Sanon mitä ajattelen - vai sanonko?

Sanonpa sulle suorat sanat, niin ilma raikastuu. Mikä ettei näinkin, mutta jos ihmisten välinen suhde on edennyt jo tähän vaiheeseen, niin mahtaako sanominen raikastaa ilmaa, epäilen. Olen ollut itse siinä tilanteessa, etten  ollenkaan ymmärtänyt mikä toisen mieltä hiersi. Mistä olisin tiennyt, kun ei asiasta koskaan puhuttu. Eikä kuulkaa lopulta ollut kummoinenkaan juttu.

Suomalaisen keskustelukulttuurin puute on tainnut koulia meistä hiljaisia. Vaikenemme, kun pelkäämme loukkaavamme. Vaikenemme, kun olemme eri mieltä. Vaikenemme, kun emme halua väitellä. On tietysti myös niin, ettei aina ole halua eikä valmiutta väitellä vaikkapa politiikasta tai uskonnosta. Ne ovatkin niitä arkoja aiheita, joissa suu menee helposti suppuun paitsi jos varmasti tiedämme olevamme samoin ajattelevien ryhmässä.

Olen kiusannut itseäni lukemalla joitain netissä liikkuvia keskustelu- ja mielipidepalstoja. En ole niissä pitkään viihtynyt sillä niin ilkeää ja matalamielistä keskustelu on. Mikä meitä oikein pännii vai onko se vain meidän hyvin auktoriteettiuskoisten suomalaisten tapa saada sanotuksi? Kun on ylivoimaista sanoa avoimesti oma mielipide, niin nyt voi nurkan takaa huudella mitä vaan. No, eipä minun tarvitse lukea niitä eikä ärsyyntyä.

Johanna Korhonen kolumnoi sananvapaudesta muutama päivä sitten. Hän sanoi tekstissään, että suomalaisilla on lukuisia tapoja rajoittaa toistensa ilmaisunvapautta, laki on avara, kaikki ihmiset eivät ole.

Ellei meitä joku varta vasiten kiellä sanomasta mielipidettämme, niin olisiko hyvä ajatus opetella/lisätä rohkeuttamme sen sanomiseen? Ei ilmaisunvapaus ole vain suuren median vapautta. Se on myös erittäin henkilökohtaista. Siksi tästä oikeudesta ei pidä luopua.