Meniköhän kynnet, oli ensimmäinen ajatus, kun tökkäsin sormenpäät asfalttiin. Eikä minulla edes ole hienoja rakennekynsiä, mutta on kylläkin hapertuvia ja lohkeilevia. Oliko se nyt kuitenkaan olennaisin asia ajatella juuri silloin, kun otan kontaktia asfalttiin? Pysähdyin valoille, nostin jalkaani rungon yli, mutta vanhan lonkka ei tähän suostunutkaan, ja niin mentiin nurin, pyöräni ja minä. Kaatumisen seuraukset jäivät vähäisiksi. Naarmuja ja mustelmia, pahiten kipeytyi peukalo. Pyörälle ei tietenkään sattunut mitään.
Pitäisikö nyt sitten luopua pyöräilystä, koska kaaduin? Ei tietenkään, mutta hyvä olisi muistaa omat rajoitukset. Olen löytänyt pyöräilyn uudelleen viimeisen parin kolmen vuoden aikana. On useita syitä miksi en todellakaan haluaisi siitä luopua, vielä. Jo yksistään se on kivaa, että pyörällä pääsee vähän pitemmälle kotinurkilta kuin kävellen. Olen myös yllättynyt siitä, ettei pyöräily rasita lonkkiani eikä polviani juuri ollenkaan. Pikemminkin päinvastoin, nivelet taitavat tykätä tästä liikkeestä. Olen golfin jälkeen paljon kipeämpi jaloistani kuin 20 km pyörälenkin jälkeen.
Pyöräily myös putsaa aivoni, koska siinä ei voi tehdä kuin yhtä asiaa – pyöräillä. Golf on samanlainen keskittymistä vaativa harrastus. Kun liikun pyörällä, en kuuntele kuulokkeiden kautta kirjaa enkä edes musiikkia. Jotkut voivat sitä tehdä, mutta minä en oikeastaan haluakaan. Saan nautinnon vaihtuvista maisemista ja siitä että jaksan. On hieno tunne, kun kolmivaihteisella tarpoaa mäkeä ylös eikä tarvi nousta kävelemään, voi vain tuntea miten reidet ja selkä tekevät töitä. Tässä tunteessa lienee mukana ikälisä.
Myönnän, että mieleeni on jonkun kerran tullut ajatus pyöräilyn turvallisuudesta. Mutta sitten olen kysynyt, mikä on se ikä, jolloin ei saa enää harrastaa kaikkea mitä mieli tekisi. Vastaukseni ( siis itselleni) on se, ettei ole mitään ikärajaa, on vain se raja mihin pystyt ja mihin kunto riittää. Jos tasapaino ei ole enää priimaa, silloin pyöräily ei taida olla hyvä ajatus. Jos taas tasapainossa ei ole ongelmia ja muutkin aistit toimivat, mikään ei silloin estä pyöräilyä.
Paitsi pelko siitä että kaatuu. Käsitykseni on kyllä se, ettei pyörällä sinällään kaadu kovin helposti. Tämä koskee siis meitä rauhallisesti ajelevia. Enemmän ongelmia voi tuottaa pyörälle nouseminen ja siitä poistuleminen ja varsinkin, jos se pitää tehdä nopeasti. Pelosta pääsee pois pyöräilemällä lyhyitä matkoja, totuttelemalla.
En ole enää vauhtipyöräilijä, nuorena olin. Siis silloin, kun pyörällä poljettiin Ripovuoren tanssilavalle tansseihin (ei ollut bussiliikennettä eikä rahaa taksiin). Ensin lauantaisauna, sitten hiukset papiljoteille, mekko päälle ja pyörän selkään. Kahdeksan kilometriä ei ole matka eikä mikään, kun toiveissa on saada tanssia jonkun ihanuuden kanssa. Ja viimeisen valssin jälkeen sama toisinpäin.
Mistään harrastuksesta, ei edes tanssimisesta, kannata luopua liian aikaisin, koska edessä voi olla monia vuosia, jolloin kävely rollaattorin ja sauvojen avulla jää ainoaksi vaihtoehdoksi. Turha kiirehtiä sinne.
Kaaduin tietysti pyörälläni nuorten ihmisten lähellä. Saattoivat ajatella, kannattaisi tuonkin mummon tyytyä kävelemiseen. Nuori mies kuitenkin nosti pyöräni, katsoi silmiin ja sanoi, ei muuta kuin eteenpäin. That's it.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti