Häirikkömummot

Laulaja Pauli Hanhiniemi on pahoittanut mielensä.  Eilinen Iltasanomat kertoi, että hänestä oli ihan kivaa, että "Vain elämää" -ohjelma toi hänelle runsaasti huomiota. Luultavasti myös rahallista. Mutta sitten on yksi mutta. Kun ne mummot tulevat koskettelemaan ja halaamaan. Ennen ohjelmaa vain humalaiset tulivat ilta-aikaan juttelemaan, mutta nyt ihan keskellä päivää halutaan kosketella ja halailla.

Mummot! Ymmärrän hyvin, sillä minkäs teet, kun tälläinen söpökasvoinen poika (50v) herättää hymyllään nuoruusmuistoja mummojen sydämissä. Meistä suomalaisista sanotaan, että olemme huonoja lähestymään toisiamme. Halaamaankin me vanhemmat olemme oppineet vasta myöhempinä aikoina. Niin että onhan se nyt sitten aika epäreilua ettei saa halia silloin kun haluaa. Vitsi, vitsi, ymmärtäähän tämän. Kuka voisikaan tykätä lähelle tuppaavista kaulailevista mummoista, kun vielä vanhojen ihmisten hajukin on usein epämiellyttävä.

Ei taitaisi Hanhiniemi syrjiä nuorempia naisia. Pikkutytöt kirkuvat ihastustaan lavan reunalla, mutta kun mummoista ei ole enää huutajiksi,  ihailu on kerrottava koskettamalla.

Näin eilen  Aleksilla taloustieteilija Sixten Korkmannin, jota olen aina pitänyt hurmaavana. Hän myös ylipäätään puhuu  järkeviä ja minkäs sille voi, tähän "mummoon" tekee  vaikutuksen hänen pieni vino hymynsä. Charmikas mies. No hän on julkkis, hän on tuttu kasvo, mutta eipä tullut mieleeni mennä halaamaan.

 Niinhän se on. Taloustieteilijöitä ei halata, laulajia kyllä. Ei auta Hanhiniemen pojankaan muuta kuin kestää. Muutamia vuosia vielä niin saatat jopa kaivata näitä halauksia.

On ilo kuunnella ajateltua puhetta

Kun ensimmäisen kerran luin sosialidemokraattisilta nuorilta tulleen ajatuksen kotihoidon tuen asteittaisesta lakkauttamisesta, ajattelin, ei tule onnistumaan. Ja kuinka ollakaan, alkoi merkillinen keskustelu kotiäitivihasta. Taisi olla mielikuvilla pelaavan Soinin käsialaa. Kun yhdistetään koti ja äiti ja viha, saadaan hirviömäinen yhdistelmä. Demarinuorten avaukseen ei enää paljon kielteisemmin olisi voinut suhtautua.

Nuorisojärjestön ehdotusta käsiteltiin eilisillan A-studiossa. Kun toimittaja aloitti keskustelun jankuttamalla kotiäitivihasta, meinasin sen siliäntien sulkea ruudun. Onneksi en sulkenut. Keskustelu nousi hyvälle tasolle erityisesti Mikkel Näkkäläjärven ansiosta. Hän oli sekä perehtynyt asiaan että osasi puhua siitä ymmärrettävällä tavalla. Vaikutuin suuresti.

 Mikkelin vahvin pointti oli se, ettei  yhteiskunta voi pitää yllä sellaista järjestelmää, joka heikentää naisten asemaa työmarkkinoilla ja aiheuttaa tasa-arvo-ongelmia. Meillä on vielä kosolti matkaa sukupuolten tasa-arvoon. Kyllähän keski-ikäiset miehet sanovat olevansa tasa-arvon kannalla, mutta teot puuttuvat, puhetta riittää.  Näissä nuoremmissa miehissä on toivoa.  Rosa Meriläinen sanoi aivan oikein: sukupuolten tasa-arvossa myös miehet voittavat.

Yleensä on saanut  tottua siihen, että perhepolitiikka on naisten asia.  Ehkä siksikin oli hyvin virkistävää, että nyt oli mies puhumassa ja puhui perustellusti eikä vain omien kokemuksiensa kautta. Keskustelussa niin teki erityisesti ministeri Pirkko Mattila (persu). Hänellä ei juuri muuta antia keskusteluun ollutkaan kuin nämä omat kokemukset.  Toki omat kokemukset, mutu -tieto ja tunne ovat tärkeitä, mutta eihän poliitikko voi vain niiden kautta suunnitella ihmisten elämää parantavia ratkaisuja. Päätösten tulee perustua tutkittuun tietoon niin kuin Näkkäläjärvi kerta toisensa jälkeen korosti.

Kysymys ei ole vain kotihoidontuesta, vaan myös vanhempainvapaasta, varhaiskasvatuksesta ja eriarvoistumisesta. Tästä kokonaisuudesta on voitava keskustella ja on voitava hakea uusia malleja. Jos tämän kaiken kuittaa puhumalla vain kotiäitivihasta,  ovat päätöksentekijän eväät kovin vähäiset.
Nyt on ihan pakko tehdä julkinen rakkauden tunnustus, sillä minä niin rakastan nuoria miehiä, jotka sanovat esimerkiksi, että "tasa-arvo ei toteudu sillä että toivotaan parasta" tai että "perhevapaajärjestelmän uudistaminen vaatii feminististä politiikkaa". Näin sanoi Mikkel Näkkäläjärvi.  Minuun teki vaikutuksen tapa miten hän ajatuksensa sanoi, ei hyökännyt ei vaahdonnut, vaan argumentoi huolella.

Kova fakta on se, että syntyessään tytöksi, saat edelleen huonommat mahdollisuudet kuin poikalapsi.  Myös toinen fakta on varsin karu: tilasto vuodelta 2013 kertoo, että meillä sai alle 1100 euroa eläkettä 461 154 henkilöä, josta naisia 297 587.

Ohjelma on katsottavissa YLE Areenasta. Suositttelen lämpimästi.
.

Tanssimalla sykettä ja hyvää oloa

Tanssimisella voi ilmaista iloa ja surua, voi ilmasta pahaa oloaan. Tai sitten voi vain tanssia tanssimisen ilosta. Mihinkähän ryhmään Lavis mahtaisi kuulua? Ehkä se yksinkertaisesti  on vain hyvää oloa tuottava kuntotanssimuoto, jossa ainakin nopeampia tansseja tanssittaessa kunto nousee. Tai syke. En ole vielä hakeutunut Laviksen pariin,pelkään sen olevan itselleni liian kovaa menoa, mutta senioreitten Laviksen aion myöhemmin kokea. Sitä ennen tanssin muuten. Kotona tai kylillä.

Olen aina rakastanut tanssimista, mutta silti olen elämässäni tanssinut aivan liian vähän. Ja nyt en puhu mistään taiteellisesta tanssista vaan ihan vanhanaikaisesta paritanssista, joita kesäisin lavoilla tanssitaan. Tai siis ainakin ennen tanssittiin. Tänään näitä paikkoja ei taida olla kovin paljon jäljellä.

Pohdimme ystävieni kanssa, missä voisimme käydä tanssimassa. Jos menemme lavoille, niin luultavasti tämän ikäiset saavat istua seinän koristeena.Joissain vanhempien ihmisten palvelutaloissa tanssitaan, mutta ei sekään käy meille. Epäilemme niissäkin paikoissa miesten riittävyyttä ja toisaalta miesten kuntoa. Nojataanko vai tanssitaanko?

Koirani ei tykkää enää pitkistä eikä varsinkaan vauhtilenkeistä. Kun odottelen kaveriani pois heinien nuuskinnasta, yleensä siinä joutessani venyttelen. Mutta eräänä aamuna kaikki oli yhtäkkiä toisin. Laitoin (minäkin!) kuulokkeet korviini ja annoin puhelimesta soida muistojen bulevardin.. Tuli monta kappaletta rytmikästä menoa, tuli rumbaa ja sambaa  ja bossanovaa. On ihan mahdotonta, että jalkani pysyisivät paikoillaan, kun korvat saavat täysannoksen rytmiä. Siinäpä sitten keskellä katua (tosin vähän syrjässä valtatieltä) antauduin musiikin vietäväksi. Ilmaisin itseäni kuin olisin tanssilattialla hyvänkin tanssittajan viemänä.

Tietysti mielessä kävi, jospa joku näkee. Mutta mitä sitten? Ei tanssimisella vielä kylähullun mainetta saa, mutta hyvän olon sain. Minulla oli hauskaa. Syke nousi ja  rytmikkään menon jälkeen oloni oli ihanan kevyt.

Siis lopultakaan ei ihminen kovin paljon tarvitse riemuitakseen täysillä syksyisestä aamusta.

Saksalaisen taidemaalarin Otto Dixin näkemys paritanssista.

Kapellimestari tarvitsee hyvät selkälihakset

Viime viikolla Esa-Pekka Salonen johti Stravinskyn Kevätuhrin Musiikkitalossa.  Radion Sinfoniaorkesteri soitti. Se on edelleen kuultavana sekä katsottavana Yle Areenasta. Samoin siihen liittyvät hienot Minna Lindgrenin toimittamat haastattelut. Sanoisin, että hyvin sivistävää.

Istuin Musiikkitalon kolmannella rivillä melkein kapellimestarin selän takana. Se tiesi sitä, että musiikin kuunteluun yhdistyi saumattomasti kapellimestarin seuranta. Hänen selkänsä ja  hänen tahtipuikkonsa liikkeet ja kasvoista näkyvä täydellinen keskittyminen olivat miltei silmieni  tasalla. Oli tosi valloittavaa nähdä läheltä Salosen työskentelyä.Nähdä, miten vahvalla rytmillä ja määrätietoisesti hän tahtipuikkoaan heilutteli.Vaikka ei se kyllä mitään heiluttelua ollut. Se oli mitä suurimmassa määrin hallittua käsien liikettä, joka sai voimansa hartioista ja selästä.

En tiedä, tarvitseeko Salosen selkä tällaisen johtamisen jälkeen hierontaa vai onko pikeminkin niin, että kun hän oikeasti käytti johtamisessa koko kroppaansa, hartianseutu ja lapaluut saivat niin paljon liikettä etteivät lihakset  pääse jumiutumaan. Luulen, että minulta jäi joku pakanallinen musiikkihetki kokematta, kun lumouduin seuraamaan Salosen vahvaa fyysistä johtamista.

Kun Esa -Pekka Salonen johtaa Stravinskyn Kevätuhria, sitä ei tehdä pienesti eikä vaatimattomasti. Ehkei tuollaista teosta voi niin tehdäkään. Kevätuhri on musiikkia, jonka rytmin suuriin vaihteluihin on kuulijan helppo upota, mutta on se varmaan hienoa myös kapellimestarille. Lindgren sanoikin tämän olevan yksi Salosen lempiteoksista.

Kevätuhri kertoo kevään kunniaksi järjestettävistä pakanallisista menoista, jossa yhden neidon on tanssittava itsensä kuoliaaksi. Kuulinko ja ymmärsinkö kaikkea tästä? En varmaankaan, mutta Hesarin otsikon kanssa on helppo olla samaa mieltä: Kevätuhri puhkesi rytmiraivoon.

Niin kuin huomasit, tämä ei ollut musiikkiarvostelu. Siihen minusta ei edes olisi, mutta sanon sentään jotain: fagotin soittoa oli hieno kuunnella.

Juha Vakkurin matkassa Afrikassa

On varmaan sama missä järjestyksesä Juha Vakkurin kirjat lukee. Ne eivät ole aikaan sidottuja eivätkä ole jatkokertomuksia.  Kirjat kertovat Afrikasta, valtaisan kokoisesta maan osasta, joka ei yhdellä kulkemisella aukea. Aukeaako koskaan ja kenellekään valkoihoiselle, en tiedä. Joka tapauksessa Juha Vakkuri on tehnyt voitavansa. Hän ei ole tyytynyt tarkastelemaan maata YK:n maastoauton kyydissä, johon siihenkin hänellä olisi ollut mahdollisuus. Vaan hän on siirtynyt maasta toiseen niin kuin paikalliset kulkevat, busseilla ja puskatakseilla.

Olen lukenut vasta kaksi hänen kirjoistaan. Kummassakaan ei kerrota ryöstöistä, ei pahoinpitelyistä, ei mistään sellaisesta. Kirjoissa kerrotaan paikallisista ihmisistä, ystävällisyydestä, byrokratiasta, pölyisistä kylistä, täysinäisistä busseista.

Juha Vakkuri on hämmentävä ihminen. Tai no en tiedä, onko hän hämmentävä,sillä enhän tunne koko miestä muuten kuin hänen  kirjojensa kautta. Ehkä on oikeampaa sanoa, että hänen tapansa matkustaa Afrikan sydämessä, on hämmentävä. Miten hän uskaltaa?  Kirjat antavat siihen yhden vastauksen. Hän suhtautuu afrikkalaisiin niin kuin ihmisiin suhtaudutaan. Kunnioittavasti ja ystävällisesti. Ehkä se, että hän on ainoa valkoihoinen, saa paikalliset antamaan hänelle rauhan. Ajattelevat varmaan, että tuosta miehestä tuskin on mitään haittaa.

Hänen kirjansa "Afrikan poikki" on ilmestynyt vuonna 2009. Otan tästä kirjasta vain yhden kohdan, joka kertoo siitä, että jo seitsemän vuotta siten hän näki sen mikä tänään on totta:

"Mitä syvemmälle Nigeriin ja Tsadiin menen, sitä selvemmin olen ekskursiolla köyhyyden ytimeen. Mitä näille maille voisi tehdä? Mitä nigeriläiset ja tsadilaiset itse voisivat tehdä? Lähteä vaeltamaan Saharan poikki Pohjois-Afrikkaan ja sieltä Eurooppaan? Sellaista kansainvaellusta on ennustettu liki 40 vuotta. Aktiivisimmat nuoret lähevät jo nyt kohti Eurooppaa, samalla tavalla kuin toimeliaat suomalaiset lähtivät aikoinaan siirtolaisiksi Yhdysvaltoihin. Mutta vielä pakolaisia ei ole niin paljon, että sitä voitaisiin kutsua kansainvaellukseksi. Mitä pitää tapahtua, että miljoonat lähtevät ylittämään Saharaa? Kuinka monta menetettyä satoa? Kuinka monta diktaattorien hallitsemaa vuotta? Kuinka monta lapsikuolemaa omassa perheessä. Jos kansainvaellus Eurooppaan joskus tulee, se merkitsee satojen tuhansien tai kenties miljoonien kuolemaa. Useimmat matkalle lähtevät tietävät sen riskit. Mutta entä jos muita vaihtoehtoja ei ole? Kysyys siis Vakkuri kirjassaan.

Vuosi sitten olimme Suomessa keskellä kansainvaellusta. Olimme hämmentyneitä ja peloissamme. Lisäisikö ymmärtämystämme, jos vaikka lukisimme Vakkurin kokemuksia hänen Afrikan matkoiltaan? Uskoisin näin käyvän, sillä Vakkuri kirjoittaa afrikkalaisesta todellisuudesta ymmärtävästi ja viisaasti.

Antti Eskola kirjoittaa vanhuudesta

Ihmisen täytyy olla aika vanha, että vanhuudesta tulee hänen mieleensä Henry Theelin  laulu "Siell rantamökissäå istuupi hän, tuo vanhus harmajapää....  No ehkä 82 vuoden iässä oleva on sillä tavoin vanha, että hän on tanssinut tanssinsa lavoilla silloin, kun Henry Theel lauloi, siis joskus 50 -luvulla.

Professori Antti Eskola on kirjoittanut kirjan vanhuudesta, siitä miten vanhuus helpottaa, huolestuttaa mutta on myös kiinnostava. Eivät nämä tämän ikäiset vanhukset mitään vuosistaan välitä, vaan kirjoja syntyy. Tänä vuonna  91 vuotiaana kuolleelta Arne Nevanlinnalta ilmestyi kirja vielä tänä vuonna.

Eskola käsittelee kirjassaan ihan hyviä ja oikeita vanhuuteen liittyviä asioita, mutta niitä uskon asioita on ihan liian kanssa. Vaikka hän ei siis, kuten niin monta kertaa on sanottu, ole uskovainen. Silti vähempikin olisi  tällä kertaa riittänyt.

Vanhusten yksinäisyydestä puhutaan paljon. Siitä Eskolakin kirjoittaa ja miettii, miltä tuntuisi jos  Mummon kammarista tulisi ulkoiluttaja, "joka haluaa tehdä päivän hyvän teon lievittämällä hänelle sinänsä yhdentekevän vanhan miehen yksinäisyyttä".  Teoriassa hyvä ajatus, mutta ei sovi Eskolalle. Ei taitaisi sopia minullekaan, vielä.  Mutta toisaalta, kun Eskolakin (niin kuin minäkin) kaipaa keskusteluseuraa, niin mistä sen etukäteen voi tietää, etteikö sieltä  kammarista saattaisi tulla saattajaksi mielenkiintoinen, keskusteleva ihminen?

Eskola ei halua itselleen vierasta kävelyttäjää, mutta hän haluaa vierailta ihmisiltä kirjeitä, jotka käsittelisivät näitä hänen kirjoissaan olevia ajatuksia.
Kirjan  kiinnostavin osa oli otsikoitu "Vanhuuden psykologiaa: halut, kyvyt ja tarjoumat". Siinä Eskola pohtii professori Jyrki Jyrkämän esille nostamien käsitteiden kautta elämäämme. Mitä me vanhat vielä haluamme, mitä me osaamme ja mihin meille tarjotaan mahdollisuus.  Eskola on pohdiskeluissaan ihan pikkuisen ristiriitainen.  Hän toivoo, että hyvä ruoka, viina ja seksi säilyisivät hänen kuolemaansa saakka, mutta silti hän kokee ruuan laittamisen turhauttavana, koska tulos kuitenkin syödään ja jäljelle jäävät likaiset astiat.

Olisiko aiheellista haluta ruokaseuraa? Ja unohtaa kaupan valmisruuat. Vaan niinhän se kai menee, että mikä vielä muutama vuosi sitten kiinnosti ja halutti, se ei sitä enää tee.  Ei halua nähdä esimerkiksi ruuanlaitosta aiheutuvaa vaivaa, vaan menee yli siitä mistä  helpoiten pääsee. Toiminta vähän kaikessa kuin automatisoituu, niin kuin Eskola kirjoittaa. Tämän löytää itsestään jokainen vanhempi ihminen.

Kirjassa on useita sellaisia näkökulmia, joista olisi mukava keskustella noin suurin piirtein ikäistensä kanssa. Nuorempien kanssa ei ehkä löytyisi samanlaista oivallusta. Luulo tämäkin.

Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa - liikuntaa

Katselen kahdeksan vuoden ikäistä poikaa pihassamme, kun hän laskee jyrkähköä mäkeä kapealla laudalla seisten. Ei horju, ei heilu, tasapaino on melko vakaa. Kun Helena ohjaa meidät jumppatunnilla seisomaan varpaillamme, se on siinä ja siinä että tasapainoni säilyy. Vaikeuksia tulee varsinkin silloin, kun samanaikaisesti pitää nostaa kädet ylös ja laskeutua varpailta hitaasti alas.

Onko tasapaino siis nuoruuden etuoikeus? Varmaankin, mutta myös harjoituksen tulos. Kun Eemelillä ei ole vuosiin ollut suorinta reittiä minnekään, vaan eteneminen tapahtuu kallioiden ja aitojen yli kiipeämisellä, on harjoitus tuottanut tulosta. Mutta aina voi jokainen ja olisi syytä, kehittää  tasapainoaan. Perusterveen ihmisen pitäisi välillä kävellä muuallakin kuin tasaisella kadulla. Ja ihan oikeasti kävellä eikä tepsutella, ellei ole pakko.

Meillä on juoksukouluja, mutta meillä pitäisi olla myös kävelykouluja. Kai siis jokainen osaa kävellä? Osaako todella? Nuoretkin naiset kulkevat kummallisen vinksahtelevasti. Sen verran voisimme kävelytapaamme tarkkailla, ettei se turhan varhaisessa vaiheessa menisi laahustamiseksi tai töpöttämiseksi. Jos jalka kerran vielä nousee. Rollaattorivaihe on sitten eri asia. Iän myötä askel sekä lyhenee että vauhti hidastuu. Kuitenkin itse voi vaikuttaa siihen, miten nopeasti se tapahtuu.

Sitten ovat tietysti ne raput. Rappujen kävelyä suositellaan kaikille. Meillekin, jotka emme enää hae rappukävelystä pyöreyttä peppuihimme. Hissin vetovoima on kova, mutta eihän jokaisena päivänä tarvitsisi  kävellä  seitsemänteen kerrokseen. Mutta edes joskus - säännöllisesti. Ainakin silloin, kun ei ole kantamuksia. Olen itse siinä "onnellisessa" asemassa, että neljä kerrosta on käveltävä päivittäin useampaan kertaan, halusi tai ei. Sanonkin rappusia ilmaiseksi kuntosalikseni tai toisaalta asuntoni lisäarvoksi.

Yrityksistä huolimatta en saa itseäni kuntosalille. Olen aloittanut ja olen lopettanut ainakin muutaman kerran. Kävely, voimistelu ja uinti ovat lajeja, joita voi harrastaa ympäri vuoden. Voisin  kyllästymiseen asti puhua voimistelun tärkeydestä. Sen keskivartaloa vahvistavan ja liikkuvuutta lisäävän ja säilyttävän voimistelun puolesta. Harjoituksia voi tehdä kotonakin, mutta parasta olisi olla ohjatussa ryhmässä. Ja tässäkin pätee se vanha sanonta - koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa.

Golfin aloitin aika vanhana. Osin varmaan siksikin swingit ja chipit eivät ole iskostuneet lihasmuistiini sillä tavoin kuin olisi toivottavaa. Silti olen onnellinen, että opettelin lajin, sillä siinä yhdistyy mainiosti kävely, vartalon käyttö, ajattelu ja sosiaalisuus. Kaikkea sitä mitä tarvitsemme. Kävelykilometrejä tulee helposti yli kymmenen. Kiehtovinta on lajin haasteellisuus. Siinä harva tulee koskaan täysin valmiiksi.

Risto Eskelisen piirros liikkuvasta mallista