Oopperaraiskaus

Olin eilen oopperassa nauttimassa Verdin musiikista. Trubaduurissa on paljon hyvää. Olen kaukana musiikin ammattilaisesta eikä ooppera ole minulle mikään jokapäiväinen asia. Mitä enemmän olen vuosien varrella kuunnellut erilaisia oopperoita, sitä enemmän huomaan niistä pitäväni. Outoa(?) on ehkä se, että Wagnerin oopperat kiehtovat eniten. Mutta Trubaduurissa sain kyllä kokea, miten upeaa Verdin musiikki on.  Halusin hetkittäin vain sulkea silmäni ja antautua pelkkään kuuntelemiseen varsinkin silloin, kun sopraano Elena Stikhina lauloi.

Oopperan teema on ikiaikainen – rakkaus, viha, kuolema. Tragiikkaa on näyttämöllä yli tarpeen.  Nyt tässä esityksessä oli vielä muutakin, joka hämmensi.  Esitys melkein alkaa raiskauskohtauksella. Suuri joukko tummiin pukeutuneita miehiä ahdistelee tarjoilijatyttöä ja lopulta yksi raiskaa muiden katsellessa ja avustaessa.

Se oli kummallinen hetki katsomossa ainakin minulle. Kuuntelenko basson komeaa laulua vai katsonko samanaikaisesti näyttämöllä tapahtuvaa raiskauksen visualisointia?  Olenhan nyt kuitenkin vain oopperassa, kauniin ja syvästi koskettavan musiikin keskellä eikä muu maailma #metoo –juttuineen pitäisi olla täällä,  vaan jossain toisessa todellisuudessa. Vai voiko olla toisia todellisuuksia?

Kansallisooppera on varoittanut oopperassa olevan kohtauksia, joista herkimmät ihmiset saattavat järkyttyä.  Tarvitseeko olla yliherkkä järkyttyäkseen tällaisesta? Pehmensin itselleni kohtauksen sillä tavoin, että jos tämä on kelvannut vuodesta 1852 alkaen, niin ehkä sen on kelvattava nytkin.  Ohjaaja ei ole katsonut tarpeelliseksi poistaa sitä esityksestä.

Näin asia ei kuitenkaan ole. Tähän ei olisi ollut pakkoa, vaan valinta oli täysin ohjaajan.

Asia valkeni minulle aamun Hesarista, jossa Taina Dahlbom kertoo kolumnissaan, että Trubaduuria on voitu esittää vuodesta 1852 saakka aina ilman raiskauskohtauksia. Tämä oli siis ohjaajalta uusi juttu, jolla hän halusi sanoa jotain. En tiedä, mitä.  Dahlbom kysyy samaa ja sanoo, ettei raiskauskohtaukselle löydy selitystä eikä jatkoa oopperassa.

Trubaduuri on selvästi naisvihamielinen ooppera. Siinä tönittiin, kaadettiin ja satutettiin naisia monin tavoin. Piti oikein miettiä, oliko väkivaltaista käyttäytymistä todella paljon vai jäikö raiskauskohtaus karuudessaan niin päähäni, että näin koko oopperan alkukohtauksen silmin. Ehkä se oli oopperan alkuperäinen henki, mutta ainakaan se ei olisi tarvinnut enää yhtään ylimääräistä naisväkivaltaa. 

Mitä tuntevat ja ajattelevat näissä kohtaukissa esiintyvät ihmiset. Dahlbom kirjoittaa:
Epäilen vahvasti, ettei tilanne ole ollut täysin ongelmaton käpälöijille, raiskaajalle ja viiltelijällekään. ”

Tästä kaikesta on puhuttu viime aikoina paljon, mutta mikä on muuttunut? Lainaan Dahlbomia:

 ”Ja nyt Kansallisoopperan Trubaduurissa nähdään, ettei tämä keskustelu ole vaikuttanut siellä, missä sen olisi pitänyt.”

Anni Kytömäki: Kivitasku

Tämä tarina voisi olla tosi, ajattelin luettuani Anni Kytömäen kirjan Kivitasku. Mistä lienee Kytömäki kirjansa idean ammentanut, mutta hienosti hän liittää yhteen tätä päivää ja mennyttä. Ihmisiä ongelmiensa kanssa, mutta ei vain sitä. Kirja on sukupolviromaani, joka kuvaa hyvinkin erilaisista lähtökohdista olevien ihmisten elämää, jotka jännittävästi kutoutuvat yhdeksi kokonaisuudeksi.

Kytömäki rakentaa taitavasti kuvia ihmisten kohtaloista elävät he sitten Venäjän yksinvaltiaan alaisuudessa tai pienessä suomalaisessa kylässä. Rinnakkain kulkevat venäläinen poliittinen vanki, suomalaisten rakkaus luontoon, kaipuu yksinkertaiseen elämään, haluun ja tarpeeseen paeta yksinäisyyteen. Kirjassa on paljon rakkautta, mutta se ei kaiken aikaa huuda kovaa, vaan on joskus hyvinkin piilotettua. Mutta sellaistahan elämä on, vivahteita täynnä.

Kytömäen luontosuhde on tässä kirjassa samanlainen kuin oli edellisessä. Sitä on paljon. Ei luonnon läheisyys romaanissa  mitenkään haitaksi ole varsinkin kun sitä tietää juuri tältä kirjailijalta odottaa. Mutta myönnän, että tällaiselle jalat maan pinnalla varsin tukevasti kulkevalle sitä on vähän liikaa. Kytömäen luontokieli on herkkää ja puhuttelevaa:  

”Metsä tiukuttaa ja pyrähtelee, yön ajaksi voimistunut talvi uupuu valvomaan, tuuli haukottelee aamua. ”

 Kytömäen toinen kirja on täsmälleen yhtä paksu kuin ensimmäinen eli lähes kuusi ja puolisataa sivua. Kun Kultarinnassa oltiin metsässä ja karhujen myyttisessä maailmassa, tässä kalliot avautuvat ihmishahmoina. Tai sitten eivät. Sekä Kultarintaa että tätä kirjaa olisi voinut lyhentää sata- kaksisataa sivua eikä tarina olisi siitä kärsinyt. Mutta toisaalta, tällaisia lukuromaaneja on niin harvassa. Sitä paitsi Kytömäki osaa säilyttää jännitteen.  Tässä se ei ehkä ole tainnut olla aina kovin helppoa, koska tarinassa eletään, ei vain eri aikakausissa, vaan myös todella erilaisissa maailmoissa.

Alussa olin ymmälläni, missä nyt oikein mennään. Ihan ensin on Helena. Kiltisti kerrottu, mutta hetkittäin hyvinkin kylmäävää asiaa. Sitten on Veka ja Sofia, joiden taakse piiloutuu enemmän kuin ensilukemalta tuntuu. Ylipäätään kirjan henkilöillä ei mene hyvin. Tarina etenee monenlaisten kipujen kautta. Mikä on Helenan salaisuus, mihin Sonja katoaa, kuka hän on.  Ja sitten toisaalla Maaria, noita, joka käy ”mustan mudan alla, vetten alla, pohjakivien alla”. On Katinka ja  Albert /Sergei, ruhjottu ja rujo mies johon lapsi rakastuu.  

 Suomen maaseutu on täynnä pikkuteitä ja kärrypolkuja, jotka ovat syntyneet vähitellen, ja joita alueella asuvat ovat kulkeneet ja muovanneet. On kiehtovaa ajatella kirjan Riutanlahtea itäsuomalaisessa järvimaisemassa, jonne kuljetaan ikivanhaa tietä, jota on aina kuljettu. Joka aikanaan on, ehkä, rakennettu venäläisten vankien pakkotyönä.

  Mitä pitemmälle tarina etenee, sitä tiiviimmin se ottaa mukaansa. Kytömäki osaa piirtää draaman kaaren hyvin.

Harari pohtii ihmisen syntyä

Juha Hurmeen Niemestä taisi jäädä mieleni sopukoihin jotain pysyvää kutinaa, kun niin innolla sukelsin Yuval Noal Hararin kirjoihin. Molemmat kirjailijat kertovat tarinaa aikojen alusta, mutta Hararin kirja on laajempi ja syvällisempi kuin Hurmeen. Hararin tapa kirjoittaa on kiinnostava ja kyseenalaistava, vaikka on se myös vähän kyyninen. Historian tohtori osaa kirjoittaa poleemisesti, ja koukutti minut ihan täysin.   Hän kirjoittaa arkipäiväisistä asioista, kytkee yhteen mennyttä ja tätä päivää, haastaa. Ensin sanoo, näin se meni. Sitten kysyy, menikö kuitenkaan. 

Siitä on aika kauan, kun olen viimeksi saanut herkutella tällaisilla sivistävillä, ajatuksia herättävillä kirjoilla. Tässä malliksi ihan muutamia ajatuksenpoikasia.

On jännittävää ajatella, kuinka pitkää perimää kuljetamme mukanamme.  Niin kuin tämä ahmimisen kulttuuri.  Syömme enemmän kuin tarvitsemme.  Ja syömme runsaita kaloreja.  Keittiömme jääkaappi on täynnä ruokaa, meidän DNA:mme luulee meidän edelleen elävän savanneilla. Runsaan ja rasvaisen ruoan nauttiminen on vaistoissamme, kertovat tutkimukset.

 ”Siinä missä vuonna 2010 liikalihavuus ja siihen liittyvät sairaudet tappoivat noin kolme miljoonaa ihmistä, terroristit tappoivat koko maailmassa 7697 ihmistä. Keskimääräiselle amerikkalaiselle tai eurooppalaiselle Coca-Cola on paljon tappavampi uhka kuin al-Qaida.”

Yksi historian rautaisimmista laeista on se, että ylellisyydet ovat meille välttämättömiä.  Kun totumme johonkin, alamme pitää sitä itsestäänselvyytenä, jota ilman emme voi olla.  Miten on käynyt nykyaikaisen tietotekniikan kanssa. Sähköpostit ja messengerit liikkuvat sfääreissä, eipä tule enää mieleen kirjoittaa kirjeitä. Vahinko sinällään.  Matkoilta ei tule postikortteja, tulee facebookiin kaikille tarkoitettuja monen kuvan kuvasarjoja, jotka tulevat ja menevät. Toki hetken myös ilahduttavat.

Kaikkien uusien ja arkeamme helpottavien keksintöjen myötä saimme helpomman elämän vai saimmeko?

Se on nyt vähän miten sen ottaa.  Totta kai pyykinpesukone on suureksi avuksi. Ei tarvitse näillä pakkasilla mennä joelle avannon reunalle huuhtelemaan vaatteita niin kuin mummo teki.  Mutta ei tätä nykyistäkään elämää aina helpolla saa.  Riippuu tietysti mitä vaatimuksia on. Jos on oltava oma talo, pari autoa, huvila ja vene, ulkomaan lomamatkoja jne., onhan niiden maksamiseksi paiskittava töitä ja ansaittava rahaa.  Elä siinä sitten löysästi ja rennosti ja elämästä nautiskellen.

Kaikki ei todellakaan ole huonommin kuin ennen.  Kuitenkin ihmisten laatimat lait ja normit määräävät ihmisen aseman ja niin on, että ken on saanut rikkaat vanhemmat, hänellä on mahdollisuus parempaan elämään, köyhän perheeseen syntynyt pysyy köyhänä. Onko se luonnollista, onko se vääjäämätöntä? Näinkö on Jumala luonut ja tarkoittanut? 

Harari lainaa Aristotelea: orjat ovat luonnostaan orjia, vapaat ihmiset luonnostaan vapaita. Näin on joskus ajateltu. Kaikki me haluamme oikeudenmukaisuutta, mutta niin valmis ei maailmamme ole, ettei epäoikeudenmukaista syrjintää tapahtuisi. Pienemmässä ja suuremmassa mitassa erilaiset hierarkiat määräävät paikkamme. Kuuhun kyllä on lennetty, mutta sosiaalinen kanssakäyminen asettaa vielä ihmisiä niin sanotusti omille paikoilleen.

Eri uskonnoista Harari kirjoittaa paljon. Hän myös kysyy, mikä on modernin tieteen suhde uskontoon.  Hänen teksteissään on niin paljon sellaista, jota voisi lainata, mutta laitanpa tähän vain yhden, vähän hauskan yhteenvedon:

 ”Käytännössä tiede ja uskonto ovat kuin mies ja vaimo, jotka ovat käyneet 500 vuoden ajan avioliittoneuvonnassa eivätkä vieläkään tunne toisiaan.  Mies unelmoi Tuhkimosta, ja vaimo haikailee unelmiensa prinssin perään ja keskenään he riitelevät siitä, kumman vuoro on viedä roskat ulos.”

Yuval Noah Hararin kirjat: Sapiens/ Ihmisen lyhyt historia ja Homo Deus/Huomisen lyhyt historia.

Golfari on kovaa tekoa

Ihan heti ei tule mieleen, että golf voisi olla extreme - urheilua. Kyllä se voi. Tuulta on 10-12m/s, puuskissa miltei tuplat, kärryt kaatuilevat, pallot vierivät rotkoihin, kiipeät jyrkkiä mäkiä ja kumpuja ylös - ja taas sama uudelleen... Tällaista on ollut Fuerteventuran karulla saarella kohta kaksi viikkoa.

Entiseen (hyvään?) aikaan, kun lähdettiin talvella ulkomaille, mentiin rannalle ja käännettiin auringon lämmössä kylkeä. Ei tänään. Viis ikävuosista, kroppa on pistettävä koville. Täällä tuulen ja sateen keskellä joutuu mielentilakin lujille.  Mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvää.

Olen aina sanonut, en golfaa kolmena päivänä peräkkäin, en jaksa. Viime viikolla golfasin viitenä päivänä, päivän tauko ja taas kolme päivää putkeen. En myöskään golfaa sateessa. Hah! Täällä käänsin selkäni tuuleen ja kuuntelin, kun rakeet ropisivat takin selkämykseen.

Me ihmiset emme osaa - sanoisinko useinkaan - käyttää kaikkea sitä potentiaalia mitä meissä on. On hyvä joutua tilanteisiin, joita et ole ennen kokenut. Se antaa mahdollisuuden kasvaa vaikka uudeksi ihmiseksi. Tai no, ainakin golfariksi.

Onhan se aivan selvä asia, että jokainen tykkää golfata aurinkoisessa ja tyynessä kesäkelissä. Mutta tämän kokemuksen jälkeen tiedän, että oikea golfari on sellainen, joka painaa tuulessa ja tuiskussa, selkä kyyryssä eteenpäin - ja tekee vielä tuloksenkin.

Näkymä hotellihuoneeni parvekkeelta. Aaltojen kohinan kuuntelu on hyvin nukuttavaa.

Kivan raidallisia ja vilkkaita oravia vilisee rantakivillä.

Feministinen ulkopolitiikka

Feministinen ulkopolitiikka – mitä se on? Tässä on oikeastaan kaksi sanaa, jotka ovat osin vaikeita ymmärtää, joiden sisältö ei niin vain aukene. Feminismiin voi suhtautua yliolkaisesti ja vähättelevästi. Eli periaatteella, että kaikki suomalaiset naiset ovat tasa-arvoisia, ei täällä mitään feminismiä tarvita.  Ulkopolitiikka taas, no sehän on niin iso asia että parempi jättää viisaammille. 

Nyt oli ihan pakko perehtyä asiaan ja katsoa, onko tässä sanayhdistelmässä oikeasti sisältöä.

Sosialidemokraattien presidenttiehdokas Tuula Haatainen on Suomessa nostanut esille feministisen ulkopolitiikan. Ruotsissa se on ollut jo kauemmin arkipäivää, vuodesta 2014 alkaen. Siellä ulkoministeri Margit Wallströmin lähtökohtana on, että naisten ja tyttöjen on saatava nauttia täysimääräisesti ihmisoikeuksista.

Aivan helpolla Ruotsin hallitus ja Wallström eivät uutta näkökulmaa saa toteutettua. Wallströmille ei annettu edes puheenvuoroa Arabiliiton kokouksessa viime keväänä.

Miten se on siis Ruotsissa onnistunut? Mari Huupponen on tutkinut asiaa ja kertoo, että ”Ruotsi on edistänyt feminististä ulkopolitiikkaa

julkaisemalla maaraportteja ihmisoikeuksien toteutumisesta,

tekemällä seksin ostamisen kieltävästä lainsäädännöstään vientituotteen  ja

tekemällä naisten oikeuksista kehitysyhteistyöhankkeiden keskeisen kysymyksen. ”

Ei siis mitään pieniä ja yhdentekeviä asioita.  Ei etenkään tässä maailmassa, jossa arkipäivän politiikassa ei aina katsota mikä on moraalisesti oikein, mikä ei.  

Tuula Haatainen kiteyttää feministisen ulkopolitiikan niin, että heikommassa asemassa olevista pidetään huolta ja rakenteita muokataan oikeudenmukaisiksi.

Ymmärrän tämän niin, että ulkopolitiikassa ja turvallisuuspolitiikassa ei ole kyse vain siitä, millaisia hornetteja olemme ostaneet tai minkä kokoisia ja millaisia sotaharjoituksia ja kenen kanssa niitä maassamme järjestetään. 

Elämme globaalissa maailmassa, jossa myös turvallisuusuhat ovat globaaleja. Siksi kansainvälinen yhteistyö ja sen sisältö on tärkeää.  Kun siinä korostuvat sellaiset asiat kuin ihmisoikeudet, tasa-arvo ja kehitysapu, ollaan keskellä sitä maailmaa, jossa olisi todella paljon tehtävää. 

Haatainen sanoo, että tutkitusti sellaiset yhteiskunnat joissa sukupuolten tasa-arvo toteutuu, ovat vähemmän aggressiivisia sekä sisäisesti että ulkoisesti.

Luin muutaman somessa annetun kommentin. Kaikki olivat miehiltä. Jokainen kärvisteli feministituskassaan eli pelkkää pilkkaa.  Joskus löydän itseni ajattelemasta, että vouhkataanko tässä nyt liikaa tasa-arvosta. Kunnes sitten taas tulee hetki, jolloin totean meillä olevan vielä hitonmoinen matka todelliseen tasa-arvoon, metoo –kampanja on tästä vain yksi esimerkki.

Askelia 3 700 000, kilometrejä noin 2100

Kun nainen on raskaana, hän näkee useita muitakin raskaana olevia.  Kun ihminen on masentunut, hän näkee ympärillään vain rakastuneita ja onnellisia. Kun omaan päähäni on asettunut tieto siitä, että tapamme kävellä kertoo tulevasta terveydentilastamme, huomaan tuijottavani ihmisten kävelyjä. Kuinka reipas tai töpöttelevä askel on, kuinka eteenpäin vievä se on, liikkuvatko kädet rennosti, ovatko hartiat korvissa.  Ei ole ollenkaan yhdentekevää millaisella liikkeellä etenemme.

On kuulemma niin, että lyhyttä askelta ottavien edessä on sairauksia. Pitempää askelta ottavilla sen sijaan ei. Ensi kuulemalta tämä tuntui vähän hullulta ajatukselta, mutta ehkei se sitä kuitenkaan ole.  Kun ikää kertyy, askel väistämättä lyhenee ja vauhti hidastuu.  Mutta kuinka varhain ja vähän huomaamatta annamme askelien lyhentyä aina töpöttäväksi kävelyksi asti?

Miksi kävely sitten muuttuu töpöttelyksi? Kun ikää kertyy, lihasvoima heikkenee. Senhän me tiedämme.  Eli jos lantiossa ja keskivartalossa ei ole enää kannattelevia lihaksia, se näkyy myös jalkojen liikkeessä. Joskus syksyllä luin jutun, jossa suositeltiin yhdeksi jumppaliikkeeksi kyykistymistä.  Eli menet kyykkyyn niin, että paino on koko jalkapohjalla. Voi olla, ettei se onnistu heti, jos et ole sitä pitkään aikaan kokeillut. Jos ei polvissa ja nivelissä ole vikaa, kyllä sinne alas pääsee, ja siellä voi myös ihan rennosti olla ainakin tovin.  Liike tekee tosi hyvää alaselälle.  Ainakin minulla. Ja kun sitten muutaman kerran nostaa itsensä reisilihaksilla ylös, saavat myös reidet tehokasta harjoitusta.

Nyt on taas se aika vuodesta, kun yksi ja toinen on aloittanut/ on aloittamassa laihduttamisen.  Niin se vain on, että syyspimeiden kuukausien aikana vartalomme saa helposti ihan uusia muotoja. Uusiin muotoihinkin voi tottua ja jopa ne hyväksyä.

Itse tässä heräsin ajattelemaan omaa energian kulutustani.  Olen aina ollut hyvä niin sanotusti syömään. Melkein kaikki ruoka kelpaa ja ruokaa pitää olla riittävästi. Mutta mikä on riittävä, tai pikemminkin, mikä on tarpeeksi?  Vaikka kuinka kävelen ja ulkoilen, en kuluta sitä määrä kuin ennen. En alkuunkaan. Mutta minkäs teet, syöminen on niin mukavaa. En ole ennen paljon tätä ajatellut, mutta nyt itseäni viisaammat ovat minua herätelleet. Vähempikin määrä aamupuuroa riittää eikä koko aikaa tarvitse käydä jääkaapilla. Neljän tunnin täydellinen ruokatauko on mahdollista toteuttaa. Enhän koko aikaa anna koirallenikaan ruokaa, miksi minun sitten pitäisi saada jatkuvasti välipaloja.

Terveyttämme ja kuntoamme voidaan mitata monin tavoin. Kuljin viime vuonna lenkit puhelin tiiviisti taskussani, koska se mittasi kävelymatkani ja askeleeni. Arvasin, että askeleita tulee paljon, mutta silti hämmästyin.  Niitä kertyi noin 3 700 000.  Kilometrejä tuli noin 2100.  Ei sitä turhaan sanota, että koira on ihmisen paras ystävä. Aina on lähdettävä ulos, kun hän haluaa. Siinä ei kysellä, tahdonko vai en. Kiitos Tapsulle askelista.

Näin kaunis kuva löytyi Töölönlahdelta.

Väinö Tanner oli herra Elanto

Olen syksyllä nähnyt Westön Kangastus  -38 –näytelmän Kansallisessa, Avoimien Ovien Erottaja 1917-1918 ja lukenut yli 800 sivua Väinö Tannerista ja Suomen historiasta.  Kaikki nämä teokset kuvaavat yksilöiden kautta maamme dramaattisia vaiheita sata vuotta sitten. Vain sata vuotta sitten. Se on lyhyt aika, mutta myös riittävä siihen, ettemme enää muista miten ja miksi kaikki oikein alkoi. On hienoa, että nyt näiden aikojen tapahtumia käsitellään monipuolisesti.

Voimme tänään olla Suomessa monista asioista ylpeitä.  Jos olimmekin kehitysmaa sata vuotta sitten, olemme nyt monilla mittareilla maailman kärkeä. Vaan niin kuin tiedämme, kaikilla ei mene hyvin, kaikilla ei edelleenkään ole samanlaisia mahdollisuuksia elämänsä hyvään järjestämiseen.

Lasse Lehtinen on halunnut nostaa elämänkerralla Väinö Tannerin pois unohduksesta. Hän kirjoittaa, että ”Väinö Tannerin saavutukset ja vaikutusvalta itsenäisessä Suomessa tekevät hänestä sotia edeltävän tärkeimmän yksittäisen toimijan.”  Kirjan lukeminen ei lopultakaan ollut mahdoton kahlattava, onhan Lehtinen taitava kirjoittaja.

Tanner oli osuuskauppamies. Hän oli herra Elanto. Mutta hän oli myös valtakunnassa poliitikko, ministeri, sotasyyllinen, SDPn puheenjohtaja. Hänestä oli moneksi.  En ole lukenut muita Tannerista kertovia kirjoja, mutta kannattaisi varmaan lukea. Lehtisen kirjan lopussa oleva luettelo kirjallisuudesta tarjoaa myös muita hyviä ehdotuksia, jos on halua tutustua poliittiseen historiaamme.

Sotien jälkeiset vuodet olivat myös aikaa, jolloin sosialidemokraatit ja kommunistit olivat napit vastakkain kaikkialla. Tannerille tämä asenne, vastustaminen, oli vahvaa eikä hän siitä luopunut koko elämänsä aikana. Olen itse aikuisena elänyt ja kokenut 60-ja 70-luvun taistelut työväenjärjestöjen hegemoniasta. Silloin jokaisen oli valittava puolensa. Aika oli hyvin mustavalkoista. Ellet ole minun puolellani, olet minua vastaan.  Energiaa tuhlaantui valtavia määriä aina jonkun asian tai ihmisen vastustamiseen.  

Lehtinen kirjoittaa paljon ja pitkästi kaikesta mitä Kekkonen teki tai jätti tekemättä. Kekkosen valinnasta Lehtisen kommentti on tiukka: ilman Neuvostoliiton vaikutusta, hänestä ei olisi tullut Suomen presidenttiä. Siis vuonna 1956.  Olisivatko asiat menneet toisin, jos valinta olisi kohdistunut Fagerholmiin? Siihen meillä ei ole vastausta. Sen sijaan on helppoa olla samaa mieltä Neuvostoliiton vahvasta vaikutuksesta. 

Aikanani tunnistin hyvin

Kekkosen yksinvaltiuden ja myös sen, miten Neuvostoliittoa kuunneltiin. Silti en ihan tarkalleen aina tiennyt, että olisimme olleet (Kekkonen olisi ollut?) niin alisteinen sosialistimaan johdolle kuin oli.  Tai jos kaiken näin ja tiesin, ehken halunnut ymmärtää. Tai sitten on vain niin, ettei aina ollut vaihtoehtoja.

Kirjassa on paljon myös SDPn värikkäästä Väinö Leskisestä. Varmasti Leskisen rooli oli vahva, mutta oliko Leskinen todella noin määräävä tekijä kuin Lehtinen kuvaa? Ehkä.  Kyllähän monet silloin vannoivat Leskisen nimeen. On vaikea sanoa, mikä Lehtisen tekstissä on todella aitoa kovaa faktaa, mikä hänen mielipiteensä asiasta. Se ei käy tekstistä selville. 

Sitä mietin, oliko kirjan suurin anti itse Tanner, vai se suuri kokonaisuus, mikä kirjassa hahmottuu sotien jälkeisestä Suomesta. Kirjan ehkä mielenkiintoisinta antia on kuvaus siitä, miten Suomea luodattiin eteenpäin neuvostovallan aikana. Miten suomettuminen pikkuhiljaa tapahtui, ja miten vähitellen sisäistimme sen, mitä saa sanoa, mitä ei. Silloin meillä ei ollut sananvapautta. Tänäänkin puhumme sananvapaudesta, mutta sävyt vain ovat erilaiset.

Journalisti.fi –sivulta löydät Antti Blåfieldin loistavan kirjoituksen ”Sananvapaus on sietämistä”.  Hyvä päivä lukea se tänään, itsenäisyyspäivänä.

 Kuvat ovat Töölönlahdelta itsenäisyyspäivänä 2017.