Joko pitäisi antaa periksi vai uskoako, että ikä on vain numero?

 Päätin tehdä joulusiivouksen (!) kerrankin ajoissa ja aloittaa sen ikävimmästä päästä. Kuurasin kylpyhuoneen. Tarkoittaa, että pesin seinät ja kiillotin laatat.  Siinä meni pari tuntia. Sainpa kurotella ja ojennella kroppaani ihan riittämiin.  Tekee vanhalle hyvää. Tuloksena pesuainetuoksuinen loistelias kylpyhuone (vaikka eihän siellä kylvetä).

Siivouksen jälkeen oli vuorossa tunnin lenkki Einon kanssa. On suurta herkkua kävellä ripeävauhtisen nuoren koiran kanssa. Olen viimeiset 12 vuotta tottunut tekemään päivälenkit koiran kanssa. Siksi kävely ihan vain itsekseen ei tunnu miltään. Eino käskyttää minunkin vauhtini, ja saa pulssini nousemaan.  Tosin on myönnettävä, etten yhtään vastusta Einon haistelutuokioitakaan. 

Lenkin jälkeen maistui kulhollinen edellispäivän sosesoppaa, jonka olin tehnyt niistä aineksista mitä kaapista löytyi. Uskomattoman hyvä yhdistelmä varsiselleri, porkkana ja parsakaalin runko onkin.

En jatkanut siivoamista, vaan istahdin tietokoneelle. Josko saisin kuvakirjaa tehtyä muutaman sivun. Vaan eipä aikaakaan, kun selkäni reagoi. Tuolista nouseminen onnistui vain kivun kautta. Olen niitä ihmisiä, jotka vannovat säännöllisen venyttelyn olevan avain kaikkeen hyvään. Siispä lattialle ja ojentelut käyntiin.  Kyllä se auttoi, taas.  Sen siitä kylppärin kiillottamisesta sai.

Mutta minkäs teet.  Toiset päivät vain ovat sellaisia, että on saatava tehdä jotain käsillään. Siihen tuskaan ei kirjan lukeminen auta. Eikä riittänyt minulle siivous, ei lenkki.  Jotkut poliittiset toimittajat tempaisevat viiltävää analyysia politiikasta tuosta vain, no minä tempaisin työpäivän kunniaksi mustikkapiirakan. Oli juuri sen verran voita kaapissa, että sain pohjan tehtyä. Lopputulos oli aika muheva ja maukas.

Siivouspäivän päätteeksi jäin vielä katsomaan vanhaa Anthony Perkinsin Hopeatähteä. Kesken jäi, kun yhtäkkiä sain myrskyisiä aivastuskohtauksia. Niitä tuli muutamia kymmeniä yhtenäisenä sarjana. Se kertoi minulle, että olen ylirasittanut itseäni. 

Jaksan tehdä paljon kaikkea, mutta kun raja tulee vastaan, putoan jyrkästi hurjaan väsymykseen. Tosin toistaiseksi se on mennyt ohi hyvällä yöunella ja panadolilla. Niin nytkin.

 Vähän mietityttää, pitäisikö tekemisissään ottaa enemmän  huomioon ikänsä.

Mutta kun Siiri Rantanenkin aina vaan jaksaa.

Hemingway ja Kalliolahti

Joistakin kirjoista voi tulla klassikoita, vaikka niissä ei olisi mitään ihmeellistä.  Yksi tällainen on Ernest Hemingwayn ”Vanhus ja meri”. Olen joskus kauan sitten lukenut kirjan, mutta nyt löysin sen uudelleen.

Kauniina syyspäivänä kävelin merenrantoja pitkin ja kuuntelin tarinaa vanhasta kuubalaisesta miehestä kalassa. Hän oli jäänyt ilman saalista 84 päivää, mutta hän uskoi onnensa kääntyvän.  Ja kyllä, hän sai elämänsä saaliin. Valtaisan suuren miekkakalan. Tarina ei tietenkään pääty tähän, vaan kala pitää saada myös Havannan satamaan.

Nyt en siis lukenut kirjaa, vaan kuuntelin, kun Reino Kalliolahden karhea ja vähän väsyneen oloinen miehen ääni oli milloin toiveikas, milloin epätoivoinen. Kuulin, miten kädet kipeytyivät ja miten suolavesi paransi.  Vanha mies teki koko ajan veneessään jotain – jos ei muuta, niin odotti ja toivoi.  Hän uuvutti saaliinsa, mutta hän uupui myös itse.  Vanhus ja meri on toimintakirja, vaikkei sitä olekaan.

Kirja ilmestyi vuonna 1952. Life – lehti osti sen oikeudet ja kun tämä koko pieni tarina julkaistiin lehdessä, myytiin lehden numeroa kahdessa päivässä 5,3 miljoonaa kappaletta. Kirja myös filmattiin. Pääosassa oli monista filmeistään tunnettu Spencer Traacy.  Kirjan julkaisuvuonna Hemingway täytti 53 vuotta. Pari vuotta myöhemmin hän sai Nobelin. Kirjailija teki itsemurhan vuonna 1961.

Piti katsoa Wikipediasta kuka on Reino Kalliolahti. Hän syntyi 18-lapsiseen perheeseen. Työskenteli mm. leipurina ja kondiittorina. Elämäntyönsä hän teki Tampereen Työväen Teatterissa, oli 15 vuotta Pyynikin kesäteatterin toiminnanjohtajana, ohjasi harrastajateattereissa ja opetti Tampereen yliopiston näyttelijäopiskelijoita. Hän näytteli jonkin verran myös televisiossa ja elokuvissa.

Kalliolahti oli 70 vuotias tehdessään Vanhus ja meri - ohjelman radiolle vuonna 1987.  Pidin hänen äänestään.

Taas kerran on todettava, mitä tästä elämästä tulisi, ellei olisi  YLEn Areenaa.

Kun kävin Havannassa, totta kai kävin juomassa

 daiquirin Hemingwayn kantapaikassa.

Erkki Liikanen: ”sinulla on niin hyvät tarinat”

Erkki Liikanen kertoo kirjassaan toiveestaan, että TV-sarja ”Sodan ja rauhan miehet” esitettäisiin televisiossa uudelleen. Toive toteutui 2017 ja sarja on edelleen nähtävissä Ylen Areenassa. Kiitos tästä.  Syystä tai toisesta se on jäänyt minulta näkemättä. Nyt se sopii sotaiseen mieleeni, kunhan ensin olen päässyt loppuun Olavi Paavolaisen Synkän yksinpuhelun.

Liikasen kirja sen sijaan ei ole kovin sotainen. On siinä riittävästi taistelun melskettä, mutta tyyli on hillitty ja asiallinen. Elävästi ja hyvin kirjoitettu kirja omasta elämästä, sen poluista muuttuvassa Suomessa.  Vähän tuntuu kuin kirjoittaja pidättelisi, etten nyt ihan kaikkea viitsi sanoa. Vaan eihän sitä mies itselleen mitään voi, kyllä se savolainen Liikanen (joka siis onkin puoliksi karjalainen) purskahtelee näkyviin.

Pidin kirjan rakenteesta. Erityisesti siitä miten Liikanen kuljettaa omaa ja sukunsa tarinaa niin, että se limittyy muuhun yhteiskuntaan.  Esimerkiksi Kekkosen aikana tapahtuneesta noottikriisistä tieto saapuu koululainen Erkin huilunsoittotunnille.

Pitääkö tykätä politiikasta tai pitääkö olla politiikan seuraaja halutakseen lukea tämän kirjan? Ei tarvitse, mutta auttaahan se asiaa, jos on kiinnostunut tietämään millainen Suomi oli silloin, kun Liikanen aloitteli elämäänsä ja maailman parantamista.

On helppo ymmärtää, miksi niin monet kirjan lukeneet ovat kokeneet samaistuvansa Liikasen tarinaan.  Niin samaistuin minäkin eikä tilannetta muuta miksikään se, että olen sotavuonna syntynyt, kun Erkki on syntynyt sodan jälkeen. Sodan vaikutus oli kova. Onneksi oli tehdas ja siellä työpaikka. Isäni rakensi oman talon, otti velkaa, teki pitkää päivää ja kun rahat loppuivat ennen tilipäivää, tehtiin ruokavelkaa. Sitä antoi yksityiskauppias, ei koskaan osuusliike.  Aloitin joskus 13 vanhana kantaa kunnan ja Voimalaitoksen postia. Oli tilanteita, joissa se pienen pieni palkkani auttoi taas yhden päivän eteenpäin. Niin samanlaisia ovat tarinat eri puolilla Suomea syntyneillä ja kasvaneilla.

Kaikilla ne eivät vain jatku samalla tavalla. Vuonna 1972 Erkki Liikasesta tuli kansanedustaja. Ikä 21 vuotta. Hän oli osa sitä suurta muutosta, jossa useita alle kolmekymppisiä nousi eduskuntaan. Liikasella ei kuitenkaan mikään alkanut tästä tehtävästä, vaan ketteränä tyyppinä hän oli siihen mennessä ennättänyt olla jo monessa mukana. Kuten Teiniliitossa. Olen aina ajatellut, että Teiniliitto on yhtä kuin Liikanen. Ehkä siitä puhuttiin niin paljon silloin ennen.  Kovin paljon hän ei Teiniliiton toimintaa kirjassaan avaa, mutta kuvittelen sen olleen Liikaselle järjestötoiminnan peruskoulu.  Nuori mies kohtasi ihmisiä ja hankki esiintymiskokemusta kiertäessään taksvärkkiprojektissa. Ja onhan se jo tarina sinällään tämä painokoneen hankkiminen Dar es Salaamiin. Jotkut vaan osaavat tehdä kaikkea eivätkä jää ihmettelemään, mikä on mahdollista.

Kun pentuikäisenä aloittaa valtakunnallisella tasolla poliittisen uransa, on tietysti kaikki mahdollisuudet päästä vaikka kuinka pitkälle. Ja Liikanen pääsi. Hänen kirjansa kertoo miten hyvässä virrassa hän kulki tehtävästä ja vastuusta toiseen.

Vaikuttaa siltä, että Erkki Liikanen on tykännyt kaikista näistä elämänsä eri rooleista. Hän on tullut tunnetuksi supliikkimiehenä. Hän olisi voinut tulla valituksi myös lastentarhan opettajaksi, koska ”sinulla on niin hyvät tarinat”. Sanoi hänen tyttärensä Helena 8v.  Tarinat ovat varmasti olleet hyvät avuksi niin lasten kohtaamisessa kuin korkeampien herrojen jazzbrunsseilla Brysselissä. 

Erkki Liikanen siirtyi suurlähettilääksi Brysseliin vuonna 1990. Seuraavana vuonna sain olla mukana, kun silloisen työpaikkani Liikealan ammattiliiton (nyk. PAM) johtoporras kävi tutustumassa Brysseliin.  Myös Liikanen otti meidät vastaan residenssissaan. Muistan, että oli aurinkoinen päivä ja taloa ympäröi todella kaunis puutarha. Herra suurlähettiläs sai minut punastumaan, kun hän kehui ruskeaa silkkistä housupukuani: tuolla asulla voi mennä mihin vaan.  Tämän muistan vierailusta. Ja häpeilemättä vielä kehtaan sen kertoakin.

Kohta kuuntelen vain radion ohjelmia ja podcasteja

Olen kateellinen ihmisille, jotka saavat työssään toteuttaa itseään ja osaamistaan. Olen siis kateellinen niistä mahdollisuuksista, jota tämä aika tarjoaa. Pomoni sanoi minulle aikoinaan, älä hukkaa kymmensormijärjestelmää, se takaa sinulle aina töitä. Se oli siis silloin, kun oli Remington ja vähän myöhemmin sähköinen kirjoituskone. No onhan sokealla kirjoittamisella edelleen hyötynsä, mutta ehkei siinä mitassa kuin pomoni ajatteli.

Mutta siis tästä mahdollisuuksien maailmasta. Osin olen mukana, osin ulkona kuin lumiukko. En ole koskaan ollut tinderissä, en ole seurannut tubettajia enkä ole katsellut maajussille morsian –ohjelmaa.  Varmaan on muitakin juttuja, joiden ulkopuolelle olen jäänyt. Podcastitkin meinasivat mennä ohi. Niitä on varmaan ollut jo kauan, mutta vasta tänä vuonna olen ne oivaltanut.  Oivaltanut, kuinka paljon niitä on ja että on paljon niin mielenkiintoista.

 Viikonloppuna parin sadan kilometrin ajomatka hurahti hetkessä, kun kuuntelin tarinaa hurmaavasta Olavi Paavolaisesta. Mies oli vaikka mitä: tavattoman tuottelias kirjoittaja, kovasanainen kulttuurikriitikko, mies, joka vuonna 1936 oli kunniavieraana natsi-Saksan juhlissa ja mitä vielä, naisten hellimä komean kaunis mies. Hän on sarjan ansainnut. Paavolaisen  viimeiseksi kirjaksi jäi Synkkä yksinpuhelu. Kirja sotavuosiltamme. Kannattaa lukea.

Innostukseni podcasteihin heräsi ”politbyroon” ja ”Jaa, ei, tyhjiä, poissa” –podcastien kautta. Niin kuin nimikin sanoo, molemmat ovat aiheiltaan poliittisia. Ne eivät kuitenkaan ole tiukkapipoisia ja poliittisella jargonilla täytettyjä, vaan raikasta ja railakastakin keskustelua. Tykkään kuunnella erilaisia näkökulmia. Eritoten kun hyviä poliittisia pakinoitsijoita ei enää lehdissä ole.  Hyvä poliittinen pakina kun sisältää muutakin kuin pelkää ilkeilyä iltalehtien tapaan.

Podcast ohjelmamuotona on oikeasti aika jännittävä. Kuvien aikakaudella uppoudutaankin puheeseen. On sellainen olotila kuin olisi palautunut siihen aikaan, kun oli vain radio.  Siihen aikaan, jolloin ääni vei mielikuvien maailmaan.

On helppoa eläytyä Seija Paasosen podcasteissa hänen ”kuvittamiinsa” tauluihin.  Paasonen kuvittelee katsomiensa taulujen sään. Hän, koulutettu meteorologi, on tottunut tulkitsemaan pilviä ja taivaan värejä. Podcasteissa yhdistyy hienosti ammatti ja harrastus. Paasonen katsoo taiteilijoiden tauluja, ja pohtii, oliko tuohon aikaan todella tuollainen sää. Hän jäljittää taulujen säätä, etsii ja tutkii eikä vain luota omaan havainnointiinsa. Mielenkiintoista.

YLEn Olli Seurin Avoin kysymys –podcast on sarja, jossa haastattelija haastattelee haastattelijaa. Koukutuin tähän heti ja kuuntelin kaikki jaksot melkein saman tien.  Tämä on ihan parasta tänä kesänä. Samalla kun ihmiset puhuvat työstään, tavastaan tehdä haastatteluja, he tietysti puhuvat vahvasti myös itsestään. Kuvittelen, että tätä puolta on tullut enemmän kuin Seuri alun perin on ajatellut.  Hyvä, että on tullut.

Löytäisivätpä meidän poliitikkomme tämän sarjan, oppisivat ehkä jotain itsestään ja aivan varmasti saisivat ajateltavaa. Kuuntelisivat edes mitä Seija Vaaherkumpu puhuu.

Tanssittaisiinko vai ollaanko vaan?

Ihanan pienen koirani kävely on hidastunut tuskastuttavan hitaaksi. Kuulo on huono eikä oravaakaan enää haista paitsi jos sattuu ihan kohdalle. Ennen niin ripeä koira pysähtelee ja haistelee. Ei ole kiire minnekään. Tapsulle riittää ruohopuskan keskellä oleilu ja kaiken liikkuvan tarkkailu. Tunti ei ole mikään aika istuskella.

Minä nypin hihnasta ja hoputan, mennään jo. Ei sun tarvi jokaista ruohonkortta nuuhkia. Mutta kun tarvitsee. Temperamenttimme ovat nyt erilaiset.  Lopulta kysyin itseltäni, mihin tässä sitten on niin kiire. Useimmiten ei yhtään mihinkään. Mutta jotain tekemistä minullakin pitää olla.

Kevään ja kesän aikana kävelylenkkimme ovat muuttaneet muotoaan.

Helena sanoi kevään viimeisellä jumppatunnilla, että jos ette kesän aikana tee mitään muuta, taivutelkaa edes. Niinpä tässä sitten on urakalla venytelty kaularankaa ja taivuteltu kaikkiin suuntiin. Vyötäröä ei tämän ikäinen enää itsestään löydä, mutta kylkilihakset tuntuvat tykkäävän taivutteluista. Ja kramppaava kaularankani.

Sen verran minussa vielä asuu häveliäisyyttä, että olen tätä kaikkea yrittänyt tehdä puistoissa ja puskien suojassa. En kyllä tarkkaan ottaen tiedä mitä pitäisi hävetä, koska keskellä kaiken aherruksen, tunnen itseni varsin hyväksi ihmiseksi.  Näin sitä pidetään vetreyttä yllä.

Voisivat koirapuistossa koiriensa kanssa seisovat/istuvat ihmiset harrastaa samaa.  Ennättää siinä koiran touhuja seurata, vaikka vähän jäseniään ojentelisi. Eivät taida kehdata.

Ulkona voi tanssiakin. Jos kehtaa.  Aika hyvin kehtaan.  Kun kesäaamuna korvakuulokkeista soi vaikka Kielon jäähyväiset (apua, meni vanhalle vuosisadalle), onhan se ihanaa antautua valssin vietäväksi. Voi kaarrella, voi liidellä. Miten nyt kukin osaa mielikuvia itsestään loihtia. Partneri olisi ihana, mutta eihän niitä nyt puistoista aamutuimaan löydä. Koiratarhoista voisi löytää, mutta eihän sitä kehtaa mennä vieraille ihmisille ehdottamaan, että tanssittaisiinko Alma Coganin Eskimotangon tahdissa.

Tanssimista on tutkittu ja todettu, että se vaikuttaa hyvällä tavalla myös aivojemme toimintaan.  Nousee siinä pulssikin, jos antaa muutaman kappaleen mennä täysillä.  Siis kannattaa tanssahdella puistoissa tai kotona.  Ja siellä mökeillä. Maailmankuulu laulajamme Karita Mattilakin kertoi tanssivansa kotona yksinään. ” Tanssin ja puran itteäni ja paineitani ja lämmittelen kroppaani tanssimalla. Ja ulkona on ihana tanssia.”

Aina ei tanssituta, mutta lukea voi aina. Kun lähdemme Tapsun kanssa päiväkävelylle, otan mukaan kakkapusseja ja kirjan.  Näin meillä on rauha molemmilla.

---------------------

Yle Areena/Näistä levyistä en luovu/Suoraan tunteisiin/Karita Mattila. Ihana ohjelma.

Paula Nivukosken kirja Nopeasti piirretyt pilvet

on hänen esikoisteoksensa. Se kertoo ehkä aika tyypillisenkin tarinan 1920 –luvun Pohjanmaalta. Nuoret rakastuvat, alkaa työntäyteinen arki, rakkaus jos ei nyt kokonaan katoa, häviää etäälle.

  ”Oli päiviä, jolloin he ohittivat toisensa hipaisematta. Joitakin harvoja öitä, jolloin he unohtuivat toisensa iholle, kunnes aamu nielaisi heidän rakkautensa.”

Monet lähtivät Pohjanmaalta Ameriikkaan hakemaan helpompaa ja parempaa elämää. Kallen lähtöä ennakoivat ”vois tässä helpomminki olla” tai ”yhtä kurjaa rapakkoa tämä kaikki on”. 

Isän kuolinvuoteella esittämä toive tyttärelleen ”koita sinä pitää tila suvus” ei antanut Liisalle vaihtoehtoa.  ”Pohjalaistalo ei ollut vain koti, sen hirsien suojaan rakennettiin yhtä aikaa suvun historia ja tulevaisuus.”

Liisa jäi lasten kanssa, Kalle lähti.

Nivukosken kirjassa säilyy jännite hyvin alusta loppuun, mutta onhan se aika ahdistavaa lukea jatkuvasta tuskasta ja ihmisen kaipuusta.  Ja odotuksesta. Valoa ei oikein näy missään, hyvät hetket ovat harvassa. Pohjalaaset akatkin ovat itse piruja. Ilkeitä ja kateellisia. Eikä edes Liisan äiti helpota tyttärensä oloa, vaan sanailee terävästi. Pohjaalanen kieli on hauska ainakin näin pieninä annoksina nautittuna.

Nivukoski kirjoittaa paikoin hyvin runollista kieltä. Ei siinä mitään, mutta vähän se minua vieroksutti. ”Liisa vaikeni, kyllä hänkin oli iltaisin itkenyt perunalaarin nopeaa tyhjentymistä….Silti kylmässä ja nälänpelossakin hän näki kauneuden, kauriin surullisen katseen ja polun, joka risteytyi hänen maailmansa kanssa.”

Samana vuonna 1923 kun Kalle lähti suureen länteen, lähti sinne myös mummoni mies Iivari Kauhajoelta.  Mies jätti kolmentoista avioliittovuoden jälkeen vaimonsa ja kolme lastaan.  Eikä koskaan palannut reissultaan.

Riittääkö motivaatio vai pitääkö tuntea intohimoa?

Aki Hintsa sai minut miettimään intohimoa.  Voi rakastua, voi harrastaa, voi muuttaa maailmaa intohimoisesti tai tyytyä kasvattamaan orkideoja (kuin Nero Wolfe).  Vahva tunne saa enemmän aikaan kuin järkipuhe.  Ikäiselleni intohimo jo sanana tuntuu olevan liian suuri, mutta motivaatiokin kuulostaa väsähtäneeltä.  Vaikka tuota hengenpaloa ei enää löytäisikään itsestään, on hyvin innostavaa tavata tai lukea ihmisistä, joilla sitä on. 

Hintsa kirjoittaa hyvän energiatason tärkeydestä. Se vaihtelee meillä kaikilla eikä ole pelkästään ikäkysymys. Millä säilyttää korkea energiataso?  Siihen on varmaan monia hyviä vastauksia: hyvä terveys ja liikunta, vireyttä ylläpitävää menoa sopivasti.  Ei siis mitään ihmetemppuja.  Valinnat ovat omia, mutta on myös oltava mahdollisuus valita.  Aina sitä ei ole ja vaikka olisikin, tekeminen jää meinaamisen asteelle, ellei löydy kiihoketta tekemiseen. Ilmastomarssi kokosi tuhansia ihmisiä mielenosoitukseen. Siinä oli intohimoa ilmassa.

Tällaiset hintsat, joiden sanoma puhuttelee, ovat tärkeitä.  Aki Hintsa ei uskonut virheettömän elämän tavoitteluun.  Hän haki tasapainoa ja tarkoituksenmukaisuutta.  Ei ihan pieniä asioita, mutta jos oikein ymmärsin, Hintsa itse löysi ne.

Psykologi Satu Pihlaja on kirjoittanut kirjan motivaatiosta. Hän kirjoittaa aikaan saamisen taiasta, ajankäytöstämme, mielikuvan voimasta, tavoitteista ja oman toiminnan suunnittelusta.  Järkevää ja perusteltua tekstiä, paljon konkreettisia neuvoja.  Ensimmäinen ajatukseni oli, että onpas lähes tukahduttavan paljon tavaraa.  Sadun antamissa ohjeissa on varmasti monta oikeasti hyvää minullekin, mutta ehkä jätän näin tarkoin ohjelmoidun elämän nuoremmille.

Totuus nyt vain on sellainen, että mitä vanhemmaksi vartalo käy, sitä enemmän laiskuutta ja mukavuudenhalua on ilmassa.  Juuri silloin, kun pitäisi motivoitua tekemään enemmän, alkaakin ajatella, että tarviiko minun nyt enää.

Kaksi lukemani/kuulemaani juttua on saanut minut tänä keväänä toimimaan vähän enemmän. Ja vähän huolellisemmin.

Liikuntatieteiden tohtori Juha Hulmi on sanonut, että alhainen lihasvoima on suurempi terveysriski kuin liiallisen lihavuuden, huomattavasti kohonneen verenpaineen ja kolestrolin aiheuttamat riskit yhteensä.  Väite on kova, mutta ymmärrettävä.  Sen huomaa ihminen viimeistään silloin, kun on pitempään liikkumatta.  Voima häviää kaikista lihaksista. Vanhempi ihminen huomaa sen ilman sairasteluakin.

Tiedeykkönen kertoi, että liikunta vaikuttaa myös aivoihimme ja muistimme toimivuuteen. Säännöllinen kävely on parasta mitä ihminen voi itselleen tehdä.  Yksi kerta viikossa ei vain riitä, kolme kertaa on jo aika hyvä.  Kun pää tyhjenee, kun aivot lopettavat ohjeiden antamisen, silloin ihmiseltä menee melkein kaikki. 

Aivot ja reidet – kaksi ihmistä kannattelevaa voimaa.

Etteikö meitä motivoitaisi liikkumaan ja pitämään huolta itsestämme, kyllä vaan.  Joskus meidät saa liikkeelle järkipuhe ja hyvä esimerkki, joskus tarvitaan intohimoista motivointia.