Vanhaa ja uutta kirjallisuutta

On alkamassa oikea kirjallisuusvuosi. Varsinkin, jos ottaa tavoitteekseen lukea kaikki ne lukemattomat kirjat, jotka ovat 101 – kirjan listassa. Oma listani jäi aika pitkäksi.  Piti ihan tarkkaan katsoa eikä vain ihan katsoa, vaan myös luetteloida kirjat, joita en ole lukenut. Tarkoitan siis kirjallisuustoimittajien Seppo Puttosen ja Nadja Nowakin listaa Suomi 101 – kirjaa. Paljon tuttuja kirjailijoita, paljon tuttuja kirjoja.

Kirjojen valinta on ollut mielenkiintoinen. On ollut varmaan vaikeaa valita, mitä ottaa, mitä jättää. Tuskin listoja on koottu siltä pohjalta, kuinka moni tykkää ja mikä on ollut kirjan kaupallinen menekki. Muutamat vanhemmat kirjat ovat itselleni tulleet melkein paremmin tutuiksi niistä tehtyjen elokuvien kautta kuin itse kirjoina. Olen joskus lukenut Aino Räsäsen Helena – sarjan, mutta niistä tehdyt elokuvat taidan osata melkein ulkoa. Valentin Ruma Elsa on muistissani vain Eeva-Kaarina Volasen kautta ja Peltosen Elmokin radiokuunnelmana. Hella Wuolijokea en ole lukenut, mutta tutuksihan kirjailija on tullut Niskavuori – filmeistä. Merkkasin Outsiderin Kilroy oli täällä, luetuksi, mutta löysinkin hyllystäni Hilja Valtosen kirjan Kilroy sen teki. Menivät Kilroyt sekaisin. Sinällään hauska juttu, että olen Kilroyni saanut palkintona pöytätenniskilpailuista.

Toivo Pekkasen Tehtaan varjossa olen lukenut joskus kauan sitten. Kirjahyllystä löytyi viisi Pekkasen kirjaa, jotka ovat tulleet perintönä. Ehkä ne ovat myös sen takia jääneet lukematta. Kirjan ”Mies ja punapartaiset herrat” etusivulla oli omistuskirjoitus: ”Lepohetkiksi luettavaksi sairaan miehen omituisia mietiskelyjä”.  Kirjoitus on päivätty Helsingissä marraskuussa 1950. Pekkanen kuoli seitsemän vuotta myöhemmin. Omistuskirjoitus tuo kirjailijan heti eri tavalla lähelle, vaikkei se ollutkaan minulle kirjoitettu. Kannattaisikohan pyyhkiä pölyt pois vanhoista kirjoista ja lukea aluksi vaikka Toivo Pekkasen ja Unto Seppäsen kirjoja?

80 –luvun kirjoista kiinnitin huomiotani Kari Kontion ja Tuomas Nevanlinnan Kirjavaan lehmään. En muista kirjaa lukeneeni. Selasin sitä ja luulen, etten lue nytkään. Aika älyttömän tuntuinen tämä ”suuri luento Suomen sodanjälkeisestä historiasta”. Pääosissa ovat Mika Tiivola, Kalevi Sorsa, Jouko Turkka ja Rauno Kärki. Kai tämänkin kirjan valinnalle on joku viisaus ollut.

Ennen kuin alan näitä kaikkia kirjoja ahmia, taidan kuunnella kirjaa koskevat keskustelut radiosta ja vasta sitten päättää, ansaitseeko tämä kirja minun aikaani. Toisaalta taas, lukulistasta ei tule kauhean pitkä, koska siitä putoaa heti kättelyssä monta kylätaskua pois.

 Joulun anti oli kaksi uutta kirjaa ja yksi uusi kirjailija. Riitta Jalosen Kirkkaus on hieno kirja. Se on kertomus uusiseelantilaisesta Janet Framesta, jota hoidetaan psykiatrisessa sairaalassa. Naisesta, josta tulee kuuluisa kirjailija. En osaa tarkkaan sanoa, mikä tässä kirjassa minua niin syvältä kosketti, mutta en olisi millään malttanut laskea sitä käsistäni. Riitta Jalonen kirjoittaa kauniisti ja onhan tämä tarina – vaikka siinä osa onkin fiktiota – myös ihan todellisuuteen perustuva. Tällainen kirjallisuus koukuttaa minua.

Sitten tämä toinen kirja Nora Webster, jonka kirjoittaja on Colm Tóibín. Tämän irlantilaisen kirjailijan kirjat olen tähän saakka ohittanut. En ohita enää. Tóibín on mukavaa luettavaa. Hänen lauseensa ovat lyhyitä ja ytimekkäitä. Kirja kertoo leskeksi jääneestä Nora Websteristä, joka vähitellen murtautuu surustaan ulos. Tóibín ei mässäile tunteilla, hän kirjoittaa niistä lähes asiallisesti. Kirjassa ei myöskään ollut mitään suurta kohokohtaa eikä edes sen loppu ollut mikään huipentuma, mutta se oli miellyttävästi kerrottu, lämmin tarina irlantilaisnaisesta. 

Vuodet vain vierivät

Miltä tuntuisi olla sata vuotta vanha? Tai jopa vielä vähän vanhempikin. Ihan kauheasti ei houkuta.  Paitsi tietysti jos olisin hyvässä kunnossa niin fyysisesti kuin päänkin toimivuuden puolesta. Mikään ei vakuuta, että näin tulisi olemaan. Vielä meihin ei ole asennettu ikuisen elämän robottia. Tieteiskirjoissa näitä on ollut jo kymmeniä vuosia. Heihin on saatu jopa tunteita. Tai oikeammin, meidät on saatu tuntemaan että niillä on tunteita.

Viisi kymppiä on tänään ihan eri ikä kuin vielä 60 – luvulla. Sanoisin että siinä iässä ihminen on monella tapaa oikein hyvä eivätkä eletyt vuodet ole vieneet vielä mitään olennaista pois. Itselläni sen vuosikymmenen täyteen tuleminen ei tuntunut missään. Mieheni sanoi, että mennään nyt vielä autolla kiertämään Eurooppaa niin kauan kuin sinä jaksat ajaa. (Hänellä ei ollut ajokorttia). Naurattaa vieläkin, kun tämän muistan. Siitä eteenkinpäin kulki monta vuotta tosi lujaa. Melkein kuusikymppisenä ”opin” vielä golfinkin. 

Mutta siitä ei pääse mihinkään, että muutoksia tapahtuu.  Onneksi niin vähitellen, ettei niihin edes kiinnitä huomiota. Paitsi jos laittaa lukulasit silmilleen ja katsoo ihoaan suurentavalla peilillä. Pitikö katsoa! Muutos on aluksi enemmän ulkoinen kuin sisäinen, mutta vähitellen huomaa muuttuvansa. Kaikki jutut eivät kiinnosta niin kuin ennen, mutta myös kiinnostus uusiin ja erilaisiin asioihin saattaa herätä – tai sitten ei. Pahimmassa tapauksessa jää pitämään seuraa televisiolle.

Omassa vanhenemisessani pidän paljon siitä, etten enää kauheasti välitä mitä muut ajattelevat. Tai jos nyt ihan vähän välitänkin, en anna sille niin paljon painoa kuin ennen. En myöskään osaa sanoa, miten meillä suhtaudutaan vanhoihin ihmisiin. Nyt en tarkoita palvelukotimaailmaa, vaan ihan tätä arkea – elämää kaupoissa ja liikennevälineissä. Tietämättömyyteni johtuu ehkä siitä, etten vielä tarvitse muiden apua. Ehkä näkisin tätä puolta tarkemmin, jos olisin vaikkapa huonosti liikkuva. Puhelinmyyjät ovat luku sinänsä. Ainakin he, jotka tietävät syntymävuoteni. Puhuvat kuin vähäjärkiselle.

Ystävällisyys on tärkeää meille kaikille. Mutta nykyään ei ilon hetkienkään tarvitse olla suuria gaalajuhlia. Vähempikin kiva riittää. Vaatimukset vähenevät, enää ei tarvi saada kaikkea. Se helpottaa elämää.

Jos on pitänyt itsestään hyvää huolta, seitsemäänkään kymppiin ei maailmaa romahda. Sellaisen muutoksen itsessäni löydän, että olen alkanut ajatella, kuinka monta hyvää vuotta minulla on jäljellä. Vaikka kuinka kuntoilisin, uisin ja jumppaisin ja kävelisin rappuja, tulee päivä, jolloin ”väsy” iskee. Jolloin ei ole enää mitään tehtävissä. Onko minulla hyviä vuosia jäljellä viisi vai kymmenen tai vähemmän.? Onneksi tätä asiaa ei voi ennalta tietää. On vain elettävä tätä päivää niin, että se on enemmän ilon kuin turhan murehtimisen puolella. Kumma, ettei tällainen jäljellä olevien vuosien ajattelu ollenkaan ahdista. Meidät on varmaan rakennettu niin viisaasti, että kaiken loppumisen hyväksyy.

En mieti mitä tekisin näillä vanhuusvuosillani. Jos jatkan tätä samaa rataa kuin viime vuodet, ajankäytöllisiä ongelmia ei tule. Etenkin, kun on otettava huomioon se, että tulevaisuudessa (nyt jo) teen kaiken puolta hitaammin kuin ennen ja että puolet ajastani kuluu hukkuneitten tavaroitten etsintään. Arkipäiväni luultavasti täyttyy tällaisista haasteista. 

Siis miksi tällaista mietin ja tästä kirjoitan? No kun taas on syntymäpäivä ovella. Niitä on ihan yhtenään.

Helsinki Lux - kaunis valokukka

 

Tuomiojan päiväkirjat hyvää ja lähes tuoretta tavaraa

Se näyttämö minkä Erkki Tuomioja päiväkirjoissaan politiikasta tarjoaa, ei ole kovin mieltäylentävä. Se ei anna kovin lohdullista kuvaa politiikasta eikä politiikan tekijöistä. Erimielisyyksiä, riitelyä, mököttämistä, murjottamista. Mutta sellaista se kai useimmiten on ja on ollut, kun vastavoimat iskevät yhteen. Kirjassa kuvatusta ajasta on parikymmentä vuotta. Voisi ajatella asioiden olevan tänään paremmin, että ihmiset olisivat oppineet. Mitä vielä. Eduskuntaryhmien sisällä käytävät taistelut jäävät nykyään harvoin salaisiksi, niinpä me kaikki pääsemme niistä osallisiksi ja opimme uusia poliittisia sanontoja. Kuten tämän viimeisimmän omiin muroihin pissimisestä.

En tiedä ketään toista poliitikkoa, jonka voisin ajatella kirjoittavan ja julkaisevan vastaavanlaiset päiväkirjat. Siis julkaisevan ne vielä eläessään. Nämä ovat ihan toisella tavalla konkreettiset ja koskettavat kuin poliitikkojen muistelmat. Lisäksi Tuomioja kirjoittaa hyvin.

Päiväkirjan vuodet 1995-97 eivät ole Tuomiojalle olleet kovinkaan suurta herkkua. Taistelun keskellä ei ole hyvä olla semminkin, jos ei itse pääse vaikuttamaan suunnan valintaan. Korkeintaan sitä kyseenalaistamaan. Kirja luo mielikuvan vetäytyvästä, kyllästyneenoloisesta Tuomiojasta, joka tahtoisi tehdä enemmän, olla enemmän. Ei hän kuitenkaan ole mikään hiljainen takarivin mies, sillä suuren valiokunnan puheenjohtajana ja demarien eduskuntaryhmän vetäjänä hänellä on hyvinkin paljon sananvaltaa. Mutta yksinäinen hän sanoo olevansa.

Olen aina ajatellut Tuomiojasta, että hän on sellainen kuin on siksi, ettei hänen tarvitse miellyttää ketään. Toisaalta myös siksi, että hän perehtyy asioihin, ajattelee. Hänestä on pitkän yhteiskunnallisen uransa aikana tullut ihminen, joka on monelle esikuva ja jota halutaan seurata. Mutta tietysti, toisenlaisiakin mielipiteitä miehestä on. Totta on varmasti se mikä kirjassakin todetaan, useat ovat liittyneet sosialidemokraatteihin siksi, että siellä on juuri Tuomioja.

Tämän on varmasti ymmärtänyt myös Tuomioja itse. Siksi oli vähän outoa lukea useammastakin kohdasta ajattelua siirtymisestä vihreisiin.  Olisiko siellä sitten ollut enemmän hengenheimolaisia, joiden kanssa voisi avoimesti puhua asioista? Ehkä. No tätä siirtoa mies ei kuitenkaan tehnyt, mutta ei lähtenyt politiikasta poiskaan. Ja niin kuin nyt tiedämme, edessä olivat hyvät ja vahvat ministerivuodet.

Margaret Thatcherin muistelmien lukemisesta Tuomioja kertoo, että ne olivat mielenkiintoiset mutta masentavat. Thatcher oli tahtoihminen, jolla oli selkeä vakaumus ja määrätietoinen pyrkimys muuttaa maailmaa visionsa mukaan. Sen mukaisesti hän inhosi konsensuspolitiikkaa ja piti kiinni ideologiastaan, hän myös onnistui pyrkimyksessään, oli se sitten maailmalle hyväksi tai pahaksi, kirjoittaa Tuomioja. Oman vahvan vision puuttuminen masentaa. Tuomioja kirjoittaa, ettei sille mitä hän haluaisi maailmassa aikaansaada ole nyt sosiaalista tilausta, ainoa rooli minunkaltaisellani ihmisellä voi olla jarrumiehen ja varoittajan rooli. Tuntui kurjalta lukea tällaista tekstiä. Sama päämäärästään tietoisten ihmisten ihailu tulee esiin myös, kun hän kertoo Nelson Mandelan hienoista muistelmista. Tuomioja toteaa, ettei pysty lukemaan niitä liikuttumatta, sillä tämä Mandela on melkein liiankin hieno ihminen ollakseen totta. Hänelläkin oli selvä tahto ja päämäärä elämässä ja politiikassa.

Myöhempien aikojen historioitsijoille Tuomiojan päiväkirjoista on varmasti suuri hyöty. Olisiko niistä hyötyä tämän päivän poliitikoille?  Aika etäältä asioita seuraavana olen suurella ehdottomuudella sitä mieltä, että varmasti olisi.

Jotta joulutkaan eivät unohtuisi

Minäkin pidän päiväkirjaa. Aika päinvastaista kuin Erkki Tuomioja, jonka paksu teos on parhaillaan luettavanani, 600 sivua tiukkaa tekstiä. Onneksi Tuomiojan kirjassa on vähän jos ei nyt ihan tunnelmointia, tunteita kuitenkin. Ehkä tästä enemmän toiste kunhan olen kirjan ensiksi lukenut. Mutta tämä oma päiväkirjani. En tiedä, miksi päivittäin kirjoitan, ehkä siitä on tullut vain tapa. Olen sitä harrastanut vuosikymmeniä, mutta olen myös repinyt vihkoni. Ehkä joskus nuorempana niihin tuli upotettua kaikki mahdollinen tuska, jota en enää halunnut kenenkään lukevan. Eikä suoraan sanoen paljon huvittanut itseänikään lukea kaikkea sitä mitä olin sivuille vuodattanut. Onkohan yleensäkin niin, että päiväkirjaan kirjoitetaan kaikki pahat ja surkeat olotilat, mutta ei juurikaan hyviä ja aurinkoisia päiviä?

Vuoden alun yksi ihanimpia hetkiä on se, kun edessäni on puhdas kirja, jossa ei vielä ole yhtään merkintää. Puhtaat sivut ovat aina kutittaneet minua suuresti. Ne kutsuvat, ne sanovat, täytä minut. Päiväkirja siis pitää kirjoittaa käsin, ei tietokoneella. Se on hitaampaa, mutta siinä oppii myös kirjoittamaan lyhyesti. Kirjoittamisessa kaikkein vaikeinta on valinta. Asioita on paljon. Kirjoittaisinko itsestäni, siitä mitä minulle on tapahtunut, mitä minä näen, koen ja tunnen vai kirjoittaisinko maailmasta ympärillämme? Tosin eivät nämä välttämättä ole toisistaan irrallisia asioita.

Vaikka Googlesta löytääkin melkein kaiken mitä on tapahtunut, silti on ihan toista lukea muutaman vuoden välein, mitä milloinkin olen ajatellut maailmanmenosta. Aineksia tässä ajassa riittää. Vaikka emme haluaisi, joudumme kohtaamaan vaikeita asioita. Sananvapaus, pakolaiset, sodat, nationalismi, rasismi, vihapuhe, köyhyys, eriarvoisuus, näistä kaikista puhutaan nyt ja ensi vuonna. Ne kuuluvat arkipäiväämme, vaikka elämme 2000 – lukua. Hyvin hämmentävää. On helppoa olla kaikkea pahaa ja kaikkea vääryyttä vastaan, vaikeampaa on löytää vastauksia siihen, miten kaikille ihmisille taataan ihmisoikeudet tai miten köyhyys selätetään.

Saahan nähdä kuinka monta ihanaa helmeä kuulen tai luen ensi vuoden aikana. Sellaista oivalluksen oivallusta, joka herättää omaa ajattelua. Tämän vuoden päiväkirjaan olen kirjoittanut lauseita, jotka sillä hetkellä luettuna/kuultuna ovat olleet tärkeitä. Tällaisia:

Hetkessä elämisen kauneus.

Oikeiden, tavallisten kunnollisten ihmisten voitto.

Taiteen tehtävänä on lisätä ymmärrystä toisista ja toisenlaisista.

Siihen aikaan, kun Beethoven sävelsi Eroican, maailma oli paljon hiljaisempi.

On pimeää, vettä sataa ja myrskyää, mutta on myös valoja.

Kuvassa Helsingin Työväentalo, jonka tornissa palavat valot.

Hectorockia ja nostalgiaa

Hector muisteli hiljan kuollutta Leonard Cohenia laulamalla yhden hänen tunnetuimmista lauluistaan Hallelujan. Yhtäkkiä eri puolilla areenaa tuikahti tuikku, toinen siellä, toinen täällä, lopulta valopisteitä oli satoja. Näky oli kaunis ja koskettava. Oli ihanaa olla mukana tässä tunnelmassa, saada olla jättämässä jäähyväiset hienolle laulajalle.

  Lauantain konsertti päätti hänen pitkän kiertueensa.  Noin kymmenen vuotta sitten miehen piti omien sanojensa mukaan lopettaa kiertuehommat, vaan eipä tuo malttanut. Ja miksi olisikaan lopettanut, sillä niin hyvässä vedossa olivat mies ja orkesterinsa.

Hector on siis laulanut 50 vuotta. Me olemme vanhentuneet melkein tasajalkaa. Hectorin laulut ovat olleet läsnä melkein koko aikuiselämäni ajan. Ja ovat vieläkin. Kuuntelen välillä Olavi Virtaa ihan sen takia, että Virran laulut palauttavat mieleen kaiken sen mikä siellä varhaisimmassa nuoruudessa oli ihaninta. Hectorinkin lauluissa on nostalgia läsnä. Niin kuin vaikkapa Laurassa. Laulu on 70 – luvun alun tuote, mutta toimii edelleen. Kun rokahtava Laura juhlakonsertissa kajahti, katsomon etuosan ihmisiä (ensin nuoria naisia) ei pitänyt enää mikään istumassa, oli päästävä liikkumaan. Kappaleessa vetoaa sekä rytmi että niin naiivit ja niin ihanan itkettävät sanat:

Laura ja Ilmari styylaa, Ilmari lahjoitti Lauralleen kukkaa….sukkaa…vaan rahnat ei riittäneet sormukseen…oi Laura suo kaipaan, niin kauheesti kaipaan….

Hectorin sanoitukset ovat puhuttelevia, joku on sanonut niitä laulumusiikiksi.  Mutta Hector on myös aina ottanut kantaa lauluillaan aina hänen ensimmäisestä levytyksestään eli Palkkasoturista alkaen. Luulenpa vaan, että monet Hectorin sanoituksista vetoavat ja uppoavat ihmisiin paremmin kuin yhdenkään poliitikon puhe. Hänen humanisminsa tulee niin syvältä.

Konsertissa oli monta hienoa hetkeä. Oli Mandoliinimiestä, Asfalttiprinssiä ja tietysti ja totta kai kuolematon Ake, Pera Make ja mä.  Jos oli ilo kuunnella Hectoria, niin oli todella suuri ilo kuunnella myös hänen orkesteriaan. Sen soitto oli hienoa.  Ei olisi tehnyt heikkoakaan kuunnella vielä yksi tunti lisää.

Kun kuuntelee vinyyliltä Hectorin 1970 –luvun alussa nauhoitettuja lauluja, ne kuuluvat niin hennoilta, niin varovaisilta, suorastaan söpöiltä. Paitsi tietysti rokkiosasto. Konsertissa orkesteri ja kaikki vahvistimet tekevät tehtävänsä. Siellä hennoinkin laulu saa voimaa, mutta ei välttämättä menetä tenhoaan. En ole koskaan ollut näistä jäähallin kokoisista konserteista innoissani, mutta onhan se toisaalta huikeaa olla mukana tällaisessa spektaakkelissa.

Miltähän laulajasta itsestään tuntuu nähdä ja kuulla kymmenen tuhannen ihmisen olevan täysillä läsnä? En usko että siihen voi koskaan tottua. Ei edes Hector. 

Levyjen kannet jo kertovat millaista tunnelmaa löytyy kansien sisältä.

Rauhaa ja rakkautta tänäänkin toiveissa

Sata vuotta sitten suomalaisilla ei tainnut olla hajuakaan, että seuraavana vuonna Suomesta on tuleva itsenäinen kansakunta. Sata vuotta sitten Suomessa kärsittiin vilua ja nälkää, vaikka tilanne ei vielä ollut niin paha kuin se tulisi olemaan vuotta myöhemmin.  Voita ei enää ollut leivän päälle, kun sitä ei ollut kauppojen hyllyilläkään.  Sata vuotta myöhemmin meillä jonotetaan ilmaista ruokaa eivätkä ne jonot osoita lyhenemisen merkkejä. Nyt kauppojen hyllyt notkuvat tavaraa. Ei tarvitse olla kuin rahaa. Ja rahaa on, jos on töitä. Ja sellaista työtä, josta saadulla palkalla voi elää. Liian monella tilanne ei ole tämä, liian moni eläkeläinen kituuttaa pienellä eläkkeellä. Silti Suomi valmistautuu juhlimaan sadan vuoden itsenäisyyttään rikkaampana kuin koskaan.  

Olen syksyn aikana elänyt kirjojen välityksellä menneessä maailmassa. Tutustuin ja osin luinkin Jukka Kekkosen massiivisen kirjan "Kun aseet puhuvat". Kirjassa Kekkonen tarkastelee poliittista väkivaltaa Espanjan ja Suomen sisällissodissa ja tekee vertailuja näiden kahden maan välillä. Hän löytää paljon yhtäläisyyksiä, vaikka Suomessa sodan kesto oli paljon lyhyempi kuin Espanjassa. Kekkonen kirjoittaa siitä, miten jokainen joutui valintatilanteeseen. Harvalla oli mahdollisuus jäädä puolueettomaksi sivustakatsojaksi. Punaisten ja valkoisten väliin ei jäänyt paljon elintilaa. Näin tapahtui myös Espanjassa.  

Molemmissa sodissa ja sodan päätyttyä ihmisiä tapettiin paljon. Myös ilman oikeutta ja oikeudenkäyntejä. Voittajat määräsivät tahdin.  Sodan jälkeen Suomessa vasemmistolaisesti ajattelevat eivät varmastikaan kokeneet elävänsä demokraattisessa yhteiskunnassa. Silti elämän oli jatkuttava. Myös yhteiskunnallisen elämän. Naiset saivat äänestää ensimmäisissä kuntavaaleissa, ja myös kaikki miehet eli äänioikeus ei enää perustunut tuloihin.  Sisällissodan jälkeen Espanjassa kävi toisin. Siellä valtaan nousi Franco, diktaattori, joka hallitsi maata peräti 40 vuotta. Kun ensimmäisen kerran menin Espanjaan, oli Franco vielä hallitsijana. Muistan vieläkin järkytykseni, kun Malagan lentokentällä oli useita aseistautuneita sotilaita.

Tänään Espanjassa ja monissa muissa maissa ovat nousseet esille uudet puolueet, jotka ratsastavat populismin aallonharjalla. Kestääkö ja voittaako demokratia myös tässä ajassa? Vai onko ihmisillä niin paljon epäluottamusta ja niin vähän toivoa oikeudenmukaisemmasta maailmasta, että he ovat valmiita uskomaan vaikka minkälaisia taivaanrannan maalareita? Ovatko populismi ja vihapuhe niitä tapoja, joilla tämän päivän ihmisiin vaikutetaan vahvemmin? Paljon kysymyksiä joihin ei ole helppoja vastauksia.

Suomi on monessa asiassa hyvä maa. On vain niin, että mikään hyvä ei säily itsellään. Meidän, jotka olemme niitä tolkun ihmisiä, tehtävänä on puolustaa demokratiaa ja ihmisoikeuksia. Vaikka kuulostaakin komealta, kohtaamme näitä asioita jokaisessa arkipäivässämme.

Tulee se talvi vielä uudelleen, jos ei tänä vuonna, niin ensi vuonna.

Musiikin voima

Oli talvipäivä, kun mies ja nainen kohtasivat. He tykästyivät, ihastuivatkin toisiinsa, mutta rakastuivatko? Sitä on vaikea sanoa.  He olivat niin erilaiset, vaikka pitivät paljon samoista asioista, katsoivat maailmaa samalla tavalla. Miehessä oli paljon vapauden kaipuuta, halua omaan elämään ilman päättyneen avioliiton sidoksia. Mutta toisaalta oli myös tarve ja halu olla vahvassa ja läheisessä suhteessa.  Nainen taas oli tottunut itsenäiseen, vapaaseen, mutta välillä myös  yksinäiseen elämään. Hänellä oli kaipuu hyvään ihmissuhteeseen, mutta samalla täydellinen epäusko sellaisen löytämisestä. Se aika oli jo hänen osaltaan mennyt, nainen ajatteli.

Mies ilmaisi halunsa naiseen, mutta ei, nainen ei halunnut. Nainen ajatteli, tuossa miehessä on minulle ihan kaikkea liikaa.  Hän on valloittava, sydämellinen ihminen, mutta ei, tästä ei tule kuin sydänsuruja. Kului viikkoja, tuli kevät ja auringonvalo. He tapailivat yhä useammin. Eräänä päivänä mies antoi naiselle äänilevyn, kahden kappaleen singlen. Silloin nainen uskoi. Hän halusi uskoa, tämä riski kannattaa ottaa. 

Love Recordsin juhlakonsertissa Freemanin "Olet mun kaikuluotain" oli ihan eri kuin se Freeman jota konsertin jälkeen kuuntelin kotona rahisevalta vinyyliltä.  1970 -luvun Freemanin äänessä oli nuoren ja ujon pojan koskettavaa herkkyyttä. Ja ne Hectorin sanat, nehän upposivat vastaanottavaiseen mieleen: anna viereesi tulla, suo mulle aikaa niin voimaa mä saan, ole mun kaikuluotain....Kukapa nainen ei haluaisi olla miehelle se joka vie hänet onnen satamaan. (Apua!).

Mutta romanttiseen tunnelmaan en enää pääse. Levysoittimeni soittaa pikkulevyä vain jos koko ajan painan sormellani kierrosnappulaa. Polvet väsyvät kun pitää tässä kykyttää. Jotain on siis toisin, mutta jotain on myös pysyvää: aina me toivomme, anna viereesi tulla.