Pääosassa on englantilainen taidehistorioitsija, joka ei kaikin ajoin tunnu tietävän, miten tässä maailmassa pitäisi elää. Ihan aluksi kirja ei ottanut minua omakseen. Se saattoi johtua juuri tästä englantilaisen herrasmiehen tavasta puhua ja nähdä asiat. Se oli niin viimeisen päälle korrektia, hienotunteista.
Mendoza piirtää kuitenkin taitavasti näkyville rikkaiden ahdingon ja muuttumassa olevan yhteiskunnan. Rikkailla on omaisuutta, mutta miten saada se maasta pois ja miten välttää jäämästä vallankumouksen jalkoihin. Taidehistorioitsijan tehtäväksi ei jääkään vain taulujen arviointi, vaan hän joutuu monien kiemuroitten jälkeen mukaan falangistiradikaaleihin, vangituksi ja poliisin seuraamaksi. Eivätkä naisetkaan ole kuvioista poissa.
Hyvin kiinnostavaa oli lukea espanjalaisten taiteilijoiden taulujen kuvauksista.. Kerta toisensa jälkeen taidehistorioitsija mykistyy Museo Del Pradossa ja siellä erityisesti Velazquezin töiden edessä. Kaiken kurjuuden, väkivallan, valtataistelujen keskellä taide on ja pysyy. Ja vaikuttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti