Järkyttävä tuomio

Nyt olen vihainen. Ja järkyttynyt. Seuraan tosi harvoin oikeusjuttuja, tappoja ja niistä annettuja tuomioita. Mutta tämä Pirkanmaalla tapahtunut sai minut tuntemaan kovaa kuvotusta. Että joku mies ja nainen, kaiken lisäksi isä ja tytär, kehtaavat ihmiselle tehdä tällaista. Ihmistä orjuuttava teko on kuin joltain toiselta vuosisadalta. En olisi uskonut, että tätä tapahtuu keskellä niin sanottua sivistynyttä Suomea.

Toinen järkytys tuli heti perään: tuomio. Naurettavaa. Nuori nainen pidettiin lähes viisi vuotta pelottelemalla ja väkivalloin orjana ja lapsentekokoneena. Tästä kaikesta mies sai alle neljän vuoden tuomion. En voi tätä uskoa.

Pirkanmaan käräjäoikeudella olisi ollut mahdollisuus antaa jopa 13 vuoden tuomio,  sillä tapauksessa toteutui kaikki: loukattiin ihmisarvoa, käytettiin väkivaltaa ja uhkailtiin, tuotettiin tuntuvaa kärsimystä.

Ei, Suomessa ei jaeta oikeutta oikeudenmukaisesti.

Kun muutama vuosi sitten miljoonaperijätärtä pidettiin 17 päivää vangittuna, sai mies yhdeksän vuoden vankeusrangaistuksen. Uhrille maksettiin korvauksia 62500 euroa. Pirkanmaan tapauksessa uhri sai 15 000 euroa lähes viidestä vuodesta. Minkäänlaisella rahalla tapahtunutta ei tietenkään voi korvata.

Kuumia tunteita politiikassa

Kaikenlaisia näytelmiä sitä on saatu tällä viikolla seurata. Kun Olli Rehn käveli EU -keskustelutilaisuudesta ulos, tuli mieleeni Harri Holkeri ja hänen tokaisunsa toimittajille: "minä juon nyt kahvia". Tästä lauseesta hänet muistetaan aina vaan. Poliitikkojen ei kannattaisi olla prinssessanherkkiä.

 MTVn vaalitentissä  kävivät kuumana niin puolueiden puheenjohtajat kuin toimittajatkin. Olen pitänyt Eeva Lehtimäkeä lähes viilipyttymäisen rauhallisena naisena, mutta melkein näin karttakepin hänen kädessään, kun hän yritti pitää puheenvuoroja raiteillaan. Tuttavani lopetti kesken kaiken keskustelun katsomisen kun hän ei kestänyt toimittajan komentelevaa huutoa. Tauon jälkeen kaikki muuttui paremmaksi, ehkä oli suurimmat höyryt päästetty ulos. Niin että jos ei aina ole helppoa poliitikoilla, ei aina ole toimittajillakaan.

Puheenjohtajat käyttäytyivät niin kuin aina ennenkin, puhuivat yhteen ääneen ja narisivat puheenvuoroista. Jatkuva päällepuhuminen ei ole sivistynyttä, mutta sillä tavoin ei puhuja myöskään saa sanomaansa perille. Kumpikaan puhujista. Eikä sitä kauaa viitsi tavallinen kuuntelija kuunnella. On se kumma kun tämä ei mene perille. Sen sijaan välihuudot ovat paikallaan, kunhan ne ovat osuvia. Ei kai sitä tv -keskustelussakaan tarvitse olla kuin kirkossa yhden saarnatessa ja muiden kuunnellessa.

Talouspolitiikka on ja tulee olemaan näiden vaalien kuumin aihe. Olen vakaasti sitä mieltä, että pieni- ja keskituloisia ei pidä verottaa enää yhtään enempää. Sen pitäisi nyt olla Suomen suunta. Tässä maassa ja eritoten tässä kaupungissa asuminen ja eläminen alkaa olla ylikallista. Monille satanenkin voi olla suuri raha. Sitten meillä on ihmisiä, jotka eivät edes huomaa satasen häviämistä lompakostaan.

Oi ihana aurinko - ja lättähattu!

Tuhannen taalan kysymys: kumman tunnistat, naisen vai junan? Toinen on melkein menneisyyttä, toinen on tulevaisuutta. Löysimme Nasiman ja kumppaneiden kanssa lättähatun VR:n Pasilan ratapihalta. Olipa se kauheaa kolinaa silloin ennen. En ole varma, mutta viime vuonna lättähattu taisi kulkea vielä Porvooseen. Siis kesäajona.

Mitä siis teimme Pasilan takapihoilla? Keskustelimme ihmisten kanssa, jaoimme Nasima Razmyarin vaaliesitettä, kävimme kirpputorilla ja annoimme auringon helliä itseämme. Jatkuisivatpa kelit tällaisina niin ei olisi vaalityöntekijälläkään valittamista.  Tänään sitä ei ollut muutenkaan. Ihmiset olivat ihanan vastaanottavaisia.

Taas kerran sen huomasi: vaaleja ei vieläkään käydä kokonaan somessa. Tullaanko koskaan käymäänkään, sillä ehdokkaan ja äänestäjien on hyvä kohdata toisensa kasvoista kasvoihin. Ehdokas on saatava nähdä luonnollisessa koossa eikä vain puhuvana päänä televisiossa tai kuvana lehdessä.

Vaaleihin on viisi viikkoa. Seuraavien päivien aikana on aika vaikea välttyä ehdokkaiden kohtaamisilta, sillä ainakin demariehdokkaat aikovat olla tavattavissa kaikkialla kaupungissamme. Niin kuin varmasti myös muualla Suomessa.

Eduskunnan viimeinen viikko oli yhtä hulapaloota. Se sai aikaan kommentteja; kun on tommosta, en halua äänestää ketään. Nasiman vastaus on hyvä: aina eduskuntaan kuitenkin valitaan ihmiset, jotkut sinne menevät joka tapauksessa.

Päivän politiikkaa

Viime aikoina päivän politiikkaa on ollut mielenkiintoista seurata. Vaalien läheisyys tietää sitä, että koko ajan sattuu ja tapahtuu. Erityisesti vielä senkin vuoksi, kun nykyhallituksessa olevilta puolueilta puuttuu niin sanotusti ideologinen liima. Kun puolueiden keskinäinen luottamus on hapertunut, on myös oppositio päässyt helpolla.

Mutta silti, pahaa pelkään, ettei nykyinen meno sada kenenkään laariin. Kuva riitelevästä parlamentista, joka ei saa tekoja aikaan (vaikka on saanutkin), saattaa viedä loputkin äänestyshalukkaista. Toisaalta taas, jos kaikki sujuisi noin vain hiljaisesti, tuskin sekään motivoisi äänestäjiä liikkeelle. Mutta ehkei kuitenkaan enää sanota äänestämättömyyden syyksi sitä, että puolueet ovat niin samanlaisia, ettei niitä erota toisistaan erkkikään. Eivät todellakaan ole samanlaisia.

Tänään julkaistiin Borgin ja Vartiaisen kilpailukykyraportti. En tiedä, odottiko kukaan ihan tosissaan, että siitä löytyy uusia ajatuksia Suomen talouden nostamiseksi. Toistaiseksi omiin silmiini osuneet kommentit ovat olleet raportin aika lyhyesti kuittaavia. Löysin Timo Harakan tekstin twitteristä. Siinä oli hyvää analyysia. Jos on aikaa ja viitseliäisyyttä, se kannattaa kaivaa esiin.

Timo Harakka sanoo raporttia Himanen kakkoseksi ja että esitys on nollatutkimus. Harakka toteaa, että "raportti on hyvä ja ytimekäs kuvaus niistä kansantalouden ongelmista, jotka Borgia  ja Vartiaista kiinnostavat. Kovista lupauksista huolimatta se ei ole likimainkaan tarpeeksi radikaali Suomen talouden nostamiseksi nykyisistä vaikeuksista."

Olen aina rakastanut Harakan osuvaa ironiaa. Hän toteaa, että Himaselle maksettiin hyvin, joten häneltä sai vaatia tuloksia. Borg ja Vartiainen eivät ottaneet palkkiota, joten heiltä ei voi edellyttää ihmeellistä suoritusta. "Borgin ja Vartiaisen raportti on ehdottomasti luettavaa. Ja se on hintansa väärtti."

Mutta osaa Tiilikainenkin: "Borgin raportissa kokoomus kertoo kokoomukselle mitä kokoomus on jättänyt neljä vuotta tekemättä." Että tällaista.

Vahva Kullervo

Näin Teemalta loppuosan Kullervosta. Se ei riittänyt.  Oli päästävä oopperaan katsomaan koko esitys. Olin kuullut siitä paljon myönteistä, mutta enpä arvannut kuinka hienon illan sain kokea. Minusta ei ole arvioimaan musiikin tasoa, ei soiton nyansseja enkä myöskään osaa tulkita kaikkea Tero Saarisen liikekielestä. Onneksi ei tarvitsekaan.

Sen sijaan osaan sanoa, mistä erityisesti vaikutuin. Lumouduin tanssijoista. Ajattelin ensin sanoa, että nimenomaan naisista, mutta samalla hetkellä silmieni eteen piirtyy kuva miehistä. Vahvoja ja herkkiä. On hienoa nähdä, mitä kaikkea ihminen osaa ilmaista vartalollaan, käsillään, pienillä eleillä. Tero Saarinen on taitava koreografi. Hän saa suuren ryhmän liikkumaan niin, että se elää koko ajan eikä jumiudu massiiviseksi kasaksi.

Onhan se huikaiseva tunne, kun Kullervo -sinfonian pauhatessa täydellä voimalla ( tai  lyyrisesti), koet tanssijoiden esittävän tarinaa Kullervosta kuin he olisivat musiikin sisällä. Se oli aivan itkettävän hienoa.

Esityksessä oli mukana myös suuri mieskuoro. Sibeliuksen musiikki on jo sinällään valtavan vahvaa, mutta kuoron kautta mahtipontisuuden sävyt vain lisääntyivät. Kuoron esitys sai kylmät väreet hiipimään selkäpiitäni pitkin.

Vielä on sanottavat valoista. Valoilla luodut kuviot olivat lähes ylimaallisia ja  huikaisevassa kirkkaudessaan samalla tavalla mahtipontisia kuin itse musiikki. Viimeinen kohtaus valoja myöten oli riipaisevan kaunis. On hienoa, että meillä Helsingissä saa nähdä tällaista.

Ihmeellinen some

Pienen pieni kahvila Läntisen Brahenkadun ja Kalliolanrinteen kulmassa eli vuosia omaa elämäänsä. Tuttujani on käynyt siellä aamiaisella, silloin tällöin olen käynyt itsekin ostamassa korvapuustin tai palan piirakkaa. Kaikki oli rauhallista kunnes viisi kuukautta putkiremontin takia kiinni olleen kahvilan ovet lopulta avautuivat. Jarkko Koskinen kirjoitti fb:ssa tarinan yksityisyrittäjän vaikeuksista. Ja hänen aamutuoreista, herkullisista korvapuusteistaan.

Sana kiersi, tykkäämisiä kertyi lähes 13 000. Pieni kahvila täyttyi ihmisistä, korvapuustit loppuivat aamukahdeksalta, uusia leivottiin, kaikki menivät. Lehdet soittivat ja pyysivät haastatteluja,se oli yhtä rumbaa. En ihmettelisi, jos kahvilan emäntä olisi hermostunut yhtäkkisestä suuresta suosiosta. Hän leipoi kymmenille, ei sadoille ihmisille. Katsoin youtubesta videon, jossa Jarkko kukkakimpun kera pyytää anteeksi tuottamaansa häiriötä. Videota on tänään katsottu lähes viisi tuhatta kertaa.

Mitä opimme tästä some -tarinasta: olisi pitänyt tarkistaa tietojen oikeellisuus. Taloyhtiön antamien tietojen mukaan asiat eivät kahvilan kannalta olleet ihan niin kurjasti kuin fb -tarinassa kerrottiin.

Silti: oikealla hetkellä kirjoitettu sympaattinen tarina saa nopeasti hyvää vastakaikua.Ei sitä näin kirjeiden aikakaudella elänyt oikein aina tajua kuinka ihmeellisesti tarinat kulkevat ja viestit välittyvät.

Rämpimiskaistaa pitkin

Enpä ihan heti olisi tullut ajatelleeksi, että sana rämpiminen voi kuulostaa korvissani myönteiseltä, eteenpäin vievältä tavalta toimia. Niin tässä vain kävi, kun luin Kari Huhdan mainion kirjoituksen Hesarista. Sain uudenlaisen näkökulman sanaan. Oivallus synnyttää toisen oivalluksen. Huhta sanoi rämpimisen olevan maailman yleisin etenemistapa. Sikäli tietysti vähän hassua, kun elämme nopean tiedonkulun maailmassa. Ei mene kuin hetki, kun joku twiittaus tavoittaa miltei puolet valtakunnasta.

Juttelin keski-ikäisen miehen kanssa. Hän sanoi, voi kun meillä olisi vielä Kekkonen. En ole varma, tarkoittiko hän nimenomaan Urho Kalevaa vai ylipäätään "kekkosta", yhtä viisasta miestä joka pistäisi Suomen asiat järjestykseen. Pois tästä rämpimisestä. Sanoin, etten minä ainakaan halua meille mitään yksinvaltiasta, demokratia on parempi tapa hoitaa asioita.  Keskustelu lopahti siihen, kun hän ei saanut minua mukaansa politiikoiden yleiseen haukkumiseen. Ei hyvä jos äänestää, ei hyvä jos jättää äänestämättä, sanoi mies.

Meillä on siis edelleen ihmisiä, joiden mielestä on parempi, että joku "kekkonen" hoitaa maan asiat kuin että meitä koskevia asioita kehitetään yhdessä - vaikka sitten rämpienkin. Lähellämme on esimerkkejä siitä, millainen on se maailma ollut ja on, jossa omalla äänellä ei ole mitään merkitystä. Jos välillä turhauttaakin, etteivät asiat etene sillä vauhdilla kuin itse haluaisi, niin sittenkin, mikä olisi vaihtoehto?

Huhta lopettaa pohdiskelunsa:  "Tapahtumien päivittäiseen vyöryyn mahtuu käänteentekeviä voittoja ja karmeita tappioita, mutta valtavirta on rämpimistä. Joskus se on paras käytettävissä olevista vaihtoehdoista." Tähän ei ole mitään lisättävää.