Onko nyt huudettu riittävän kovaa?

Satoi kaatamalla, salamoi ja ukkosti, kun perjantaina kävelin muun joukon jatkona kohti Rautatientoria. Enhän ole sokerista tehty niin kuin eivät olleet ne tuhannet muutkaan torille mielenilmaisuun kokoontuneet. En yleensä ole ensimmäisenä nousemassa barrikadeille, mutta nyt tämä nykyhallituksen suunnitelma pakottavasta lainsäädännöstä sai minut liikkeelle.

Oikeastaan en ihmettele, että  juuri tämä hallitus esittää tällaista. Sanoihan Stubb jo enne vaaleja, että kaiken pahan alku on konsensus. Sitä tehdään kabineteissa. No ainakaan nyt perjantaina ei oltu kabineteissa. Joku narisi, että niillähän oli hauskaa siellä sateessa, ihan karnevaalitunnelma, ilmapallot ja kaikki. Jos olisimme kaikki heittäytyneet itkijänaisiksi, tuskin mielenilmaisusta olisi tullut sen selkeämpi ja vakuuttavampi. Niin ja nimenomaan naisiksi. Varmasti mukana oli metalli- ja paperimiehiä, mutta enemmistö torilla oli naisia. Heiltä ollaan nyt ottamassa eniten.   Naiset sanoivat selkeästi, pois Sipilä meidän pussiltamme.

Perjantai -illan Pressiklubissa käytiin asiasta räväkkää keskustelua.  PAMin puheenjohtaja Ann Selin sanoi sen suomeksi: näillä hallituksen toimilla halutaan ammattiyhdistysliike polvilleen, halutaan pois kollektiivinen sopiminen ihan kuin työpaikoilla olisi joku tasa-arvoinen tilanne. Tämä hallitus ei tee tätä kaikkea siksi, että taloudellinen tilanne sitä vaatisi. Sipilä ja kumppanit voittivat vaalit, nyt tehdään sitä politiikaa mitä ne on halunneetkin tehdä. Kyse on ideologiasta.

Neuvottelupöytiin palataan, ja ratkaisu löydetään. Mutta siihen tarvitaan pakottavasta lainsäädännöstä luopuminen. Näin uskon.