikä muiden tekijöiden. Olen aloittanut lajin vanhana, enkä ole koskaan täysin sisäistänyt kaikki svingejä.  Jollain tasolla ne osaan.  Opaskirjat kehottavat, luota itseesi, ole rohkea, anna mennä.  Näillä ohjeilla pärjää elämässäkin, vaan on se niin vaikeaa.

Hengittäminen ja keskittyminen ovat minulle golfissa(kin) tärkeitä. Onnistunut suoritus on rento. Sellaiseen ei pysty, jos mieli ja sen myötä myös lihakset ovat jännittyneet.  Olen yrittänyt opetella syvää ja rauhoittavaa hengitystä ennen lyöntiä. Se vain tahtoo unohtua tällaiselta hosutyypiltä.  Pitäisi ehkä talven ajaksi ottaa ohjelmaan meditointi. Hengittämistä ja keskittymistä voi harjoitella. Se olisi hyödyksi muuallakin kuin golfkentillä.

Lyöntihetkellä maailmassa ei saisi olla mitään muuta kuin minä ja pieni pallo. Jos ajattelen, että viimeksi juuri tällä väylällä tunaroin, luultavasti teen niin nytkin. Keskittymiseeni vaikuttavat sekä oma mielentila että toiset ihmiset.  Levollinen ja kannustava peliseura rauhoittaa mielen jännitykset.  Peliseuran merkitys ei ole ollenkaan vähäinen, sillä ollaanhan siinä yhdessä usein yli neljä tuntia.

Lopuksi kirjoitukseni ydin: vanhempikin ihminen pärjää aika pitkälle, jos omaa oivaltavan ja luovan aivotoiminnan sekä vahvat reidet.

Tästä muistosta en halua luopua

 

Minun Helsinkini. Stadion on uusittu. On se komea. Vieressä olevalla Pallokentällä näyttävät korjaustyöt olevan aluillaan. 

Vuonna 1954 meitä oli Pallokentän viheriöllä viitisen tuhatta. Oikein luit. Ei satoja, vaan tuhansia. Olin yksi sinipukuisista naisista kädessäni puna-valkoinen liina.  TUL:n liittojuhlan naisten yhteisvoimisteluesitykseen osallistujia oli niin paljon, ettemme sopineet Stadionille.  Täytimme Pallokentän laidasta laitaan. 

 Ohjelman laatinut Taimi Hirvonen ohjasi esityksen Pallokentän katsomon katolta. Sitä ei enää ole.  Hänen edessään oleva näky oli varmasti juhlava. Oma huomioni keskittyi paikkamerkkiin, jonka päällä seisoin.  Tuskin päässäni oli muuta ajatusta kuin se, että osaisin kääntyä oikeaan suuntaan ja palata takaisin omalle paikalle. 

Olin Keikyän Yrityksen naisten kanssa harjoitellut liikkeitä koko talven kamiinalla lämmitetyn työväentalon salissa.  Meitä oli pieni ryhmä. Harjoituksissa ei voinut mitenkään saada käsitystä miltä ohjelma näyttäisi valmiina ja satojen voimistelijoiden esittämänä. Oli aika järisyttävä kokemus saada olla siinä mukana.  Eikä yhtään vähemmän merkinnyt se, että sain olla Helsingissä. Ensimmäisen kerran elämässäni. 

Tällaisen kenttäohjelman laatijalla on oltava hyvä visuaalinen silmä. Hänen on osattava kuvitella miltä yksittäinen liike näyttää monistettuna. Miltä näyttävät vaihtuvat kuviot ja ryhmitykset. Osattava ajatella miten siirtyminen kuviosta toiseen onnistuu. Taimi Hirvonen rakensi ensin ohjelman millimetripaperille, johon hän merkitsi jokaisen voimistelijan.  Ei tainnut olla ihan pieni määrä paperia mitä hän tarvitsi. Sittemmin varmaan tietokoneohjelmat tulivat avuksi. 

Taimi Hirvonen niin kuin melkein kaikki muutkin ohjelmien laatijat Suomessa olivat itseoppineita.  Siihen ei ollut mitään koulutusta.  Ensin ohjelmia tehtiin pienille ryhmille ja sitä kautta opittiin perusasiat suurempien joukkojen liikuttamisessa.  Monen ohjelman taustalla oli tarina.  Se auttoi voimistelijoiden eläytymistä.  Ehkä myös liikesarjojen muistamista. 

En tiedä, näemmekö vielä tulevaisuudessa Stadionin täydeltä voimistelijoita ja heidän esityksiään.  Kyse on ainakin kahdesta asiasta. Ensinnäkin haluavatko voimistelijat osallistua ja harjoitella, mutta myös siitä, ovatko suuret joukkojuhlat tärkeitä urheilujärjestöille.  Mikä on suurten joukkojuhlien arvo tänään? Silloin ennen niiden arvo oli todella suuri. Sekä voimistelijoille että järjestöille. 

En silloin vuonna 1954 Pallokentällä ollessani tiennyt, että työelämäni sisältö tulisi olemaan useiden vuosien ajan naisvoimistelua, näytöksiä ja kilpailuja, ohjaajakoulutusta ja järjestötoimintaa.  Stadion ja Pallokenttä olivat osa sitä maailmaa.  Minun Helsinkini.

 

 

 

Annammeko edes vähän toivoa paremmasta?

Lähikauppani edessä sama mies on myymässä Isoa numeroa päivästä toiseen.  Keväällä korona aiheutti keskeytyksen, mutta loppukesästä hän oli taas omalla paikallaan. Vaikuttaa, että se on nimenomaan hänen paikkansa, koska en ole siinä muita nähnyt.  Hän seisoo paikallaan vakaasti sataa tai paistaa.

 Helsingissä on jonkin verran kerjääjiä. He ovat useimmiten naisia. Istuvat maassa. Heidän ohittamisensa on helppoa, koska maan tasalla istuvia ei tarvitse kohdata.  Kuulen heidän kilisyttävän kupissa olevia kolikoita. Se ärsyttää.  Suomalaisilta ei saa vaatia. Me olemme jästipäistä kansaa.  Meidän on saatava antaa omasta tahdosta. Tai olla antamatta.

Toista on Alepan miehen kanssa. Hän on silmieni tasolla. Näen hänet. Eikä hän ole ihan mykkä. Hän on hyvin kohtelias, suorastaan nöyrä. Hänellä on pehmeä ja kiltti ääni, kun hän kiittää. Hän kiittää, vaikka en lehteä olisi ostanutkaan.  Hänet on opetettu olemaan kohtelias.  Silti koen hänen myyntinsä vaativaksi.  Se ei johdu hänen tavastaan myydä, vaan minusta.

 Mies rikkoo rauhaani.  Hän tuo nähtäväkseni sen, että kaikki eivät voi kävellä kaupan ovesta sisään ja ostaa, mitä milloinkin tarvitsevat. 

Lehden myyjät ovat pääasiassa itäeurooppalaisia romaneja.  Vaikka sanotaan, että he ovat liikkumaan tottunutta väkeä, en silti osaa ajatella tämän valinnan tapahtuneen kuin pakosta.  He eivät ole saaneet töitä omassa maassaan eivätkä he pääse töihin myöskään Suomessa.

Isoa numeroa on kaduillamme myyty pian kymmenen vuotta.  Nykyään myyjät koulutetaan myyntitehtävään.  He myös pukeutuvat yhtenäisiin liiveihin, joilla he viestivät, olemme osa isompaa organisaatiota, emme ole rikollisia. Myymme lehteä, emme huumeita.

Viime vaaleissa Alppilan äänestysalueella eniten ääniä saivat Vasemmistoliiton ja vihreiden ehdokkaat.  Näin ajatellen tämä on oivallista aluetta myydä lehteä. Ehkä kauppa käykin, koska hän niin tiiviisti seisoo kaupan nurkalla.  Ainakin alue on keskustaa helpompi ja ystävällisempi.  Oletan.

Vuonna 2018 Iso Numero tuotti myyjille yhteensä noin 175 000euroa. Mutta oli ottajiakin. Summa jakautui noin sadalle myyjälle. Rahat lähtivät kotimaahan, Romaniaan tai Bulgariaan. Helppoa työtä lehden myynti ei ole.  Saatat joutua seisomaan ulkona lehtien kanssa 13 tuntia ja saat myydyksi kolme neljä lehteä.  Se on kuitenkin kerjäämiseen verrattuna aktiivista toimintaa.

Syyskuun lehtinumeron ilmestyminen tietää sitä, että lehden myyjiä on runsaasti näkyvillä. Kaksi ensimmäistä viikkoa lehden ilmestymisestä on parasta myyntiaikaa.  Luultavasti myös kiltisti hymyilevä mies on uuden lehden kanssa Alepan nurkalla.

 Kymppi on minulle pieni raha, hänelle paljon enemmän.