Jotta joulutkaan eivät unohtuisi

Minäkin pidän päiväkirjaa. Aika päinvastaista kuin Erkki Tuomioja, jonka paksu teos on parhaillaan luettavanani, 600 sivua tiukkaa tekstiä. Onneksi Tuomiojan kirjassa on vähän jos ei nyt ihan tunnelmointia, tunteita kuitenkin. Ehkä tästä enemmän toiste kunhan olen kirjan ensiksi lukenut. Mutta tämä oma päiväkirjani. En tiedä, miksi päivittäin kirjoitan, ehkä siitä on tullut vain tapa. Olen sitä harrastanut vuosikymmeniä, mutta olen myös repinyt vihkoni. Ehkä joskus nuorempana niihin tuli upotettua kaikki mahdollinen tuska, jota en enää halunnut kenenkään lukevan. Eikä suoraan sanoen paljon huvittanut itseänikään lukea kaikkea sitä mitä olin sivuille vuodattanut. Onkohan yleensäkin niin, että päiväkirjaan kirjoitetaan kaikki pahat ja surkeat olotilat, mutta ei juurikaan hyviä ja aurinkoisia päiviä?

Vuoden alun yksi ihanimpia hetkiä on se, kun edessäni on puhdas kirja, jossa ei vielä ole yhtään merkintää. Puhtaat sivut ovat aina kutittaneet minua suuresti. Ne kutsuvat, ne sanovat, täytä minut. Päiväkirja siis pitää kirjoittaa käsin, ei tietokoneella. Se on hitaampaa, mutta siinä oppii myös kirjoittamaan lyhyesti. Kirjoittamisessa kaikkein vaikeinta on valinta. Asioita on paljon. Kirjoittaisinko itsestäni, siitä mitä minulle on tapahtunut, mitä minä näen, koen ja tunnen vai kirjoittaisinko maailmasta ympärillämme? Tosin eivät nämä välttämättä ole toisistaan irrallisia asioita.

Vaikka Googlesta löytääkin melkein kaiken mitä on tapahtunut, silti on ihan toista lukea muutaman vuoden välein, mitä milloinkin olen ajatellut maailmanmenosta. Aineksia tässä ajassa riittää. Vaikka emme haluaisi, joudumme kohtaamaan vaikeita asioita. Sananvapaus, pakolaiset, sodat, nationalismi, rasismi, vihapuhe, köyhyys, eriarvoisuus, näistä kaikista puhutaan nyt ja ensi vuonna. Ne kuuluvat arkipäiväämme, vaikka elämme 2000 – lukua. Hyvin hämmentävää. On helppoa olla kaikkea pahaa ja kaikkea vääryyttä vastaan, vaikeampaa on löytää vastauksia siihen, miten kaikille ihmisille taataan ihmisoikeudet tai miten köyhyys selätetään.

Saahan nähdä kuinka monta ihanaa helmeä kuulen tai luen ensi vuoden aikana. Sellaista oivalluksen oivallusta, joka herättää omaa ajattelua. Tämän vuoden päiväkirjaan olen kirjoittanut lauseita, jotka sillä hetkellä luettuna/kuultuna ovat olleet tärkeitä. Tällaisia:

Hetkessä elämisen kauneus.

Oikeiden, tavallisten kunnollisten ihmisten voitto.

Taiteen tehtävänä on lisätä ymmärrystä toisista ja toisenlaisista.

Siihen aikaan, kun Beethoven sävelsi Eroican, maailma oli paljon hiljaisempi.

On pimeää, vettä sataa ja myrskyää, mutta on myös valoja.

Kuvassa Helsingin Työväentalo, jonka tornissa palavat valot.

Hectorockia ja nostalgiaa

Hector muisteli hiljan kuollutta Leonard Cohenia laulamalla yhden hänen tunnetuimmista lauluistaan Hallelujan. Yhtäkkiä eri puolilla areenaa tuikahti tuikku, toinen siellä, toinen täällä, lopulta valopisteitä oli satoja. Näky oli kaunis ja koskettava. Oli ihanaa olla mukana tässä tunnelmassa, saada olla jättämässä jäähyväiset hienolle laulajalle.

  Lauantain konsertti päätti hänen pitkän kiertueensa.  Noin kymmenen vuotta sitten miehen piti omien sanojensa mukaan lopettaa kiertuehommat, vaan eipä tuo malttanut. Ja miksi olisikaan lopettanut, sillä niin hyvässä vedossa olivat mies ja orkesterinsa.

Hector on siis laulanut 50 vuotta. Me olemme vanhentuneet melkein tasajalkaa. Hectorin laulut ovat olleet läsnä melkein koko aikuiselämäni ajan. Ja ovat vieläkin. Kuuntelen välillä Olavi Virtaa ihan sen takia, että Virran laulut palauttavat mieleen kaiken sen mikä siellä varhaisimmassa nuoruudessa oli ihaninta. Hectorinkin lauluissa on nostalgia läsnä. Niin kuin vaikkapa Laurassa. Laulu on 70 – luvun alun tuote, mutta toimii edelleen. Kun rokahtava Laura juhlakonsertissa kajahti, katsomon etuosan ihmisiä (ensin nuoria naisia) ei pitänyt enää mikään istumassa, oli päästävä liikkumaan. Kappaleessa vetoaa sekä rytmi että niin naiivit ja niin ihanan itkettävät sanat:

Laura ja Ilmari styylaa, Ilmari lahjoitti Lauralleen kukkaa….sukkaa…vaan rahnat ei riittäneet sormukseen…oi Laura suo kaipaan, niin kauheesti kaipaan….

Hectorin sanoitukset ovat puhuttelevia, joku on sanonut niitä laulumusiikiksi.  Mutta Hector on myös aina ottanut kantaa lauluillaan aina hänen ensimmäisestä levytyksestään eli Palkkasoturista alkaen. Luulenpa vaan, että monet Hectorin sanoituksista vetoavat ja uppoavat ihmisiin paremmin kuin yhdenkään poliitikon puhe. Hänen humanisminsa tulee niin syvältä.

Konsertissa oli monta hienoa hetkeä. Oli Mandoliinimiestä, Asfalttiprinssiä ja tietysti ja totta kai kuolematon Ake, Pera Make ja mä.  Jos oli ilo kuunnella Hectoria, niin oli todella suuri ilo kuunnella myös hänen orkesteriaan. Sen soitto oli hienoa.  Ei olisi tehnyt heikkoakaan kuunnella vielä yksi tunti lisää.

Kun kuuntelee vinyyliltä Hectorin 1970 –luvun alussa nauhoitettuja lauluja, ne kuuluvat niin hennoilta, niin varovaisilta, suorastaan söpöiltä. Paitsi tietysti rokkiosasto. Konsertissa orkesteri ja kaikki vahvistimet tekevät tehtävänsä. Siellä hennoinkin laulu saa voimaa, mutta ei välttämättä menetä tenhoaan. En ole koskaan ollut näistä jäähallin kokoisista konserteista innoissani, mutta onhan se toisaalta huikeaa olla mukana tällaisessa spektaakkelissa.

Miltähän laulajasta itsestään tuntuu nähdä ja kuulla kymmenen tuhannen ihmisen olevan täysillä läsnä? En usko että siihen voi koskaan tottua. Ei edes Hector. 

Levyjen kannet jo kertovat millaista tunnelmaa löytyy kansien sisältä.

Rauhaa ja rakkautta tänäänkin toiveissa

Sata vuotta sitten suomalaisilla ei tainnut olla hajuakaan, että seuraavana vuonna Suomesta on tuleva itsenäinen kansakunta. Sata vuotta sitten Suomessa kärsittiin vilua ja nälkää, vaikka tilanne ei vielä ollut niin paha kuin se tulisi olemaan vuotta myöhemmin.  Voita ei enää ollut leivän päälle, kun sitä ei ollut kauppojen hyllyilläkään.  Sata vuotta myöhemmin meillä jonotetaan ilmaista ruokaa eivätkä ne jonot osoita lyhenemisen merkkejä. Nyt kauppojen hyllyt notkuvat tavaraa. Ei tarvitse olla kuin rahaa. Ja rahaa on, jos on töitä. Ja sellaista työtä, josta saadulla palkalla voi elää. Liian monella tilanne ei ole tämä, liian moni eläkeläinen kituuttaa pienellä eläkkeellä. Silti Suomi valmistautuu juhlimaan sadan vuoden itsenäisyyttään rikkaampana kuin koskaan.  

Olen syksyn aikana elänyt kirjojen välityksellä menneessä maailmassa. Tutustuin ja osin luinkin Jukka Kekkosen massiivisen kirjan "Kun aseet puhuvat". Kirjassa Kekkonen tarkastelee poliittista väkivaltaa Espanjan ja Suomen sisällissodissa ja tekee vertailuja näiden kahden maan välillä. Hän löytää paljon yhtäläisyyksiä, vaikka Suomessa sodan kesto oli paljon lyhyempi kuin Espanjassa. Kekkonen kirjoittaa siitä, miten jokainen joutui valintatilanteeseen. Harvalla oli mahdollisuus jäädä puolueettomaksi sivustakatsojaksi. Punaisten ja valkoisten väliin ei jäänyt paljon elintilaa. Näin tapahtui myös Espanjassa.  

Molemmissa sodissa ja sodan päätyttyä ihmisiä tapettiin paljon. Myös ilman oikeutta ja oikeudenkäyntejä. Voittajat määräsivät tahdin.  Sodan jälkeen Suomessa vasemmistolaisesti ajattelevat eivät varmastikaan kokeneet elävänsä demokraattisessa yhteiskunnassa. Silti elämän oli jatkuttava. Myös yhteiskunnallisen elämän. Naiset saivat äänestää ensimmäisissä kuntavaaleissa, ja myös kaikki miehet eli äänioikeus ei enää perustunut tuloihin.  Sisällissodan jälkeen Espanjassa kävi toisin. Siellä valtaan nousi Franco, diktaattori, joka hallitsi maata peräti 40 vuotta. Kun ensimmäisen kerran menin Espanjaan, oli Franco vielä hallitsijana. Muistan vieläkin järkytykseni, kun Malagan lentokentällä oli useita aseistautuneita sotilaita.

Tänään Espanjassa ja monissa muissa maissa ovat nousseet esille uudet puolueet, jotka ratsastavat populismin aallonharjalla. Kestääkö ja voittaako demokratia myös tässä ajassa? Vai onko ihmisillä niin paljon epäluottamusta ja niin vähän toivoa oikeudenmukaisemmasta maailmasta, että he ovat valmiita uskomaan vaikka minkälaisia taivaanrannan maalareita? Ovatko populismi ja vihapuhe niitä tapoja, joilla tämän päivän ihmisiin vaikutetaan vahvemmin? Paljon kysymyksiä joihin ei ole helppoja vastauksia.

Suomi on monessa asiassa hyvä maa. On vain niin, että mikään hyvä ei säily itsellään. Meidän, jotka olemme niitä tolkun ihmisiä, tehtävänä on puolustaa demokratiaa ja ihmisoikeuksia. Vaikka kuulostaakin komealta, kohtaamme näitä asioita jokaisessa arkipäivässämme.

Tulee se talvi vielä uudelleen, jos ei tänä vuonna, niin ensi vuonna.

Musiikin voima

Oli talvipäivä, kun mies ja nainen kohtasivat. He tykästyivät, ihastuivatkin toisiinsa, mutta rakastuivatko? Sitä on vaikea sanoa.  He olivat niin erilaiset, vaikka pitivät paljon samoista asioista, katsoivat maailmaa samalla tavalla. Miehessä oli paljon vapauden kaipuuta, halua omaan elämään ilman päättyneen avioliiton sidoksia. Mutta toisaalta oli myös tarve ja halu olla vahvassa ja läheisessä suhteessa.  Nainen taas oli tottunut itsenäiseen, vapaaseen, mutta välillä myös  yksinäiseen elämään. Hänellä oli kaipuu hyvään ihmissuhteeseen, mutta samalla täydellinen epäusko sellaisen löytämisestä. Se aika oli jo hänen osaltaan mennyt, nainen ajatteli.

Mies ilmaisi halunsa naiseen, mutta ei, nainen ei halunnut. Nainen ajatteli, tuossa miehessä on minulle ihan kaikkea liikaa.  Hän on valloittava, sydämellinen ihminen, mutta ei, tästä ei tule kuin sydänsuruja. Kului viikkoja, tuli kevät ja auringonvalo. He tapailivat yhä useammin. Eräänä päivänä mies antoi naiselle äänilevyn, kahden kappaleen singlen. Silloin nainen uskoi. Hän halusi uskoa, tämä riski kannattaa ottaa. 

Love Recordsin juhlakonsertissa Freemanin "Olet mun kaikuluotain" oli ihan eri kuin se Freeman jota konsertin jälkeen kuuntelin kotona rahisevalta vinyyliltä.  1970 -luvun Freemanin äänessä oli nuoren ja ujon pojan koskettavaa herkkyyttä. Ja ne Hectorin sanat, nehän upposivat vastaanottavaiseen mieleen: anna viereesi tulla, suo mulle aikaa niin voimaa mä saan, ole mun kaikuluotain....Kukapa nainen ei haluaisi olla miehelle se joka vie hänet onnen satamaan. (Apua!).

Mutta romanttiseen tunnelmaan en enää pääse. Levysoittimeni soittaa pikkulevyä vain jos koko ajan painan sormellani kierrosnappulaa. Polvet väsyvät kun pitää tässä kykyttää. Jotain on siis toisin, mutta jotain on myös pysyvää: aina me toivomme, anna viereesi tulla.

Miina ja Minna kietoutuivat yhteen

Olin  ensin katsomassa Minna Canthin näytelmää Anna-Liisa Teatteri Avoimissa Ovissa , sitten seminaarissa, jossa kerrottiin Miina Sillanpään saavutuksista. Tuskin he tapasivat toisiaan, sillä Miina oli kolmikymppinen Canthin kuollessa. Hän oli silloin piikana Helsingissä, kun taas Canth vaikutti Kuopiossa.  Mutta Canthin kirjat jäivät. Tuskin jäivät Miinalta lukematta, sillä käsitteliväthän ne samoja asioita (kuten näytelmä Anna-Liisasta), joita hän kaikkina kansanedustajavuosinaan ajoi.

Mikä Miinassa on niin merkityksellistä, että häntä tänä vuonna on juhlittu ja  juhlitaan monin tavoin? Ensinnäkin hänen syntymästään on 150 vuotta, siinä yksi syy juhlaan ja toinen on hänen työnsä. Lyhyesti sanottuna, hän oli Suomen ensimmäinen naisministeri ja hän teki vuosikymmeniä kestäneen poliittisen uran sosialidemokraattisena kansanedustajana ja kaupunginvaltuutettuna. Tärkeitä paikkoja vaikuttaa ja käyttää valtaa. Ja sitä Miina totisesti teki. Sen näkee vielä tänäkin päivänä, sillä Miinan poliittinen kädenjälki ei ole mikään veteen piirretty viiva.

Historialliset henkilöt jäävät helposti etäisiksi ellei heitä sido kulloiseenkin aikaan.  Ensinnäkin Miinan työ, hän oli piika, palvelijatar perheissä. Koko hänen poliittinen uransa lähti hänen työstään ja työoloista. Mutta se oli myös laajempi kysymys kuin vain kova työ ja pitkät työpäivät ilman vapaapäiviä. Hän näki palvelijattarien aseman laajempana yhteiskunnallisena kysymyksenä. Kun perheiden miehet viettelivät nuoret palvelijattaret, nämä jätettiin yksin vailla turvaa lapsen kanssa. Arvattavasti emännät sanoivat, että tytön syy, mitäs suostui.

Tänään lasten oikeuksien päivänä on erityinen syy muistaa  Miina Sillanpäätä.  "Jokainen lapsi on pelastettava elämälle" oli hänen tunnuslauseensa. Miina Sillanpään vaikutti moniin lapsia koskeviin asioihin. Ensimmäinen Ensikoti  avattiin Helsingissä 1942.  Ensi- ja turvakodit ovat edelleen olemassa eikä kehittynyt yhteiskuntamme ole poistanut niiden tarpeellisuutta. Pikemminkin päinvastoin.

Naiset saivat kuntatasolla äänioikeuden vasta vuonna 1917 , siis kymmenen vuotta myöhemmin kuin eduskuntavaaleihin. Miina oli tuolloin  jo 51 vuotias, mutta ensimmäisistä kuntavaaleista alkoi Miinan ura Helsingin kaupunginvaltuustossa. Hän oli yhtä katkoa lukuunottamatta valtuustossa vuoteen 1936 saakka eli siihen saakka kun täytti 70 vuotta.  Kuitenkin hän jatkoi vielä kymmenisen vuotta eteenpäin kotitalouslautakunnan puheenjohtajana. Ja tämä tapahtui aikana, kun suomalaisen keskimääräinen eliniän odote oli juuri ylittänyt 60 vuotta kuten Aura Korppi-Tommola kirjassaan toteaa.

Asioita voidaan politiikalla muuttaa, se on pitkäjänteistä työtä. Olennaista on visio, näkemys siitä mikä on tärkeää, mitä pitää tavoitella vaikka se tuntuisi kuun ottamiselta taivaalta. Yhtenä päivänä se kuu voi kuitenkin olla sylissäsi.

Isästäni oli moneksi

Alkoholi oli osa lapsuuttani. En sano, että olennainen osa, mutta läsnä.  Varmaan suurin osa sodan käyneistä miehistä ryyppäsi kylillä tai kotona.  Se taas riippui siitä, kuinka  vahvatahtoisen naisen miehet olivat sattuneet vaimokseen saamaan. Meillä pulloa kallisteltiin kotona. Isäni oli hyvin kiltti ihminen. Niinpä en muista, että olisin isää koskaan pelännyt, ei tarvinnut.

Pikemminkin muistoni isästä nousuhumalassa saavat nauramaan. Hymyyn ei tarvita kuin Tapio Rautavaaran laulu  Anttilan keväthuumaus  - ja niin tanssii Anttila kevätniityllä karvaisia jalkojaan heitellen. Se oli isäni bravuuri, mutta esitys vaati aina meidät lapset ympärilleen. Pitihän tanssilla olla yleisönsä.

Tämän päiväisen isäinpäivän jutut saivat miettimään omaa isääni. Jos nyt äkkiä pitäisi kertoa hänestä jotain olennaista, niin  ehkä tuo Anttilan keväthuumaus ei olisi ensimmäinen juttu, mutta aika kärjessä se olisi. Niin kuin olisivat myös hänen shakkiharrastuksensa aina kilpailuihin osallistumista myöten, kirjojen lukeminen ja politiikan seuraaminen.

Suuri tehdas näkyi vahvasti pienessä pitäjässä. Myös henkilötasolla. Tehtaan hiihdoissa isän oli pärjättävä tehtaan johtajille, shakissa nämä oli voitettava. Ne olivat varmasti henkisesti sellaisia pieniä koitoksia työmies vastaan pomot.  Ehkä juuri nämä yhteiset tekemiset myös säilyttivät puhevälit hyvinä, asiat hoituivat keskustelemalla eivätkä ne muuksi muuttuneet isän pääluottamusmiesvuosinakaan.

Ja onhan niitä muitakin juttuja. Isä sai komeana miehenä aina ammattiosaston näytelmissä ensirakastajan roolin, hän oppi pitämään hyviä puheita,hän oli hyvä tanssimaan, kova hiihtäjä... Kun sotavuosista oli kulunut riittävän kauan, alkoholin juontikin asettui kohdalleen.  Mitä enemmän tuli ikää, sitä vähemmän teki mieli läträtä viinalla. Halu elää ja olla hyvässä kunnossa, ne olivat tärkeitä asioita. Vanhaksi hän saikin elää.

Yhden - ja tärkeän asian muistan isästäni selkeästi: hän ei ikinä painostanut minua mihinkään. Aina sain tehdä omat valintani, pitää oman pääni. Mitä sitten valitsinkin, tyhmästi tai viisaasti, siihen sain tukea. Tästä olisi pitänyt osata ajoissa kiittää. Taisi jäädä tekemättä. Mutta niinhän se niin usein menee. Sitä mikä on todella tärkeää, sen huomaa vasta matkan päästä.

Lauri Viita heräsi henkiin

Esityksen nimi oli: Juha Hurme haastattelee Lauri Viitaa. Lieneekö spiritismiä tiedossa, sillä Viidan syntymästä on tänä vuonna tullut kuluneeksi sata vuotta ja hänen kuolemastaankin jo puolisen vuosisataa. Ei sentään, tuli paljon parempaa ja ainakin hauskempaa. Vaikka Hurme laittoi lippalakin päähänsä, ei hänessä samaa Viidan ulkoista jykevyyttä ollut, mutta äänessä ja tavassa puhua oli.
Hurme taustoitti esityksessään Viidan elämää Pispalassa ja erityisesti hänen suhdettaan Väinö Linnaan ja Linnan sotakirjaan, Tuntemattomaan sotilaaseen. Pasifisti ei tykännyt Linnan tavasta kuorruttaa sotaretkeä.

Lauri Viita oli merkillinen mies, kirvesmies, raksajätkä, kapinallinen ja uhmakas. Viita oli mestari ironiassa. Sen kautta hän kertoi mitä ajatteli. Viidan runot ovat vahvoja, ne tarvitsevat myös vahvan tulkitsijan. Mutta kun sellainen osuu kohdalle, se ei unohdu koskaan. Niin kuin kerran Veikko Sinisalo ja Betonimylläri!

 Entä sitten se omaleimainen Kukunoro. Hurme sanoi, että Kukunoroa kirjoittaessaan Viidalla oli nousuvaihe pällä. Ainakaan masentunut mies ei tuollaista voisi kirjoittaa.  Lastenkirjaa oli tarkoitus tehdä, mutta koko juttu lähti käsistä. Niin taisi lähteä, mutta ehkei kaikessa tarvi järkeä ollakaan. Tarinaloru on hauska kuultuna, silloin se ei ole vain loputonta sanojen kieputusta, vaan enemmänkin rytmikästä puhetta.  Radioesityksestä jäi vahva muisto. Jos muistan oikein, Pentti Siimes ja Elina Salo olivat kertakaikkisen ihanat Kukunor ja Kalahari.

Kuudenvanha peikkopari
Kukunor ja kalahari
tornikuuseen kiipeää.
Helmikuu ja helmisää:
lumiunta, unilunta
koko Luojan luomakunta
peikon unta
kunnioittaa, kukkuroittaa...

Hurmeen haastattelussa Lauri Viita kertoi, että hänellä on riimikramppi eli ei voi mitään, kun riimiä vain pukkaa. Viime vuosinaan hän proosaa kirjoittaessaan pääsi siitä ainakin pikkuisen pois. 

Teatterinohjaaja/kirjailija Juha Hurmeen esiintyminen oli yksi Stadin työväenkirjallisuupäivien ohjelmanumeroista lauantaina. Hän herätti hienosti Viidan kuolleista. Eikä syyttä suotta, sanoisi varmaan Viita itse. Hänestä on ilmestynyt tänä vuonna uusi kirja, jossa eri esseistit avaavat Viitaa ja hänen tuotantoaan.

Vielä illallakaan Viita ei jättänyt minua rauhaan. Otin Kukunorin ja annoin mennä, kovaa ja nopeasti. Ei siitä mitään tullut, nauruksi meni. Mutta hyvän olon sain. 

Ironian mestarin runo: Myötätunto
Kuninkaalla
vatsanpuru:
koko maalla
paasto, suru.

Mökki lesken
tulta valaa:
- Lounas kesken;
antaa palaa!