Hectorockia ja nostalgiaa

Hector muisteli hiljan kuollutta Leonard Cohenia laulamalla yhden hänen tunnetuimmista lauluistaan Hallelujan. Yhtäkkiä eri puolilla areenaa tuikahti tuikku, toinen siellä, toinen täällä, lopulta valopisteitä oli satoja. Näky oli kaunis ja koskettava. Oli ihanaa olla mukana tässä tunnelmassa, saada olla jättämässä jäähyväiset hienolle laulajalle.

  Lauantain konsertti päätti hänen pitkän kiertueensa.  Noin kymmenen vuotta sitten miehen piti omien sanojensa mukaan lopettaa kiertuehommat, vaan eipä tuo malttanut. Ja miksi olisikaan lopettanut, sillä niin hyvässä vedossa olivat mies ja orkesterinsa.

Hector on siis laulanut 50 vuotta. Me olemme vanhentuneet melkein tasajalkaa. Hectorin laulut ovat olleet läsnä melkein koko aikuiselämäni ajan. Ja ovat vieläkin. Kuuntelen välillä Olavi Virtaa ihan sen takia, että Virran laulut palauttavat mieleen kaiken sen mikä siellä varhaisimmassa nuoruudessa oli ihaninta. Hectorinkin lauluissa on nostalgia läsnä. Niin kuin vaikkapa Laurassa. Laulu on 70 – luvun alun tuote, mutta toimii edelleen. Kun rokahtava Laura juhlakonsertissa kajahti, katsomon etuosan ihmisiä (ensin nuoria naisia) ei pitänyt enää mikään istumassa, oli päästävä liikkumaan. Kappaleessa vetoaa sekä rytmi että niin naiivit ja niin ihanan itkettävät sanat:

Laura ja Ilmari styylaa, Ilmari lahjoitti Lauralleen kukkaa….sukkaa…vaan rahnat ei riittäneet sormukseen…oi Laura suo kaipaan, niin kauheesti kaipaan….

Hectorin sanoitukset ovat puhuttelevia, joku on sanonut niitä laulumusiikiksi.  Mutta Hector on myös aina ottanut kantaa lauluillaan aina hänen ensimmäisestä levytyksestään eli Palkkasoturista alkaen. Luulenpa vaan, että monet Hectorin sanoituksista vetoavat ja uppoavat ihmisiin paremmin kuin yhdenkään poliitikon puhe. Hänen humanisminsa tulee niin syvältä.

Konsertissa oli monta hienoa hetkeä. Oli Mandoliinimiestä, Asfalttiprinssiä ja tietysti ja totta kai kuolematon Ake, Pera Make ja mä.  Jos oli ilo kuunnella Hectoria, niin oli todella suuri ilo kuunnella myös hänen orkesteriaan. Sen soitto oli hienoa.  Ei olisi tehnyt heikkoakaan kuunnella vielä yksi tunti lisää.

Kun kuuntelee vinyyliltä Hectorin 1970 –luvun alussa nauhoitettuja lauluja, ne kuuluvat niin hennoilta, niin varovaisilta, suorastaan söpöiltä. Paitsi tietysti rokkiosasto. Konsertissa orkesteri ja kaikki vahvistimet tekevät tehtävänsä. Siellä hennoinkin laulu saa voimaa, mutta ei välttämättä menetä tenhoaan. En ole koskaan ollut näistä jäähallin kokoisista konserteista innoissani, mutta onhan se toisaalta huikeaa olla mukana tällaisessa spektaakkelissa.

Miltähän laulajasta itsestään tuntuu nähdä ja kuulla kymmenen tuhannen ihmisen olevan täysillä läsnä? En usko että siihen voi koskaan tottua. Ei edes Hector. 

Levyjen kannet jo kertovat millaista tunnelmaa löytyy kansien sisältä.