Pieni asia voi olla suurikin

Hän on aika iäkäs nainen. Paljon yli 80 vuotta, ehkä lähempänä yhdeksää kymmentä. Hän on vuosikymmeniä asunut samassa talossa. Näiden vuosien aikana hän on saanut uudet ihmiset naapureikseen. Vanhat asukkaat ovat muuttaneet, siirtyneet palvelutaloihin tai kuolleet. Hän kävelee päivittäin hiljakseen, pysähtyy juttelemaan heti kun saa kontaktin ihmiseen. Viime aikoina olen huomannut hänen istuvan lasten leikkikentän tuntumassa, jossa voi jutella äitien ja isien kanssa. Myös koiriaan kävelyttäviä hän lähestyy. Muutaman kerran olen nähnyt naisen  alueemme juopporukassa, mutta ei sentään kaljatölkki kädessä.

Pessimistisinä hetkinä näen itseni vastaavassa tilanteessa.  Tällainen kuva tulevaisuudesta ei miellytä. Silti näen tämän  vähän kumarassa kävelevän vanhan naisen elämässä myös valoa: hän ei ainakaan päiväsaikaan jää neljän seinälle sisälle, vaan lähtee ulos ja lähestyy ihmisiä. Ehkä hänen vaatimuksensa eivät ole kovin kovat. Saada edes pieni jutteluhetki, muistella jonkun kanssa omaa elettyä elämäänsä.

Ystäväni Saara on 86 vuotta. Hän on miehensä kuoleman jälkeen asunut maalla omakotitalossaan yksin noin kuusitoista vuotta. Hän ei ole halunnut muuttaa kaupunkiin lähelle lapsiaan. Hän valitsi yksin asumisen. Erityisesti syksyisin ja talvisin myös pitkät jaksot yksinäisyyttä, koska naapureita ei ole lähellä. Kuluu välillä päiviä, ettei hän näe ketään. Kylätie on hiljainen ja vanhoja ystäviä ei enää ole.  Hänellä ei ole edes kaupunkilaisen etuoikeutta - ihmisiä kohtaa kun astuu kotiovesta kadulle. Mutta Saara on lähellä luontoa, se on hänelle kaikista tärkeintä.

Olen itse asunut samassa talossa kolmekymmentä vuotta. Mielessä raksuttaa, pitäisikö muuttaa hissilliseen taloon. Sen päätöksen tekeminen ei ole kovin helppoa, kun tunnen olevani täällä kotonani. Ja sitä paitsi, entä jos uudet naapurini eivät tykkäisi kuoharista tai eivät ymmärtäisi mitään rapujuhlien päälle. Miten siinä sitten voisi elää, ei mitenkään.

Kesä huipentui eilisiltana naapureitten kanssa vietettyyn rapujuhlaan. Herkullisia olivat.

Lenininpuisto on kuin kaunis koru

Lenininpuiston avajaisia vietettiin tänään. Lopultakin, tekee mieli sanoa.  Viime vuoden kesä meni, kun puistoa myllättiin oikein kunnolla. Kaadettiin vanhoja puita ja puskia.  Uusia on jo kasvamassa. Kesän aikana on istutettu 10 000 kukan taimea, pari tuhatta sipulia on vielä tulossa. Ei ihme, että aikaa on kulunut, sillä niin monta juttua, jotka eivät meille edes näy, on pitänyt tehdä. Vesiallas oli kuulemma kaikista haastavin. Lopputulos on hieno.

Puistot ovat osa kaupunkikulttuuria. Ne on tarkoitettu kaupunkilaisten käyttöön.  Alppilan alueella on Lenininpuiston lisäksi myös viehättävä Alppipuisto, jossa kesäviikonloppuisin pidetään konsertteja.

On niitä konsertteja pidetty myös Lenininpuistossa.  Ne ovat enimmäkseen olleet juopot-pojat-huutavat -kuoroja. Sietäisin vielä sen öisen meluamisenkin, mutta onko pakko rikkoa ja roskata, yrittää näyttää miehistä(?!) voimaa roskiksia kaatamalla? Toisaalta on suuri ihme, että istutukset ovat enimmältään saaneet olla rauhassa.

Lenininpuistoon en toivo kovaäänisiä konsertteja. Toivoisin puiston pysyvän rauhallisena piknik -puistona. Seurustelupuistona. Sellaisena se olisi suuri ilo myös meille lähellä asuville.

Oman (työ)elämän parantaja

Kuka on on työelämän parantaja? Tietysti jokainen työssä käyvä on oman työnsä parantaja. Kuka sitten on työelämän ulkopuolella olevan ihmisen elämän parantaja? Vastaus ei muuksi muutu: ihminen itse.  Näitä parannusasioita aloin taas kerran miettiä luettuani Hesarista Pekka Seppäsen kirjoituksen. Hän sanoo olevansa työelämän parantaja. En tiedä, onko hän sitä vielä laajemmin kuin vain itseään koskien, mutta itsestään hän kirjoittaa.

Yrityksillä on arvot. Ammattiliitoilla on arvot, jotka määrittävät  toimintaa. Samoin puolueilla.  Seppänen kirjoittaa siitä, että myös itselleen kannattaa määritellä arvot. Tässä kohtaa olisi helppo sanoa, minun arvoni ovat selkeät: oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo niin työelämässä kuin koko yhteiskunnassa ja ihmisten välisissa suhteissa. Seppänen kirjoittaa arvoista kutittavasti eri tavalla. Seppänen parantaa työelämää, mutta eihän tuossa arvojen kannalta ajatellen ole suurta eroa, onko töissä vai vapaalla. Ainakin vapaalla ollessa saan takuulla valita arvoni ihan itse.

Meillä on vuoden verran ollut voimassa ns. ikälaki jonka tarkoitus on turvata ikääntyneiden hyvinvointia, terveyttä, toimintakykykyä ja itsenäistä suoriutumista. Mikään laki ei moisesta tehtävästä suoriudu. Ne ovat asioita, jotka vaativat tekoja myös ihmiseltä itseltään ei vain kaupungilta tai valtiolta. Juuri tähän kohtaan tekee mieli kytkeä Seppäsen ajattelua.

Hänen ensimmäinen arvonsa on lisää oppiminen, paino molemmilla sanoilla.  Lisää oppiminen on eri asia kuin uuden oppiminen. Kun ihminen ikääntyy, esim. uuden kielen  oppiminen ei ole enää niin helppoa tai se vaatii ainakin valtavasti työtä.  Sen sijaan meillä on vuosikymmenien aikana hankittua osaamista. Seppäsen  ajattelussa "lisää oppiminen" tarkoittaa omien vahvuuksien vahvistamista, tarttumista sellaisiin toimiin jotka tarjoavat mahdollisuuden oppia lisää.

Toinen Seppäsen arvoista on tekemisestä nauttiminen. Jälleen molemmat sanat tärkeitä: tekeminen ja siitä nauttiminen. Ei vain tulos ole tärkeää, vaan se että teet sitä kivaa asiaa. En kuuna konsanaan kuvitellut itseäni viikottaiseksi bloggaajaksi.  Nyt kun olen pari vuotta näitä varsin eri tasoisia ja aiheisia juttuja vääntänyt, olen aina vaan hurjan iloinen saatuani jutun aikaseksi. Itse tekemisestä saa hyvän mielen. Kun ponnistelee, kun tahkoaa ja tahkoaa eikä saa aikaseksi, ja sitten se ottaa ja syntyykin.

Seppäsen kolmas oma arvo on mielekäs vuorovaikuttaminen. Se on tärkeä asia ja se on myös yksineläjälle vähä vaikea asia. Joko ei ole ollenkaan keskustelukavereita tai sitten he eivät ole samalla aaltopituudella.  Mutta sittenkin on vaihtoehtoja: joko seurustelet tv -ohjelmien kanssa tai hakeudut "seuroihin", ajattelevien ja opinhaluisten ihmisten lähelle. Mikään ikä ei ole sellainen, että kannattaisi heittäytyä vain olemaan. Tästä en sano enempää tai menee saarnan puolelle.

Hyväksi lopuksi lainaan Seppäseltä hänen juttunsa lopun. En osaisi itse tätä paremmin sanoa:  "Oppimishaluttomien, ilottomien, saamattomien, välinpitämättömien, katkeroituneiden, ahneiden ja itsekkäiden ihmisten kanssa ei kannata tehdä mitään, ei edes kinastella."

Terveisiä Saarenmaalta

Tosi pitkästä aikaa golfmatkailua Viron maalla.  Jotkut siellä käyvät tämän tästä, itse en ole tuntenut suurta houkutusta lähteä sinne. Liian vaivalloista. Nyt kuitenkin pienessä ryhmässä eräänlainen kesäturnee, vähän sellaista arjen katkaisua. Kun en ole kovin paljon matkustellut Tallinnan ulkopuolella, teki mieli nähdä Viron maata vähän enemmän.

Aika tiuha oli matkamme tahti. Kolmessa vuorokaudessa kaksi peliä Saarenmaalla ja yksi Niitväljassä. Se tarkoitti sitä, että tyypilliseen golfmatkailun tapaan näit matkallasi lähinnä vain kentät ja klubit.  Matkan pääasia olikin golf , mutta olisi ollut mukavaa nähdä vähän enemmänkin. Silloin vain olisi pitänyt matkaa pitkittää parilla päivällä lisää eikä sellainen onnistunut tällä kertaa.

Olen paljon kuullut Saarenmaasta, mutta nyt vierailin siellä ensimmäisen kerran.  Viehätyin suuresti saaren ainoasta kaupungista Kuresaaresta. Kertakaikkisen hienosti säilynyt vanha kaupunki, jossa oli paljon kahviloita, terasseja, suuri puisto. Siellä oli myös komea Piispanlinna, rakennettu joskus 13. vuosisadan lopulla. Voisin hyvinkin lähteä Kuressaareen uudelleen, mutta silloin jättäisin golfin sivuun ja antaisin itselleni aikaa nauttia kaupungin kapeista kujista ja kauniista taloista. Niin ja tietysti terasseista.

Toinen yöpymispaikkamme lähellä Tallinnaa oli kylpylä-hotelli Laulasmaa. Matkailun - myös golfmatkailun - parhaita puolia on löytää uusia ruokia. Hotellin yläkerran ravintolan terassilta näkyi meri ja tarjolla oli mm. kaninmaksamoussee, joka tarjoiltiin raparberivaahdon, mansikoiden ja karamellisoitujen pähkinöiden kera. Yksinkertaisesti sanottuna, se oli hyvää.  Annos jo sinällään oli kaunis, hyvä että saatoin sen edes syödä. Pelkästään tämä annos viritti mieleni ihan uusille aaltopituuksille. Hyvällä ruoalla on minuun sellainen vaikutus.

Laulasmaahan voisin palata uudelleen enkä vain ruoan takia. Meren rannalla sijaitseva hotellin ympäristö näytti tosi mukavalta ja hotelli on täynnä kaikenlaista palvelua, jotka tällä kertaa jäivät täysin käyttämättä.

Golfista ei ole paljon kertomista eikä varsinkaan omista suorituksista. Matkan paras anti - mistä edellä olevat rivit kertovat - oli tämä pienen herätyksen saaminen Viroon suuntautuvaan matkailuun. Muutenkin kuin golfmailojen kanssa.

Jos luet vähän, lue edes Kinnusen Neljäntienristeys

Tommi Kinnusen kirjaa Neljäntienristeys jonotetaan kuulemma vähän kaikkialla  Suomen kirjastoissa. Olen kuullut usean sadan ihmisen jonoista. Eli tämän ensimmäisen romaaninsa tehnyt kirjailija on tavoittanut kirjallaan jotain sellaista, joka koskettaa suomalaista.

Olen lukupiirissä, jossa olemme neljän vuoden aikana lukeneet monenlaisia kirjoja. Jotkut ovat kiehtoneet enemmän, toiset vähemmän. Kinnusen kirjasta pidimme kaikki aivan varauksetta. Eeva-Liisalla kirjan lukeminen jäi  viime hetkeen. Hän haki kirjan lukupiiriä edeltävänä päivänä, aloitti lukemisen puolenpäivän jälkeen ja lopetti ennen puolta yötä, kun ei yksinkertaisesti malttanut lopettaa. Kirjan rakenne on sellainen, että se kannattaakin lukea aika tiiviillä tahdilla.

Pidin kirjan sisällysluettelosta, jossa oli hauskasti ja kuvaavasti käytetty teiden nimiä.  Mutta kirjassa siis kerrotaan neljän sukupolven tarina. Ja kerrotaan enemmän naisten kuin miesten kautta. Tosin Onnin tarina on vahva. Itselleni se oli kaikista koskettavin.

Neljäntienristeys on niin todellisen oloinen tarina meistä hiljaisista, puhumattomista suomalaisista, äkeistä ihmisistä, anopista, sodan tuomasta traumasta ja homoista silloin ja siihen aikaan kun homous oli vielä rikos.  Kinnunen kirjoittaa kaikesta konstailemattomasti, hän ei selitä eikä moralisoi. Tällaista vain elämä oli ennen sotia ja sotien jälkeen aikana jolloin pitäjissä ei vielä ollut ulkovaloja eikä kodeissa jääkaappeja.

Lukupiirimme keskusteli, voiko kätilö Marja olla oikeasti totta. Kyllä voi, sillä kätilöitten on täytynyt tuohon aikaan olla vahvoja ja rohkeita naisia. Heidän työpaikkansa ei ollut steriili sairaala, vaan äidit synnyttivät hyvinkin alkeellisissa oloissa Suomen maaseudulla.. Kätilönä ei mikään hienohelma olisi pärjännyt, vaan siinä työssä naiselta tarvittiin aika ronskiakin otteita. Oliko Marjan tapa tyttärensä kanssa toimia oikea, onkin sitten toinen asia.

Mutta tämä ihmisen puhumattomuus, tämä vaikeus ilmaista tunteita, niin helliä kuin vihaisiakin.  Se jähmettää ihmisen eikä sitten osata enää sitäkään vähää. Samalla kuitenkin ihmisellä on ikuinen kaipuu ihmisen luo. Tästä kaikesta Kinnunen on kirjoittanut lukemisenarvoisen kirjan.

 Luen harvoin kirjaa ainakaan heti välittömästi uudelleen. Nyt tekee mieli aloittaa Neljäntienristeys alusta.

Hyvää ruokaa Alppilassa

Näma kuumat kelit eivät suuremmin nostata ruokahalua eikä varsinkaan halua tehdä itse ruokaa. Niinpä olenkin tutustunut muutamaan Alppilan alueen ruokapaikkaan. Ravintolaksi ei niitä kaikkia voine sanoa.  Sen sijaan voi sanoa, että on ollut mukavia kokemuksia.

Taverna Zorbas Läntisellä Brahenkadulla on tainnut olla olemassa jo 1980 -luvulla. Myös ruokalista on pysynyt lähes vakiona. Tapasin joskus ennen aloittaa kesälomani Zorbaksesta, vakioruokani oli silloin paperilammas. Se on edelleen listalla. Nyt maistoin lautasellisen kreikkalaisisia herkkuja ja siihen sisältyvän lämpimän kasvis-vuohenjuustopaistoksen. Erinomainen annos, mutta aika hintava. Muutenkin Zorbaksen hinnat ovat yläkantissaan. Ollaan sentään Alppilassa.

Kahvila-ravintola Nuppu on tietääkseni Zorbaksen omistajien toinen paikka. Olen käynyt Nupussa vain lounasaikaan enkä ole pettynyt. Talvelta muistan erityisesti linssipihvit, mutta viimeksi söin karitsanlihapullat. Ne olivat erinomaisen hyvin maustetut, joten enpä jättänyt lautaselle muruakaan.

Tämän kesän paras paikka on kuitenkin ollut lähin paikka eli Viipurinkadun Mikura Sushi. Olen tosi monasti syönyt tässä hyvin pienessä paikassa tai olen hakenut sieltä ruokaa omalle terassille. Annokset ovat olleet tuoreita ja maukkaita, myös hinnat ovat varsin kohtuulliset. Muualla Helsingissä sushia on ollut tarjolla kauan ja monissa paikoissa, mutta tämän vuoden aikana Alppila on saanut ainakin kolme sushipaikkaa. Eihän täältä kohta tarvitse lähteä minnekään.

Mikura Sushissa monet pienet yksityiskohdat tekevät siitä hyvinkin japanislaishenkisen

Mitä hän sanoikaan?

Hyvä puhuminen ei tarkoita vain selkeää puhetta. Puhuminen ei ole vain sanoja. Me viestimme asiaamme kaikella sillä mitä olemme.

Pääministeri Stubb tuli uimarannan vieressä pidettyyn infoon pukeutuneena keltaisiin shortseihin ja laadukkaaseen paitaan. Hän viestitti koko olemuksellaan kesää, iloa ja positiivisuuttta, jota on helppo kantaa. Stubb oli kuin hyvänmakuinen chardonnay. Tiedotuspaikan valinta tuskin häiritsi toimittajia, onhan kesä. Ristiriita oli kuitenkin ilmeinen.

Infon aiheet olivat vakavat. Mutta ota siinä sitten vakavasti Ukrainan kriisi ja Venäjän pakotteet, kun rantaleikit taustoittavat lähetettyä kuvaa. Stubb ei kuitenkaan naureskellut. Puhujan ilme oli - sanoisinko hyvin kurinalainen, eivätkä siinä vilahtaneet keltaiset shortsit.  Hän vaihtoi ajatuksellisesti lentomurhan hollantilaiset suomalaisiin, silti se ei tilannetta muuttanut. Väkisinkin syntyi viesti, meillä on kaikki hyvin, vaikka muualla maailma raatelee.

 Stubin puhe on puhdasta ja lähes vapaata kaikesta sanojen tapailusta tai apuköhähdyksistä. Hänen artikulointinsa on erittäin selkeää. Sitä on helppo seurata. Hän käyttää tehokeinona hyvin paljon retorisia kysymyksiä eli vastaa itse esittämäänsä kysymykseen. Tällä kertaa puuttuivat pointit. Mutta voi käydä myös niin kuin minulle kävi, melkein lumouduin hänen viimeisen päälle hiottuun, eleettömään tapaansa puhua.  Seurasin puhujaa, seurasin kuinka hän esiintyi, sillä sitähän se oli. Harkittua esiintymistä. Mutta en kuunnellut mitä hän puhui, mitä ihan tarkalleen sanoi.

Se ei ole ongelma tässä ajassa. Jos puhujan sanat menevät ohi korvien, aina voi lukea lehdistä tai katsoa/kuunnella YLE Areenasta mitä hän sanoikaan.  Tärkeimmäksi kuin asia näyttää poliitikolle helposti nousevan vaikutelman luominen, mielikuvan antaminen. Mihin me silloin uskomme, kun uskomme mielikuvaan?