Sata vuotta
sitten suomalaisilla ei tainnut olla hajuakaan, että seuraavana vuonna Suomesta
on tuleva itsenäinen kansakunta. Sata vuotta sitten Suomessa kärsittiin vilua
ja nälkää, vaikka tilanne ei vielä ollut niin paha kuin se tulisi olemaan
vuotta myöhemmin. Voita ei enää ollut leivän
päälle, kun sitä ei ollut kauppojen hyllyilläkään. Sata vuotta myöhemmin meillä jonotetaan
ilmaista ruokaa eivätkä ne jonot osoita lyhenemisen merkkejä. Nyt kauppojen
hyllyt notkuvat tavaraa. Ei tarvitse olla kuin rahaa. Ja rahaa on, jos on
töitä. Ja sellaista työtä, josta saadulla palkalla voi elää. Liian monella
tilanne ei ole tämä, liian moni eläkeläinen kituuttaa pienellä eläkkeellä. Silti
Suomi valmistautuu juhlimaan sadan vuoden itsenäisyyttään rikkaampana kuin
koskaan.
Olen syksyn
aikana elänyt kirjojen välityksellä menneessä maailmassa. Tutustuin ja osin
luinkin Jukka Kekkosen massiivisen kirjan "Kun aseet puhuvat".
Kirjassa Kekkonen tarkastelee poliittista väkivaltaa Espanjan ja Suomen
sisällissodissa ja tekee vertailuja näiden kahden maan välillä. Hän löytää
paljon yhtäläisyyksiä, vaikka Suomessa sodan kesto oli paljon lyhyempi kuin
Espanjassa. Kekkonen kirjoittaa siitä, miten jokainen joutui
valintatilanteeseen. Harvalla oli mahdollisuus jäädä puolueettomaksi
sivustakatsojaksi. Punaisten ja valkoisten väliin ei jäänyt paljon elintilaa.
Näin tapahtui myös Espanjassa.
Molemmissa
sodissa ja sodan päätyttyä ihmisiä tapettiin paljon. Myös ilman oikeutta ja
oikeudenkäyntejä. Voittajat määräsivät tahdin. Sodan jälkeen Suomessa vasemmistolaisesti
ajattelevat eivät varmastikaan kokeneet elävänsä demokraattisessa
yhteiskunnassa. Silti elämän oli jatkuttava. Myös yhteiskunnallisen elämän. Naiset
saivat äänestää ensimmäisissä kuntavaaleissa, ja myös kaikki miehet eli
äänioikeus ei enää perustunut tuloihin. Sisällissodan
jälkeen Espanjassa kävi toisin. Siellä valtaan nousi Franco, diktaattori, joka
hallitsi maata peräti 40 vuotta. Kun ensimmäisen kerran menin Espanjaan, oli
Franco vielä hallitsijana. Muistan vieläkin järkytykseni, kun Malagan
lentokentällä oli useita aseistautuneita sotilaita.
Tänään
Espanjassa ja monissa muissa maissa ovat nousseet esille uudet puolueet, jotka
ratsastavat populismin aallonharjalla. Kestääkö ja voittaako demokratia myös
tässä ajassa? Vai onko ihmisillä niin paljon epäluottamusta ja niin vähän
toivoa oikeudenmukaisemmasta maailmasta, että he ovat valmiita uskomaan vaikka
minkälaisia taivaanrannan maalareita? Ovatko populismi ja vihapuhe niitä tapoja,
joilla tämän päivän ihmisiin vaikutetaan vahvemmin? Paljon kysymyksiä joihin ei ole helppoja vastauksia.
Suomi on monessa asiassa hyvä maa. On vain niin, että mikään hyvä ei säily itsellään. Meidän, jotka olemme niitä tolkun ihmisiä, tehtävänä on puolustaa demokratiaa
ja ihmisoikeuksia. Vaikka kuulostaakin komealta, kohtaamme näitä asioita jokaisessa arkipäivässämme.
Tulee se talvi vielä uudelleen, jos ei tänä vuonna, niin ensi vuonna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti