Viisaudenhampaan käyttöajan pitäisi olla lyhyt

Hammaslääkäri luettelee numeroita: 14 paikattu, 24 implantti, 31 … käyttää sanoja, jotka eivät jää mieleen. Lopulta kysyn, onko siellä yhtään oikeaa hammasta jäljellä. Kuulemma on. Hampaiden tarkistus kertoo mitä pitää seuraavaksi tehdä. Ja löytyyhän se sieltä, viisaudenhammas.

Kuulun siihen viiteen prosenttiin yli 65 vuotiaita, joilla vielä on jäljellä viisaudenhampaat. Pari vuotta sitten poistettiin alhaalta yksi, nyt on otettava ylhäältä.

En oikeasti ole kauhean hermostunut hammaslääkärin tuolissa, koska tiedän puudutusaineen puuduttavan puoli päätä loppupäiväksi.  Suljen kuitenkin silmäni, kun tohtori sanoo, että otan sen hampaan pois tällaisella vähän isommalla hammastikulla. Näyttää suurelta jakoavaimelta, jossa on pitkä varsi. Hetki vääntämistä ja sitten kuuluu inha rutina, hammas irtoaa. Se oli siinä.

Hampaan poistopäivänä ei voi paljon syödä. Jo ajatuskin sattuu. Toinen poski on kuin pallo. Olisipa toinenkin noin rypytön ja juonteista vapaa.  Painelen kylmää pyyhettä poskea vasten, se rauhoittaa.  Illalla otan buranan ja nukun kymmenen tuntia.  Aamulla olen kuin uusi ihminen.  Hetken.  Poski on edelleen komea pallukka eikä hammas tai siis sen kolo, ole kipeä.  Mutta olen mielettömän väsynyt.  Päivä menee kun lojun sohvalla ja torkahtelen.  En jaksa lukea, en katsella kuvia, olen vaan.  Tapsu on tyytyväinen seurasta.

Väsymys kertoo siitä, ettei hammas ole irrallinen osa ihmisestä, se ei vain ole suussani.  Hampaat ovat yhteydessä kaikkeen muuhun minussa, verenkiertooni ja hermoihini.  Se ei mene niin, että vain suu on hampaiden hoidon jälkeen väsynyt. Koko ihminen on. Ainakin tämänikäinen.

Pari päivää on lupa syödä vain haaleaa ja kylmää ruokaa.  Siis jäätelölläkö tässä pitäisi elää, niin varmaan.  Jäätelöä ja haaleaa sosesoppaa. Ja totta kai, silloin kun ei saa juoda kuumaa kahvia, sitä tekee mieli niin että heikottaa.  Kun on nälkä ja väsynyt, alkaa tehdä mieli myös makeaa.  Keksin ikivanhan herkkuni. Vaahdotin kaksi munaa parilla kolmella ruokalusikallisella sokeria. Sellainen sokerikakun pohja ilman jauhoja.   Oli muuten hyvää. Ja makeaa.  Vaan ei ole tehnyt mieli tehdä tätä heti uudelleen.

Niin se on, että nuorena ihmisen pitää matkustella ja kokea uusia asioita, koska nuorena aistii vahvemmin.  Myös viisaudenhampaat pitäisi poistaa nuorempana, koska silloin selviäisi helpommin seuraavista päivistä.

Kun hampaan käsittelystä oli kulunut kolme päivää, alkoi olla koko kropan kanssa vaikeaa.  Koska fyysinen rasitus oli kielletty, olin tehnyt vain hyvin laiskat lenkit koirieni kanssa. Ihmettelen vaan, miten reidet voivat tulla kipeiksi tekemättömyydestä? Olen luullut lihaksien kipeytyvän vain liiallisesta liikkumisesta.

 Tai ehkä se on hammaspeikko, joka lähettää jalkojeni hermostolle viestejä huonosta kohtelusta.

Etäällä kirkosta

Keskustelimme kerran kuolinilmoituksista. Luemmeko niitä vai ohitammeko katsomatta.  Minä luen.  En kovin tarkoin, mutta silmäilen. Kun on tähän ikään tullut, ilmoituksista voi löytää tuttuja nimiä. Tänään sellainen löytyi: Altti Äimälä, syntynyt siellä missä minäkin ja miltei tasan kymmenen vuotta minua aiemmin.  Kuollut lokakuussa Kauniaisissa.

Nyt ei ole kyse hyvin läheisestä ihmisestä, mutta ihmisestä, joka on jäänyt mieleeni. Pääsin ripille vuonna 1954. Äimälä toimi silloin ainakin sen kesän Keikyän seurakunnan kanttorina, jota tehtävää hänen isänsä oli hoitanut kauan.  Hän oli meistä viisitoistakesäisistä hauska mies.  Olimme suuri ryhmä ja ihan vähän levottomia. Katekismuksen opit eivät oikein houkuttaneet. Varsinaisena ripille pääsyn päivänä Äimälän peukalo näytti, koska  piti ponkaista seisomaan, koska istua.

 Altti Äimälässä oli hyvää huumoria ja jotain sellaista, jonka muistan elävästi vieläkin.  Ehkä hän vähän rikkoi kirkkomaista juhlavuutta, koska oli nuori mies, vain kymmenen vuotta meitä likkoja vanhempi.

Vanhempani olivat samanlaisia niin kuin niin monet muut suomalaiset. Olimme tapauskovaisia.  Kirkossa ei juuri käyty paitsi joulukirkossa.  Lapset kastettiin, pyhäkoulussakin kävin (naapuri piti), rippikoulu oli hoidettava, jotta pääsee naimisiin.  

60-luvun puolella erosin kirkosta. Silloin se ei käynytkään noin vain ilmoitusasiana. Joku Tapiolan seurakunnasta halusi keskustella kanssani ja tietää syyt eroamiseeni.  Muistaisinpa, mitä vastasin.  Varmaan jotain sen suuntaista, ettei minun uskoni tarvitse kirkkoa. Ihan varmasti kirkosta eroamiseeni vaikutti sen ajan henki, vaikkei silloin ollutkaan päiviräsäsiä.

Mutta silloin, 60-luvun puolivälissä oli kyllä Hannu Salama ja Juhannustanssit.  Piispa Simojoen kirjaa arvosteleva puheenvuoro käynnisti poliittisen keskustelun, joka johti oikeusjuttuihin ja keskusteluun kirjallisuussensuurista. Kaikki ne ovat varmasti vaikuttaneet omaan ajatteluuni. Siihen aikaan kirkkoa ei ollenkaan koettu kaikkien kansanryhmien kirkkona. Salama sai tuomionsa, ehdollisen vankeusrangaistuksen ja sakot, mutta Kekkonen armahti hänet.  Joten se siitä.

On toinenkin kirkollinen "sensuuri". Kanttorin jenkka” on Kari Rydmanin sanoittama parodia Bachin 3.brandenburgilaisen teemasta. Sitä ei kuitenkaan uskallettu 60 –luvulla julkaista, koska juuri silloin oli meneillään oli Salama –jupakka. Sen viimeinen säkeistö menee näin:

                             "Mutta kas, mikä häntäniekka juokseekasn

                             tuonne alttarille enkeliä tanssittamaan?

                             Piru itse se on, ja se parvelle päin

                             huutaa päätänsä puistellen kanttorille näin:

                             ”Minkä piruparka muutakaan tehdä voi,

                             kun kanttorin jenkka täällä ylhäällä soi!”

Joko pitäisi antaa periksi vai uskoako, että ikä on vain numero?

 Päätin tehdä joulusiivouksen (!) kerrankin ajoissa ja aloittaa sen ikävimmästä päästä. Kuurasin kylpyhuoneen. Tarkoittaa, että pesin seinät ja kiillotin laatat.  Siinä meni pari tuntia. Sainpa kurotella ja ojennella kroppaani ihan riittämiin.  Tekee vanhalle hyvää. Tuloksena pesuainetuoksuinen loistelias kylpyhuone (vaikka eihän siellä kylvetä).

Siivouksen jälkeen oli vuorossa tunnin lenkki Einon kanssa. On suurta herkkua kävellä ripeävauhtisen nuoren koiran kanssa. Olen viimeiset 12 vuotta tottunut tekemään päivälenkit koiran kanssa. Siksi kävely ihan vain itsekseen ei tunnu miltään. Eino käskyttää minunkin vauhtini, ja saa pulssini nousemaan.  Tosin on myönnettävä, etten yhtään vastusta Einon haistelutuokioitakaan. 

Lenkin jälkeen maistui kulhollinen edellispäivän sosesoppaa, jonka olin tehnyt niistä aineksista mitä kaapista löytyi. Uskomattoman hyvä yhdistelmä varsiselleri, porkkana ja parsakaalin runko onkin.

En jatkanut siivoamista, vaan istahdin tietokoneelle. Josko saisin kuvakirjaa tehtyä muutaman sivun. Vaan eipä aikaakaan, kun selkäni reagoi. Tuolista nouseminen onnistui vain kivun kautta. Olen niitä ihmisiä, jotka vannovat säännöllisen venyttelyn olevan avain kaikkeen hyvään. Siispä lattialle ja ojentelut käyntiin.  Kyllä se auttoi, taas.  Sen siitä kylppärin kiillottamisesta sai.

Mutta minkäs teet.  Toiset päivät vain ovat sellaisia, että on saatava tehdä jotain käsillään. Siihen tuskaan ei kirjan lukeminen auta. Eikä riittänyt minulle siivous, ei lenkki.  Jotkut poliittiset toimittajat tempaisevat viiltävää analyysia politiikasta tuosta vain, no minä tempaisin työpäivän kunniaksi mustikkapiirakan. Oli juuri sen verran voita kaapissa, että sain pohjan tehtyä. Lopputulos oli aika muheva ja maukas.

Siivouspäivän päätteeksi jäin vielä katsomaan vanhaa Anthony Perkinsin Hopeatähteä. Kesken jäi, kun yhtäkkiä sain myrskyisiä aivastuskohtauksia. Niitä tuli muutamia kymmeniä yhtenäisenä sarjana. Se kertoi minulle, että olen ylirasittanut itseäni. 

Jaksan tehdä paljon kaikkea, mutta kun raja tulee vastaan, putoan jyrkästi hurjaan väsymykseen. Tosin toistaiseksi se on mennyt ohi hyvällä yöunella ja panadolilla. Niin nytkin.

 Vähän mietityttää, pitäisikö tekemisissään ottaa enemmän  huomioon ikänsä.

Mutta kun Siiri Rantanenkin aina vaan jaksaa.

Hemingway ja Kalliolahti

Joistakin kirjoista voi tulla klassikoita, vaikka niissä ei olisi mitään ihmeellistä.  Yksi tällainen on Ernest Hemingwayn ”Vanhus ja meri”. Olen joskus kauan sitten lukenut kirjan, mutta nyt löysin sen uudelleen.

Kauniina syyspäivänä kävelin merenrantoja pitkin ja kuuntelin tarinaa vanhasta kuubalaisesta miehestä kalassa. Hän oli jäänyt ilman saalista 84 päivää, mutta hän uskoi onnensa kääntyvän.  Ja kyllä, hän sai elämänsä saaliin. Valtaisan suuren miekkakalan. Tarina ei tietenkään pääty tähän, vaan kala pitää saada myös Havannan satamaan.

Nyt en siis lukenut kirjaa, vaan kuuntelin, kun Reino Kalliolahden karhea ja vähän väsyneen oloinen miehen ääni oli milloin toiveikas, milloin epätoivoinen. Kuulin, miten kädet kipeytyivät ja miten suolavesi paransi.  Vanha mies teki koko ajan veneessään jotain – jos ei muuta, niin odotti ja toivoi.  Hän uuvutti saaliinsa, mutta hän uupui myös itse.  Vanhus ja meri on toimintakirja, vaikkei sitä olekaan.

Kirja ilmestyi vuonna 1952. Life – lehti osti sen oikeudet ja kun tämä koko pieni tarina julkaistiin lehdessä, myytiin lehden numeroa kahdessa päivässä 5,3 miljoonaa kappaletta. Kirja myös filmattiin. Pääosassa oli monista filmeistään tunnettu Spencer Traacy.  Kirjan julkaisuvuonna Hemingway täytti 53 vuotta. Pari vuotta myöhemmin hän sai Nobelin. Kirjailija teki itsemurhan vuonna 1961.

Piti katsoa Wikipediasta kuka on Reino Kalliolahti. Hän syntyi 18-lapsiseen perheeseen. Työskenteli mm. leipurina ja kondiittorina. Elämäntyönsä hän teki Tampereen Työväen Teatterissa, oli 15 vuotta Pyynikin kesäteatterin toiminnanjohtajana, ohjasi harrastajateattereissa ja opetti Tampereen yliopiston näyttelijäopiskelijoita. Hän näytteli jonkin verran myös televisiossa ja elokuvissa.

Kalliolahti oli 70 vuotias tehdessään Vanhus ja meri - ohjelman radiolle vuonna 1987.  Pidin hänen äänestään.

Taas kerran on todettava, mitä tästä elämästä tulisi, ellei olisi  YLEn Areenaa.

Kun kävin Havannassa, totta kai kävin juomassa

 daiquirin Hemingwayn kantapaikassa.

Erkki Liikanen: ”sinulla on niin hyvät tarinat”

Erkki Liikanen kertoo kirjassaan toiveestaan, että TV-sarja ”Sodan ja rauhan miehet” esitettäisiin televisiossa uudelleen. Toive toteutui 2017 ja sarja on edelleen nähtävissä Ylen Areenassa. Kiitos tästä.  Syystä tai toisesta se on jäänyt minulta näkemättä. Nyt se sopii sotaiseen mieleeni, kunhan ensin olen päässyt loppuun Olavi Paavolaisen Synkän yksinpuhelun.

Liikasen kirja sen sijaan ei ole kovin sotainen. On siinä riittävästi taistelun melskettä, mutta tyyli on hillitty ja asiallinen. Elävästi ja hyvin kirjoitettu kirja omasta elämästä, sen poluista muuttuvassa Suomessa.  Vähän tuntuu kuin kirjoittaja pidättelisi, etten nyt ihan kaikkea viitsi sanoa. Vaan eihän sitä mies itselleen mitään voi, kyllä se savolainen Liikanen (joka siis onkin puoliksi karjalainen) purskahtelee näkyviin.

Pidin kirjan rakenteesta. Erityisesti siitä miten Liikanen kuljettaa omaa ja sukunsa tarinaa niin, että se limittyy muuhun yhteiskuntaan.  Esimerkiksi Kekkosen aikana tapahtuneesta noottikriisistä tieto saapuu koululainen Erkin huilunsoittotunnille.

Pitääkö tykätä politiikasta tai pitääkö olla politiikan seuraaja halutakseen lukea tämän kirjan? Ei tarvitse, mutta auttaahan se asiaa, jos on kiinnostunut tietämään millainen Suomi oli silloin, kun Liikanen aloitteli elämäänsä ja maailman parantamista.

On helppo ymmärtää, miksi niin monet kirjan lukeneet ovat kokeneet samaistuvansa Liikasen tarinaan.  Niin samaistuin minäkin eikä tilannetta muuta miksikään se, että olen sotavuonna syntynyt, kun Erkki on syntynyt sodan jälkeen. Sodan vaikutus oli kova. Onneksi oli tehdas ja siellä työpaikka. Isäni rakensi oman talon, otti velkaa, teki pitkää päivää ja kun rahat loppuivat ennen tilipäivää, tehtiin ruokavelkaa. Sitä antoi yksityiskauppias, ei koskaan osuusliike.  Aloitin joskus 13 vanhana kantaa kunnan ja Voimalaitoksen postia. Oli tilanteita, joissa se pienen pieni palkkani auttoi taas yhden päivän eteenpäin. Niin samanlaisia ovat tarinat eri puolilla Suomea syntyneillä ja kasvaneilla.

Kaikilla ne eivät vain jatku samalla tavalla. Vuonna 1972 Erkki Liikasesta tuli kansanedustaja. Ikä 21 vuotta. Hän oli osa sitä suurta muutosta, jossa useita alle kolmekymppisiä nousi eduskuntaan. Liikasella ei kuitenkaan mikään alkanut tästä tehtävästä, vaan ketteränä tyyppinä hän oli siihen mennessä ennättänyt olla jo monessa mukana. Kuten Teiniliitossa. Olen aina ajatellut, että Teiniliitto on yhtä kuin Liikanen. Ehkä siitä puhuttiin niin paljon silloin ennen.  Kovin paljon hän ei Teiniliiton toimintaa kirjassaan avaa, mutta kuvittelen sen olleen Liikaselle järjestötoiminnan peruskoulu.  Nuori mies kohtasi ihmisiä ja hankki esiintymiskokemusta kiertäessään taksvärkkiprojektissa. Ja onhan se jo tarina sinällään tämä painokoneen hankkiminen Dar es Salaamiin. Jotkut vaan osaavat tehdä kaikkea eivätkä jää ihmettelemään, mikä on mahdollista.

Kun pentuikäisenä aloittaa valtakunnallisella tasolla poliittisen uransa, on tietysti kaikki mahdollisuudet päästä vaikka kuinka pitkälle. Ja Liikanen pääsi. Hänen kirjansa kertoo miten hyvässä virrassa hän kulki tehtävästä ja vastuusta toiseen.

Vaikuttaa siltä, että Erkki Liikanen on tykännyt kaikista näistä elämänsä eri rooleista. Hän on tullut tunnetuksi supliikkimiehenä. Hän olisi voinut tulla valituksi myös lastentarhan opettajaksi, koska ”sinulla on niin hyvät tarinat”. Sanoi hänen tyttärensä Helena 8v.  Tarinat ovat varmasti olleet hyvät avuksi niin lasten kohtaamisessa kuin korkeampien herrojen jazzbrunsseilla Brysselissä. 

Erkki Liikanen siirtyi suurlähettilääksi Brysseliin vuonna 1990. Seuraavana vuonna sain olla mukana, kun silloisen työpaikkani Liikealan ammattiliiton (nyk. PAM) johtoporras kävi tutustumassa Brysseliin.  Myös Liikanen otti meidät vastaan residenssissaan. Muistan, että oli aurinkoinen päivä ja taloa ympäröi todella kaunis puutarha. Herra suurlähettiläs sai minut punastumaan, kun hän kehui ruskeaa silkkistä housupukuani: tuolla asulla voi mennä mihin vaan.  Tämän muistan vierailusta. Ja häpeilemättä vielä kehtaan sen kertoakin.

Kohta kuuntelen vain radion ohjelmia ja podcasteja

Olen kateellinen ihmisille, jotka saavat työssään toteuttaa itseään ja osaamistaan. Olen siis kateellinen niistä mahdollisuuksista, jota tämä aika tarjoaa. Pomoni sanoi minulle aikoinaan, älä hukkaa kymmensormijärjestelmää, se takaa sinulle aina töitä. Se oli siis silloin, kun oli Remington ja vähän myöhemmin sähköinen kirjoituskone. No onhan sokealla kirjoittamisella edelleen hyötynsä, mutta ehkei siinä mitassa kuin pomoni ajatteli.

Mutta siis tästä mahdollisuuksien maailmasta. Osin olen mukana, osin ulkona kuin lumiukko. En ole koskaan ollut tinderissä, en ole seurannut tubettajia enkä ole katsellut maajussille morsian –ohjelmaa.  Varmaan on muitakin juttuja, joiden ulkopuolelle olen jäänyt. Podcastitkin meinasivat mennä ohi. Niitä on varmaan ollut jo kauan, mutta vasta tänä vuonna olen ne oivaltanut.  Oivaltanut, kuinka paljon niitä on ja että on paljon niin mielenkiintoista.

 Viikonloppuna parin sadan kilometrin ajomatka hurahti hetkessä, kun kuuntelin tarinaa hurmaavasta Olavi Paavolaisesta. Mies oli vaikka mitä: tavattoman tuottelias kirjoittaja, kovasanainen kulttuurikriitikko, mies, joka vuonna 1936 oli kunniavieraana natsi-Saksan juhlissa ja mitä vielä, naisten hellimä komean kaunis mies. Hän on sarjan ansainnut. Paavolaisen  viimeiseksi kirjaksi jäi Synkkä yksinpuhelu. Kirja sotavuosiltamme. Kannattaa lukea.

Innostukseni podcasteihin heräsi ”politbyroon” ja ”Jaa, ei, tyhjiä, poissa” –podcastien kautta. Niin kuin nimikin sanoo, molemmat ovat aiheiltaan poliittisia. Ne eivät kuitenkaan ole tiukkapipoisia ja poliittisella jargonilla täytettyjä, vaan raikasta ja railakastakin keskustelua. Tykkään kuunnella erilaisia näkökulmia. Eritoten kun hyviä poliittisia pakinoitsijoita ei enää lehdissä ole.  Hyvä poliittinen pakina kun sisältää muutakin kuin pelkää ilkeilyä iltalehtien tapaan.

Podcast ohjelmamuotona on oikeasti aika jännittävä. Kuvien aikakaudella uppoudutaankin puheeseen. On sellainen olotila kuin olisi palautunut siihen aikaan, kun oli vain radio.  Siihen aikaan, jolloin ääni vei mielikuvien maailmaan.

On helppoa eläytyä Seija Paasosen podcasteissa hänen ”kuvittamiinsa” tauluihin.  Paasonen kuvittelee katsomiensa taulujen sään. Hän, koulutettu meteorologi, on tottunut tulkitsemaan pilviä ja taivaan värejä. Podcasteissa yhdistyy hienosti ammatti ja harrastus. Paasonen katsoo taiteilijoiden tauluja, ja pohtii, oliko tuohon aikaan todella tuollainen sää. Hän jäljittää taulujen säätä, etsii ja tutkii eikä vain luota omaan havainnointiinsa. Mielenkiintoista.

YLEn Olli Seurin Avoin kysymys –podcast on sarja, jossa haastattelija haastattelee haastattelijaa. Koukutuin tähän heti ja kuuntelin kaikki jaksot melkein saman tien.  Tämä on ihan parasta tänä kesänä. Samalla kun ihmiset puhuvat työstään, tavastaan tehdä haastatteluja, he tietysti puhuvat vahvasti myös itsestään. Kuvittelen, että tätä puolta on tullut enemmän kuin Seuri alun perin on ajatellut.  Hyvä, että on tullut.

Löytäisivätpä meidän poliitikkomme tämän sarjan, oppisivat ehkä jotain itsestään ja aivan varmasti saisivat ajateltavaa. Kuuntelisivat edes mitä Seija Vaaherkumpu puhuu.

Tanssittaisiinko vai ollaanko vaan?

Ihanan pienen koirani kävely on hidastunut tuskastuttavan hitaaksi. Kuulo on huono eikä oravaakaan enää haista paitsi jos sattuu ihan kohdalle. Ennen niin ripeä koira pysähtelee ja haistelee. Ei ole kiire minnekään. Tapsulle riittää ruohopuskan keskellä oleilu ja kaiken liikkuvan tarkkailu. Tunti ei ole mikään aika istuskella.

Minä nypin hihnasta ja hoputan, mennään jo. Ei sun tarvi jokaista ruohonkortta nuuhkia. Mutta kun tarvitsee. Temperamenttimme ovat nyt erilaiset.  Lopulta kysyin itseltäni, mihin tässä sitten on niin kiire. Useimmiten ei yhtään mihinkään. Mutta jotain tekemistä minullakin pitää olla.

Kevään ja kesän aikana kävelylenkkimme ovat muuttaneet muotoaan.

Helena sanoi kevään viimeisellä jumppatunnilla, että jos ette kesän aikana tee mitään muuta, taivutelkaa edes. Niinpä tässä sitten on urakalla venytelty kaularankaa ja taivuteltu kaikkiin suuntiin. Vyötäröä ei tämän ikäinen enää itsestään löydä, mutta kylkilihakset tuntuvat tykkäävän taivutteluista. Ja kramppaava kaularankani.

Sen verran minussa vielä asuu häveliäisyyttä, että olen tätä kaikkea yrittänyt tehdä puistoissa ja puskien suojassa. En kyllä tarkkaan ottaen tiedä mitä pitäisi hävetä, koska keskellä kaiken aherruksen, tunnen itseni varsin hyväksi ihmiseksi.  Näin sitä pidetään vetreyttä yllä.

Voisivat koirapuistossa koiriensa kanssa seisovat/istuvat ihmiset harrastaa samaa.  Ennättää siinä koiran touhuja seurata, vaikka vähän jäseniään ojentelisi. Eivät taida kehdata.

Ulkona voi tanssiakin. Jos kehtaa.  Aika hyvin kehtaan.  Kun kesäaamuna korvakuulokkeista soi vaikka Kielon jäähyväiset (apua, meni vanhalle vuosisadalle), onhan se ihanaa antautua valssin vietäväksi. Voi kaarrella, voi liidellä. Miten nyt kukin osaa mielikuvia itsestään loihtia. Partneri olisi ihana, mutta eihän niitä nyt puistoista aamutuimaan löydä. Koiratarhoista voisi löytää, mutta eihän sitä kehtaa mennä vieraille ihmisille ehdottamaan, että tanssittaisiinko Alma Coganin Eskimotangon tahdissa.

Tanssimista on tutkittu ja todettu, että se vaikuttaa hyvällä tavalla myös aivojemme toimintaan.  Nousee siinä pulssikin, jos antaa muutaman kappaleen mennä täysillä.  Siis kannattaa tanssahdella puistoissa tai kotona.  Ja siellä mökeillä. Maailmankuulu laulajamme Karita Mattilakin kertoi tanssivansa kotona yksinään. ” Tanssin ja puran itteäni ja paineitani ja lämmittelen kroppaani tanssimalla. Ja ulkona on ihana tanssia.”

Aina ei tanssituta, mutta lukea voi aina. Kun lähdemme Tapsun kanssa päiväkävelylle, otan mukaan kakkapusseja ja kirjan.  Näin meillä on rauha molemmilla.

---------------------

Yle Areena/Näistä levyistä en luovu/Suoraan tunteisiin/Karita Mattila. Ihana ohjelma.