Miksi meille valehdeltiin?

Kansallisteatterin näytelmä "Neuvostoliitto"  on osa projektia, jossa tutkaillaan, millä tavalla Neuvostoliitto elää suomalaisten mielissä.  Taiteilijaryhmä on käynyt palvelutaloissa jututtamassa ikäimisiä ja kysynyt heiltä, mitä Neuvostoliitto tuo mieleen.
Taiteilijaryhmän ihmiset ovat itse sen ikäisiä, ettei heillä ole ollut omaa kosketusta Neuvostoliittoon. Haastattelujen pohjalta syntyi tämä Willensaunassa nähtävä esitys, jota tällä viikolla olin katsomassa.

 Se kertoo kolmen sukupolven kautta Neuvostoliitosta. Tarina kertoo Uskosta, joka 1930 -luvulla lähti rakentamaan Neuvostoliittoa, sosialismia.  Silloin siellä oli varmaan useitakin kansainvälisiä prikaateja rakentamassa erilaisia baikalin ratoja. Moni joutui vankileirille, harva pääsi takaisin Suomeen. Ketkä pääsivät, eivät aina halunneet kertoa mitä joutuvat tekemään takaisin päästäkseen. Usko petti toverinsa.

Yritin kesällä lukea Solzhenitsyn Vankileirien saariston. En kovin pitkälle päässyt, niin vaikeaa siihen maailmaan sukeltaminen oli ja on. Stalinin tekoja  ja vankileirien saaristoja en voinut ymmärtää enkä hyväksyä. Eikä asiaa helpota yhtään se, että onhan niitä tappajia lännessäkin. Itselläni on aina ollut kahtiajakoinen suhtautuminen koko maahan.  Siis kyllä sille, että ollaan pienen ihmisen puolella, mutta ei hirmuvallalle.

Kotimatkalla teatterista mietin, mitä minulle tulee mieleen Neuvostoliitosta nyt kun sen loppumisesta on kulunut jo yli kaksi kymmentä vuotta. Kävin nuorena naisena Moskovassa jo  vuonna 1963:  kaikki oli valtavan suurta, pilvenpiirtäjähotellit, mahtava Kremlin kongressipalatsi, Punainen tori ja leveät autoväylät, vähäinen liikenne.  Aamiaispöydässä punaista kaviaaria ja lahjaksi saatuja kukkakimppuja melkein kylpyammeellinen. Leningradissa en käynyt koskaan, nyt olen käynyt Pietarissa. Tekivätkö perheelliset matkoja Leningradiin niin kuin Ruotsiin vai olivatko ne kaikki erilaisten työtoveri - tai järjestöporukoiden matkoja halvan viinan maahan kuten myöhemmin Tallinnaan.  En tiedä.

1970 -luvulta muistan rajatarkastajien hämmennyksen nähdessään voimisteluryhmämme tanssiesitykseen villalangoista valmistetut peruukit.  Olimmeko salakuljettamassa villalankoja? Emme olleet. Muistan ihanan Mairen, joka toimi tulkkina ja jolle toimitin villalankoja. Sain lahjaksi hienot teelasit.  Tai rytmisen voimistelun taitavan valmentajan Marian, joka nähtyään hänelle laaditun työohjelman sanoi, että tämä on hänen työvoimansa riistoa, en suostu.

On selvää, että sota ja Neuvostoliitto liitetään yhteen, mutta monille maa merkitsi myös turvaa ja nimenomaan turvaa arkipäivässä. Se merkitsi työtä ja toimeentuloa, huolenpitoa tavallisesta ihmisestä. Neuvostoliitto oli utopia ja siksi se jäi.  Ajatus oli hyvä, toteutus kurja.
Meille ei kerrottu kaikkea ja kun ihminen haluaa uskoa hyvään, hän helposti sulkee silmänsä ja korvansa eikä edes halua tietää kaikkea . Niinhän kävi Hitlerin Saksassakin.

Teatteriesitys oli koskettava.  Lopussa vanha ihminen kysyy: Miksi meille valehdeltiin? Se jäi soimaan päähäni.  Tuli hiljainen olo.