Onko EU:lla jo liikaa valtaa?

Olen aina pitänyt itsestään selvänä äänestää kaikissa vaaleissa. Myös EU -vaaleissa. Varmasti äänestän myös ensi toukokuussa, vaikka tällä hetkellä laitankin tosi ison kysymysmerkin koko Euroopan Unioniin. Ihan vain siksi, että se tuntuu liian suurelta ja massiiviselta, että se on liian kaukana ihmisestä.

Tietysti media on tehnyt osansa kielteisten tai vähintäänkin epäluuloisten mielikuvien herättämisessä. Mitäs kertovat kaikista pikkumaisuuksista ja mitäs tekevät naurettavaksi asioita, jotka eivät sitä oikeasti ole. Kun minkäänlaista kokonaiskuvaa ei pysty muodostamaan, menee helposti ajattelemaan kaikkea vain Brysselin touhuiksi. Ja niinhän se on, että jos joku tuntuu turhalta turhakkeelta, miksi vaivautua edes äänestämään, saattaa moni ajatella.

Tänään meiltä ei kysytä, haluammeko EU:n vai emme. EU on ja pysyy - ainakin toistaiseksi. Sen sijaan meidän pitää kysyä ja hakea vastausta siihen, millaisen EU:n me haluamme. Esimerkiksi veroparatiisien olemassaolo tiedetään ja tänään jopa tunnustetaan, mutta saako EU  muutosta aikaseksi? Luulisi sen olevan mahdollista, koska muutamat maat ovat jopa EU -maita.

Itse haluaisin löytää vastauksia kysymykseen, onko EU:n valta jo liian suuri, vaikuttaako se jo liiaksi jokapäiväiseen elämäämme.

EU on helppo nähdä pohjattomana kaivona, jossa kovapalkkaiset virkamiehet tekevät päätöksiä. Ymmärtääkseni yksityinen europarlamentin jäsen ei voi kovin paljon vaikuttaa, ei ainakaan yksinään. Olennaista on se, millaisessa ja kuinka suuressa ryhmässä hän toimii. Siksi nyt ei riitäkään se, että löytää itselleen sopivan ehdokkaan, on vielä katsottava hänen taustaryhmänsäkin.

Viimeisimmässä YDIN -lehdessä ovat Thomas Wallgren ja Sampo Terho vastaamassa, mihin suuntaan he haluaisivat EU:ta kehittää. Minusta ei ole arvioimaan herrojen sanomaa, mutta ei heidän mielipiteensä ainakaan helpottaneet omaa ajatteluani.

Wallgren sanoo, että ainoa tapa pelastaa EU on sen demokratisointi. "Nyt se on kehittymässä Kiinan rinnalla kohti autoritaarista kapitalismia." Hän esittää niin kuin on jo tehnyt aiemminkin, että jäsenmaissa on lähivuosina järjestettävä kansanäänestys siitä, mikä valta kuuluu jatkossa yhteisesti EU:lle ja mikä kuuluu jäsenmaalle. Ei huono ajatus, vaan ei taida toteutua vielä vuosiin.

Honkasalo ja Snellman ovat vaikuttavia

Kun samalle viikolle osuu Pirjo Honkasalon filmi Betoniyö ja Anja Snellmannin kirja Pääoma, niin se on jo melkein liikaa. Molemmissa on sellaiset ainekset, ettei niitä ollut helppoa niellä. Silti ne olivat katsomisen ja lukemisen arvoisia.

Anja Snellmannin kirjaa oli vaikea lukea ja ymmärtää. Toisaalta kirja on aivan selkeä tarina siskoksista, joista toisella on kitalakihalkio ja vaikea reuma. Vaikeus tulee siitä kaikesta muusta. Marun (ja Anjan) elämä ei kirjassa etene loogisessa järjestyksessä, vaan se hyppelehtii edes sun takaisin. Erilaiset sivupolut rasittavat lukemista. Välillä  mennä loikitaan tutusta ympäristöstä, kodin komeroista Kreikkaan ja Intiaan. Ja puhutaan paljon muista, ulkopuolisista ihmisistä.

Jos tämän kaiken sietää, kerronnasta alkaa saada otetta.  Kasvaa ymmärrys pikkusiskon tilanteeseen. Millaista on olla murrosikäinen, kun isosisko kävelee oudosti ja on vetäytyvä. Mitä sanoa kavereille, kun totuutta ei kehtaa kertoa. On pakko valehdella. Omaa pahaa oloa ja avuttomuutta, syyllisyyttä saa kantaa koko elämänsä ajan.  Hyviäkin tunteita on, mutta niiden näyttäminen ei tahdo onnistua. Eikä ihmisen silmistä näkyvää hätähuutoa nähdä tai ei osata lukea.

Honkasalon elokuva sai parhaan elokuvan Jussin ja myös ohjauksesta Jussin. Filmin kuvausta on kehuttu yli kaiken, kuvausta ja sen taiteellisuutta. Siitä on helppo olla samaa mieltä, mutta ei filmi varmaankaan ole mikään kassamagneetti.

Minulle kävi elokuvan kanssa vähän samalla tavalla kuin kirjan. Hetkittäin se otti  täysin imuunsa, välillä olin ihan ulkona. Kestän aika huonosti pahuutta ja pahanolon tunteita. Niitä tässä filmissä riittää. On epätoivoa, pelkoa, hyvin vähän ystävyyttä ja rakkautta. Betonia koko elämä katsoi sitä miltä kulmalta tahansa.

Mutta poika, Johannes Brotherus, oli kertakaikkisen hellyttävä omaa identiteettiään etsivänä nuorena. Kaikki olisi voinut mennä toisinkin, ehkä. Tässä tarinassa siihen ei annettu mitään mahdollisuuksia.

Jotain ehdottoman hyvää oli sekä Betoniyössä että Pääomassa. Molemmissa on sellaista karheutta ja  kauneutta, joka jää mieleen pitkäksi aikaa. Ja ehkä taas hitusen enemmän ymmärrän erilaisuutta.


 

Odottaako vanhuus - köyhyys?

Kyllä meidän naisten kelpaa.  Elämme yhä vanhemmiksi, olemme yhä terveempiä eikä 63 vuotiaana eläkkeelle jääminen ole katastrofi. Edessä on elämä ja vapaus,voi tehdä kaikkea mukavaa kun on aikaa. Nykyään. Toista oli ennen, kun jo viisikymppisenä piti pukeutua niin kuin vanhan naisen kuuluu pukeutua.

Tietenkään ei elämä ole auvoista kaikille. Niille se on helppoa, jotka saavat kuukausittain eläkettä tililleen noin pari tuhatta euroa.  Sillä rahalla ainakin velaton ihminen elää kohtalaisen mukavasti. Kun työelämässä naisen euro on 80 senttiä, niin eihän se muuksi muutu eläkkeelle jäädessä. Naiset saavat noin 700 euroa vähemmän eläkettä kuin miehet.  Selittävinä tekijöinä ovat naisten lyhyemmät työurat, alempi ansiotaso ja myös lastenhoitoon käytetty aika.

Kaikki hyvin niin kauan kuin eletään avioliitossa tai ylipäätään parisuhteessa. Menojen maksajia on kaksi. Kun nainen jää yksin, hän myös maksaa kaikki kulut yksin. Eniten rahaa kuluu tietysti asumiseen, mutta myös liikkumiseen, lääkkeisiin ja ravintoon. Vanhuus - köyhyys kohdistuu kovemmin pienipalkkaisiin, työväestöön kuuluviin ja yksin eläviin naisiin. Nyt kysytään, tämäkö tuleva eläkeläisköyhälistö.

Tällaista kuulin, kun kuuntelin Ilmarisen johtajan Jaakko Kianderin viisasta puheenvuoroa.

 Käsittääkseni keskustelu tästä asiasta on vasta alkamassa. Voimmeko löytää avaimia vanhuus-köyhyyteen? Pidemmät työurat? Ei taida olla avuksi ainakaan kouluttamattomien naisten kohdalla.

Alppilan kirkossa brunssilla

Kotini nurkalla oleva Alppilan pieni kirkko on osa suurempaa Kallion seurakuntaa.  Kosketukseni kirkkoon on rajoittunut kirkonkellojen soiton kuunteluun.  Se että ylipäätään reagoin kaiken muun hälinän keskellä kellojen soittoon, lienee lapsuuden peruja. Korkealla mäen töyräällä Kokemäen joen yläpuolella sijainneen kotiseutuni kirkon kellojen ääni kantautui kauaksi. Ehkä siitä on jäänyt "pyhäinen" tunne.

Tänään sain naapurini edesauttamana toisenlaisen kosketuksen Alppilan kirkkoon. Kirkon lauantaibrunssilla on peräti kaksi kattausta ja ainakin tässä myöhemmässä, ruokailijoita ja erityisesti lapsiperheitä oli paljon.

Kirkkoherra Teemu Laajasalo kirjoittaa tervetulotoivotuksessaan, että syömällä yhden ruoan tarjoan yhden ruoan nälkäiselle Afrikassa. Raha menee kirkon ulkomaanavun kautta.

Jos rehellinen olen, tämä hyvä ajatus ei minua saanut liikkeelle, vaan brunssin kehutut kokit.  Ja toden totta, espanjalais-italialaiset kokit Manu ja Dani olivat ainakin omassa lohiannoksessani onnistuneet loistavasti.  Ei rasvaista kalaa, ei perunoita, ei turhia kastikkeita, vaan tosi maukas kokonaisuus jonka täydensi - oliko se vihreä  tillimajoneesi.
Alkupalojakin oli kolme: salaatti, smoothi ja erinomainen porkkana-inkiväärikeitto.

Turhan kauan jouduin lämmintä ruokaa odottamaan, mutta niin kuin kirkkoherra kirjoitti: olemme amatöörejä, olkaa armollisia.  Siihen oli helppo suostua, olitte niin ystävällisiä ja kaiken aikaa tekeviä. Sitä paitsi, dj Bunuel soitti mukavaa musiikkia kuten Cornelius Vreeswijkiä.

Oppia ikä kaikki

Tietokonepelien maailma on minulle vieras, koska en uskalla antaa itsestäni sille edes pikkusormea.

Siinä kävisi niin, etten sitten muuta tekisi kuin pelaisin. Ja sellaista elämää en vielä halua.

Olen saanut olla mukana parissa tämän päivän - sanoisinko teknisessä vuorovaikutuksessa. Toisesta pidin, toisesta en. Myönteinen kokemus oli Danske -pankin miehen kanssa käyty keskustelu verkossa. Se oli minulle eka kerta. Kaikki sujui hyvin, asia hoitui ja aikaa säästyi. Vaan mitä jäin kaipaamaan - ihmisen silmiä, katsetta, joka valottaisi hänen ajatteluaan. Silmät kertovat sen, minkä kouliintunut ääni piilottaa. 

Tarvitsin puhelimeeni pientä apua. Soitin Soneraan ja päädyin keskustelemaan robotin kanssa. Siitähän ei mitään tullut.  -en ymmärrä mitä tarkoitatte, -tarkoitatteko tätä, -voitteko vielä sanoa uudelleen jne. Ehkä lauseet eivät olleet juuri näin, mutta ajatus oli. Vaikka kuinka selkeästi ja aina vain uudelleen sanoin asiani, ei tyyppi ymmärtänyt. Onneksi vielä on myymälöitä ja niissä ihmisiä.

Luonnonmukaisuuden harha?

Esko Valtaoja on tieteen tekijä ja vahvojen mielipiteiden esittäjä. Hänen tavassaan sanoa ajatuksensa on jotain sellaista, mikä saa minut melkein aina automaattisesti puolustuskannalle. Eli kuulun siihen ryhmään tyhmiä ihmisiä, jonka tämä tieteen kansantajuistaja sanoo luuloihin ja kuvitelmiin uskovaksi.

Päätin ottaa siedätyshoitoa ja kuunnella Valtaojaa radio ykkösen ohjelmassa, jossa  kysyttiin, elämmekö luonnonmukaisuuden harhassa ja mikä ylipäätään on enää luonnollista.
Lihanjalostaja Snellman mainostaa, etteivät he käytä geenimuunneltua rehua. Valtaoja oli kimpaantunut siitä, miten ihmisiä pelotellaan tuntemattomalla, vaaralliseksi leimatulla asialla, vaikka tutkijat ja asiantuntijat eivät näe geenimuunneltujen viljakasvien kohdalla olevan syytä huoleen.

Suomen kansa on eri mieltä. Yli puolet meistä pelkää geenimuunneltua ruokaa.
Me siis luulemme tietävämme sen olevan vaarallista. Eli emme tiedä, vaan pelkästään luulemme. Oma intuitioni sanoo, että luonnonmukainen ruoka on terveellisempää kuin geenimuunnneltu. Tietoon omat mielikuvani eivät perustu, mutta ovatko uskomukseni pelkästään vääriä? Ei tietenkään ole niin, että kaikki mikä tulee luonnosta, on parempaa kuin se mikä tulee laboratorioista tai tehtaista. Mutta toisaalta, on hyvin tervejärkistä uskoa, että "luonnollisesti" tuotettu ruoka on parasta ruokaa  terveydellemme.

"Luonnollisesti tuotettu" on kuitenkin pakko laittaa lainausmerkkeihin, koska minulla ei ole käsitystä, kuinka luonnollisesti meillä enää tuotetaan. Ostan paljon luomutuotteita, mutta en silti ajattele, että luomu olisi aina parempaa. Tomaatit ovat ihan yhtä mauttomia kuin muutkin tomaatit. Ei meillä ikinä voi kasvaa sellaisia makeita tomaatteja kuin Italian ilmastossa kypsyneet ovat. Luomu on myönteinen mielikuva, mutta en ole ollenkaan varma, säästääkö luomu yhtään enempää luontoa kuin muu tuotanto. Jotkut sanovat, että suorastaan päinvastoin.

Ohjelmassa puhuttiin myös luontaistuotteista ja siitä, miten ne valtaavat apteekkien hyllyt, vaikkei niistä ole mitään hyötyä. En heti lähtisi yhdistelemään ihmisiä, jotka uskovat horoskooppeihin, homeopatiaan ja rannekkeisiin, samaan ryhmään. Uskon myös vaihtoehtohoitoihin, mutta en ainoana vaihtoehtona sairauksien hoidossa. Valtaoja määrittelee kaikki vaihtoehtohoidot hömpäksi ja esimerkiksi homeopatiasta hän sanoi, että se voisi olla terveellistä, jos se sisältäisi vain vettä.

Tiede ja järki tuolla - tunne ja intuitio täällä, eihän se näin voi mennä.

Kaunista ilma-akrobatiaa Sotshissa

Isäni yritti aikanaan valmentaa minusta mestarihiihtäjää.  Tavoite jäi tavoittamatta, mutta eipä ollut talossa pikkulusikoista puutetta, kun veljeni kanssa voitimme niitä kasapäin.

Liikunta on ollut elämässäni aina.  Suurin harmi on se, että synnyin ihan liian aikaisin. Silloin hiihdettiin metsässä ja laskettiin mäkeä.  Vain. Tänään nuoret saavat tehdä kaikkea mitä päänuppi kestää.  Olen ihaillen katsonut freestylessa, lumilautailussa, halfpipessa ja mitä kaikkea niitä onkaan,  tehtyjä suorituksia.  Suksiensa kanssa ilmassa pyörivät akrobaatit tekevät rohkeita ja uskaltavia suorituksia.

Hidastukset vasta oikein näyttävät, miten monta asiaa ilmassa ennättää ennen alastuloa tehdä. Kertakaikkisen upeaa, hetkittäin suorastaan kaunista. Kropan lihasten pitää olla tosi hyvässä kunnossa, muuten ei urheilija pysty itseään näin kannattelemaan.

Ei tule minusta enää niin minkään sortin lumilautailijaa.  Se ei kuitenkaan estä treenaamasta kehoani. Vai onko ruumis parempi sana? Helena Mörsky "rääkkää" meitä tunnillaan tosi makealla keskivartaloharjoituksella: kyynärpäitten ja varpaitten varassa vartalo suoraksi tasaiseksi lankuksi. Ja siinä sitten pysytään ja pysytään - jos pysytään.