Miehet hakkaavat kadulla raipoilla naisia. Monta kertaa ja kovaa. En tiedä mitä pahaa naiset ovat tehneet, koska ainakin he ovat pukeutuneet täysin peittävästi. Ehkä ovat vain puhuneet ääneen, keskustelleet keskenään. Sitä naiset eivät saa Kabulissa tehdä. Hakkaamiseen riittää, että he ovat naisia.
Kun talibanit viisi vuotta sitten tulivat uudelleen valtaan Afganistanissa, naiset menettivät paljon. Ehkä on oikeampaa sanoa, menettivät kaiken. Maailmassa on Afganistanin lisäksi vain 7 maata, jossa naiset eivät saa käydä koulua. Ne muut maat ovat Afrikassa.
Naiset eivät ole suostuneet heille annettuun rooliin. He jatkavat opiskelua, tekevät töitä ja harrastavat liikuntaa, mutta tätä kaikkea he tekevät vain kodin seinien sisällä. Musiikkiakin he kuuntelevat, mutta vain niin hiljaa, ettei se kuulu seinän toiselle puolelle. Naiset saivat 20 vuoden aikana kouluttautua lääkäreiksi, asianajajiksi, poliiseiksi. He tietävät, että heistä on kaikkiin näihin ammatteihin. He eivät halua luovuttaa, vaan myös näissä oloissa, jossa avoin vastarinta on hengenvaarallista, he jatkavat elämäänsä mahdollisimman aktiivisina.
Mutta kaikki mitä naiset tekevät, on tehtävä äärimmäisen salaa. On uskomatonta, miten he ovat löytäneet – ja kyse on myös siitä – uskaltaneet etsiä ja löytää keinoja, joilla voivat välittää maailmalle tietoa heidän elämästään. Tästä kertoo The Secret Reading Club of Kabul -dokumentti, jonka ovat ohjanneet Suomessa asuva afganistalainen Shakiba Adil ja Elina Hirvonen. Dokumentti kertoo, miten kolme naista perustaa salaisen lukupiirin. He alkavat lukevat Anne Frankin päiväkirjaa ja samaistuvat tähän 14 vuotiaaseen juutalaistyttöön, joka eli piilossa perheensä kanssa Amsterdamissa yli kaksi vuotta. Heidän uskontonsa on eri, mutta heitä yhdistää se, ettei heillä ole ihmisoikeuksia.
Naiset ovat onnistuneet videoimaan elämäänsä Kabulissa ja toimittamaan kuvat Suomeen. Se on jo ihme sinänsä, koska Talibanilla on ilmiantajia kaikkialla. Et voi luottaa keheenkään. Vaikka nuoret naiset olivat varovaisia, se ei riittänyt. Seurasi pako-operaatioita, joista emme tiedä kovin paljon. Kaikki kolme ovat kuitenkin päässeet pois Kabulista.
Dokumentin katsomisen jälkeen olo oli aika itkuinen ja pää täynnä kysymyksiä. Vaatiiko vallankäyttö todella naissukupuolen täydellistä eristämistä? Voittavatko siinä miehetkään mitään? Yhteiskunta ei ainakaan. Onko afganistanilainen mies sellainen, että hän näkee kaiken vain seksin kautta? Että jo pieni nilkankin vilaus saa hänet hallitsemattomaan tilaan. Siksikö naisen on piilouduttava vaatteisiin, ettei miehen halu herää?
Perinteet ja tapakulttuuri säätävät elämää ja naisen elämää erityisen julmasti.Yhteiskunta perustuu äärimmäisen konservatiivisen heimokulttuurin ja radikaalin islamintulkinnan yhdistelmään. UN Woman -järjestö sanoo, että miehet näkevät naiset uhkana omalle vallalleen ja haluavat varmistaa, ettei yhteiskuntaan pääse syntymään modernia, kriittistä tai muutoshakuista sukupolvea.
Se mikä on minulle itsestäänselvää, ei ole hänelle, joka on tullut Afganistanista: ”Ensimmäisinä vuosina Suomessa asuva ystäväni ei saanut tarpeekseen kävelemisestä. Hän astui pienen vuokra-asuntonsa ovesta kadulle ja hymyili jokaisen matkan. Tavalliset kadut. Huumaavan ihmeellistä. Voi kulkea vilkuilematta taakseen. Voi viipyä ulkona auringonlaskun jälkeen.”
Elokuvan ohjaaja: ”Mietin usein, tietääkö kukaan, että me olemme täällä”, hän sanoo. ”Vasta aikuisena ajattelin, että vielä pahempaa oli, jos ihmiset tiesivät, mutta kukaan ei välittänyt.”
Voiko lohduttautua sillä, että jonain päivänä kaikki muuttuu paremmaksi? Ehkä voi, mutta ennen kuin muutos tapahtuu, niin moni nuori nainen joutuu elämään nuoruutensa sitä elämättä. Se on surullista. Ja se on väärin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti