Olen kyllästynyt olemaan vanha

Radiossa soi ”Taas on aika auringon….”, on ihan pakko tanssia. Liihottelen kuin ennen Ripovuoden tanssilavalla.  Valssin loputtua puuskutan, pulssikin hakkaa. Mokomasta.  Mitä jos kavaljeeri haluaisi tanssia toisenkin tanssin?  Jaksaisinko? Ajatuskin kesäiselle tanssilavalle menosta saa tuomionsa. Juna meni jo.

Nuoret naiset lenkkeilevät nykyään paljon. He herättävät muistot niiltä ajoilta, kun hölkättiin ympäri Tapiolan silkkiniittyä. Siis siihen aikaan kun juokseminen ei vielä ollut kaikkien harrastus. Enää ei onnistu edes hölkkä. Paitsi ratikan perässä 40 metriä sujuu vielä vauhdilla.  Ratikassa sitten vähän säälien katsovat, että kannattaako tuon takia saada sydänkohtaus, kun seuraava kulkupeli tulee muutaman minuutin kuluttua.  Vanha ei odota.

Luin Antti Eskolan kirjan ”Vanhuus” viitisen vuotta sitten.  Silloin kirja ei kaikilta osin minua tavoittanut, mutta aika on tehnyt tehtävänsä. Eskola kirjoittaa kahdesta määritelmästä. Toinen on onnistuneen vanhuuden käsite ja toinen on irtaantumisteoria.

 Onnistunut vanheneminen on yhtä kuin hyvä mieliala. Vaikka olisi vaivojakin, silti voi olla hyvä mieli.  Ja se kai sitten tarkoittaa jotain sellaista kuin tyytyväinen vanhus.  Miksi tuo sanapari tuntuu pahalta?  Siksikö että tulee mieleen vähään tyytyvä vanhus?  Ettei vanha ihminen enää tarvitse niin paljon.  

Olen vanhentunut hyvin tavallisesti kuten kai useimmat tekevät.  Erityisesti aamuisin tuntee ikänsä, kun kroppa on kuin tikku-ukko.  Kaikki paikat junnaavat vastaan. Hidas ja harras venyttely auttaa, muttei yhtään lisää notkeutta.  Suututtavaa.  Aina sitä näkee itsensä sellaisena kuin silloin joskus.

Vanhuuden merkit voivat olla moninaiset.  Joku on sanonut, että ihmisen hidastuva kävely ja ylipäätään vaikeus kävellä, kertovat tulevista sairauksista. Joka tapauksessa  askel lyhenee ja vauhti hidastuu. Se ei kuitenkaan saisi ole syy kävelyn lopettamiselle, pitäisi olla päinvastoin. 

Säännöllinen kävely ja omien voimien mukainen vauhti siirtää aivan varmasti vähän eteenpäin sitä päivää, jolloin joutuu toisten hoivattavaksi.

Itseäni askarruttaa väsymys.  Eskola kysyy, että voisivatko kävelyyn ilmestyvät vaikeudet yhtäällä ja yleinen väsymys toisaalla olla ne merkit, joiden avulla vanhenemistaan voi parhaiten seurata. Tässä sitä ollaan oman elämänsä laboratoriossa!

Väsymystä on tietysti monenlaista. Liian kovan fyysisen golfpäivän jälkeen väsymyksen ymmärtää. Toista on sellainen yleinen väsymys, joka ei tule mistään. No tulee, vanhuudesta.  Tilanne muuttuu vakavaksi, jos on jatkuvasti hyvin väsynyt, jos aloitekyky häviää ja jos ei enää saa mitään aikaiseksi. Ei jaksa katsoa televisio-ohjelmia, lukea kirjoja, ei edes soitella ystäville, niille toisille vanhoille.

Eskonen kirjoittaa irtaantumisteoriasta eli että vanheneva ihminen irtaantuu sosiaalisesta maailmasta vähin erin.  Niinhän ne sanovat. Kahdeksankymppistä vielä juhlitaan, sitten tulee unohdus.  Vaikka aina onkin kyse omista valinnoista, se päivä tietysti tulee, jolloin innostuu enää harvoista asioista. Yhä enemmän ymmärrän, miksi aktiivinen isäni viimeisinä vuosinaan niin usein vain istui keinutuolissa tekemättä mitään. 

 Aurinkoisella terassilla olisi kiva istua. Vaan ei sinne kannata sen yhden tuopin (pienen!) takia mennä. Kyllästyttää olla vanha. 

Tapsu tietää mikä on hänelle hyväksi.

Korona-aikana pienet asiat korostuvat

”Naisen sanoja, siis joutavia; vanhan naisen, siis kaksinkerroin joutavampia.” (J.M.Coetzee).

 Sanon silti.

Koululaiset olivat puistolenkillä samaan aikaan kuin minä koirani kanssa.  Vastaan tuli noin neljäntoista ikäisiä poikia, yhdellä oli energiaa vähän muita enemmän. Sellaista tönimistä.  Nuori mies minulle valittamaan, kun nuo kiusaavat minua.  Sanoin, tuutko sylkkyyn?  Ihan heti eivät hoksanneet edes nauraa.  En kuullut kommentteja, mutta ehkeivät sentään pelänneet, että käyn käsiksi. 

Nuoret pojat ovat hellyttäviä. Haluavat huomiota ja hyväksyntää. Niin pitkälle kuin mahdollista, heitä pitäisi hellitellä. 

Lähipuistoissani olen päivittäin tavannut useita vähän vanhempia naisia. Neljän seinän sisältä on lähdetty ulos.  Eräänä päivänä pari rouvaa huilasi kesken sauvakävelyn.  Toinen heistä kertomaan, että hän on täyttänyt 90 vuotta. Se ei heti olisi tullut mieleeni.  Kai sitä kuultuaan vuosiluvun, näkee silmissään rupsahtaneen, kumaraisen hahmon. Tämä nainen ei ollut kumpaakaan.

Sitä vain mietin, koska itse alan ventovieraille kertomaan iästäni.  Kai sekin on edessä eli vuodet tulevat niin tärkeiksi, että ne on saatava sanoa.  No jos ihminen ysikymppisenä sauvakävelee, niin kyllä sillä voi jo kehuskellakin.  Huomaan, että olen jo pari kolme kuukautta kertonut, että vanha koirani täyttää ihan kohta 14 vuotta. Se tapahtuu kuitenkin vasta syyskuussa. Niin että miksi olen halunnut tehdä koirani vanhemmaksi kuin hän onkaan? Ehkä koirani ylle sataa ylimääräistä ihailua. Ai noin vanha!!!  Ja noin virkeä. Eikä Tapsu tiedä tästä mitään.

Eevalla (n. 85v) on ollut vähän kipuja. On pari kertaa viety jo tutkimuksiinkin.  Onneksi ei kuitenkaan ole tarvinnut jäädä sänkyyn, jaksaa käydä kaupassa ja kävelemässä.  Kävi tietysti myös kirjastossa heti kun ovet aukesivat.  Vallilan kirjastossa olikin ollut palvelussa komea mies, sellainen poninhäntäinen ja hyvin avulias. Oli ilo katsella niin kaunista miestä, kertoi Eeva. 

Eivät ne taida nuoret miehet tajuta, miten me vanhat heitä katselemme.  He eivät vielä ymmärrä, että meidän on otettava ilo pienistä hetkistä.   Näinä aikoina ja näillä vuosilla pienetkin muruset tuntuvat makeilta.  Ja mihinkä ne vuodet olisivat sen pienen tytön meistä hävittäneet.

”Viikot kuluvat hirveää vauhtia, ja päivät vain toistavat itseään”.  Luulisi, että minä sanoin näin. Sanoinkin, mutta näin sanoi myös korona-ajan nuori yhdeksäsluokkalainen.  Aika kuluu, päivät sekoittuvat toisiinsa. Monet ovat korona-aikana joutuneet/saaneet elää arkea, joka tuhansille on valitettavan totta. Yksinäistä ja yksitoikkoista. ”Paras lääke yksinäisyyteen on toinen ihminen”. Sitä lääkettä ei vain aina ole saatavilla.

Enemmän kuin korona, minua pelottaa tulevaisuus. Jaksaako tämä yhteiskunta huolehtia heistä, jotka eivät itse siihen pysty.  Lääkäri Kaarlo Simojoki  sanoo:  ”Minusta on väärin, että alkoholistit ja huumeiden käyttäjät leimataan, ja että heitä kohdellaan vähäarvoisempina kuin muita. Kun työskentelin Espoon vieroitushoitoyksikössä, havahduin siihen, kuinka monen potilaan tarinassa toistui sama: hän ei ole saanut ajoissa hoitoa, häntä on kohdeltu huonosti ja hän tuntee alati olevansa kakkosluokan kansalainen. Potilaat häpesivät omaa olemassaoloaan.” (haastattelu Demokraatissa).

Apinat kaipaavat kosketusta. Niin mekin.

Elämää koronakaranteenissa

Nyt ne on ostettu, maskit. Tai siis hengityssuojaimet. Toistaiseksi ovat vielä pysyneet pakkauksessa. Käytän tarvittaessa.  Ajatus kasvot peittävästä suojasta on vastenmielinen, vaikka en ihan ymmärrä, miksi. Ehkä se on vaan sitä normaalia jästipäisyyttä. Kun en ennenkään ole tuollaisia pitänyt.  Itse asiassa tämän ikäisen kohdalla niihin pukeutuminen voisi olla suorastaan ympäristöä kaunistava tekijä. 

Miten jaksamme elää karanteenissa?  Elämmekö vai annammeko yksitoikkoisuudelle periksi? Vastauksia on varmasti monenlaisia. Jos ihmisellä on liikuntakyky tallella, ei ulkoilua salliva karanteeni ole kovin musertava. Tilanne on kokonaan toinen heillä, joilla liikkumisen vaikeus tuo haluttomuutta lähteä ulos.  Puhumattakaan heistä, jotka eivät voi ollenkaan lähteä yksin ulos. Lyhytkin kävelylenkki on nyt todella palkitseva. Juuri nyt luonto lumoaa herkällä vihreydellään.

Kunhan sää lämpiää, voisi ohjelmaan ottaa ystävien kanssa istuskelun kallioilla tai meren äärellä.  Vaikka sitten maskit naamalla.  Sittenhän näyttäisimme kaikki yhtä viehättäviltä.

Jos kesästä tulee samanlainen kuin menneestä talvesta, jota ei siis tullut ollenkaan, se on tosi tosi paha juttu.  Siitä on jo monta vuotta, kun oli kesä joka ei tullut. Olen unohtanut miltä se tuntui.  Jotain hyvää räntäsateessa on - tartuntariski pysyy pienempänä kuin lämpimillä keleillä.

Ostoksilla käynnin koen edelleen pahimmaksi paikaksi.  Kaupassa tulee ylivirittynyt olo, mutta ehkä se on vain viisasta pelkoa. Aina on törmäilijöitä, jotka vähät välittävät muista.  Tosin tuntuu siltä, että vähän enemmän otetaan huomioon muita ihmisiä. Noin kuukausi sitten tilanne oli paljon pahempi. Golfkentällä sen sijaan on tilaa ja väljyyttä.  Vain pelikaverit ovat lähituntumassa.

Onko se tämä aika vai onko se tämä ikä, joka on tehnyt keskittymisen entistä vaikeammaksi.  Ihminen on onneksi luova otus . Aina voilöytää jotain johon jaksaa keskittyä.  Niin kuin omaan itseensä.  Järkkäsin oman elokuvateatterin, jossa saatoin ihastella diaprojektin heijastamien kuvin kautta mitä kaikkea silloin joskus teimmekään.  Siis silloin kuin ei ollut nykyisenlaisia puhelinkameroita. Diakuvia on muutamia satoja.  Osa skannattuna tietokoneelle. 

Sitten on vielä yksi laatikollinen vhs –nauhoja.  Ihania vanhoja filmejä.  Ja toinen laatikollinen C-kasetteja.  Ihanaa vanhaa musiikkia.  Mitähän näille kaikille ihanuuksille pitäisi tehdä? Ehkä on luopumisen aika.

Tällaisina aikoina näemme ja aistimme normaalia herkemmin asioita, jotka ehkä muulloin eivät olisi niin tärkeitä.

Ystäväni antoi minulle tomaatin taimenen, hyvin pienen alun.  Yllättävän nopeasti tomaatti kasvoi korkeutta.  Mikä riemu olikaan löytää siitä eräänä päivänä keltaiset kukat. Kun vähän leyhettelen vartta, saan huoneeseen terttutomaatin tuoksun. Se on hyvä tuoksu. Nyt vain odottelen tomaatteja. Ne tulevat varmasti ennemmin kuin karanteeni loppuu.

Koronakevään tunnelmia

En tiedä missä on huitsin nevada, mutta sinne tämä hiton virus saisi mennä.

Oli käytävä apteekissa. Saatoin mennä, kun paikalla oli vain henkilökunta. Sitten käväisin S-marketin ovella. Kansaa lappoi sisään ja ulos. En minä. Kävelin Alepaan. Pari ihmistä ostoksilla.  Menin sisään, vaikka ovella oli ilmoitus, että minun aikani on aamulla kello seitsemän. Enhän ole vielä edes hereillä silloin. Ostin tavarani, pakkasin reppuni ja kävelin kotiin. Pulssi hakkasi tuhatta ja sataa. Olo oli kuin olisin ollut pahanteossa.  En olisi ikinä uskonut, että voin tuntea näin vahvaa syyllisyyttä. Siis kaupassa käynnistä. En tykkää, en tykkää yhtään, mutta siedettävä on.

Ystäväni ovat hoitaneet kaupassa käynnit.  Ei tämä siitä kiikasta. Mutta kun joskus puuttuu vaan jotain pientä.  Nyt en olisi esimerkiksi älynnyt pyytää tuomaan tippaleipiä. Niitä Fazerin ohuita.  Niitä voi ja pitää nyt syödä noin vappuun saakka. Siman unohdin, mutta ehkä nämä ensimmäiset menevät alas kuiviltaankin. Pieniä ovat elämäni ilot.

Muuten tämä karanteenissa olo alkaa sujua.  Olen sopeutunut kohtuullisen hyvin muuttuneeseen lukujärjestykseen. Vähän on kuitenkin nikottelua.  Kuvittelin, että ilman muuta jumppaan ja tanssin ainakin joka toinen päivä.  Ohjelmia on verkossa tarjolla vaikka kuinka.  Vaan kuinkas onkaan käynyt.  Kun ei tarvitse mennä tunnille määrättynä aikana, aloitus siirtyy ja siirtyy.  Taas jäi väliin tänäkin päivänä.  Nyt neljännellä koronaviikolla olen havainnut huomattavaa löysäilyä.

Alan epäillä, että ihminen tarvitsee pakkoa tehdäkseen jotain hyvää itselleen.  Ulkoilu ja lenkkeily eivät sentään näin keväällä tarvitse käskytystä.  Onneksi ulkoilua ei ole edes meinattu kieltää.  Ovatkohan lenkkeilijät huomanneet mitään muutosta juoksupoluillaan sen jälkeen, kun lehdissä julkaistiin kuva juoksijoita ympäröivästä bakteeripilvestä? Minussa se sai aikaan sen, että pidän jokaista juoksijaa totaaliriskinä itselleni. Niinpä käännän heille selkäni enkä vahingossakaan hengitä juoksijaan päin.  Olisiko pientä hysteriaa havaittavissa, ehkä.

Aika on aika merkillinen käsite.  Se kuluu nopeasti, jos teet jotain mielekästä. Mutta se kuluu myös, vaikka et tekisi yhtään mitään.  Jotta nämä lähiviikot kuluisivat nopeasti, kannattaa siis löytää itselleen kivaa tekemistä.  Ovat kuulemma hiivat ja jauhot kaupoista vähissä. Pullantuoksu täyttää kodit.  Mukava ajatus.  Mutta jos yrittää elää pullalla ja suklaalla, siitä ei hyvää seuraa.  

Kannattaa panostaa ruokaan. Kun syö hyvin, energia riittää paremmin tämän kaiken sietämiseen.  Nälkäinen ihminen masentuu.

 Luonnosta löydettyä taidetta

Jazz -elämänkerrat vievät toisenlaiseen maailmaan

Ihmisen elämä on yhtä odotusta. Milloin minkäkin.  Kesän tai sulhon. Mitä enemmän tulee ikää, sitä vähemmän on odotuksia. Mutta aina niitä kuitenkin on. Tällä hetkellä meillä kaikilla suomalaisilla on yhteinen odotus: menisipä tämä vaihe nopeasti ohi. Voisipa alkaa elää elämää ilman koronaa.

Ensin koko alkuvuoden sai odottaa talvea, tuleeko vai ei. No ei tullut. Sitten heräsi toinen toive. Saadaan varmaan pitkä kevät ja pitkä golfkausi. Ehkä tällä menolla kentät aukeavat jo maaliskuussa. Niin kuin aukesivatkin. Mutta sitten. Riskiryhmään kuuluvana ei ole mitään asiaa golfkentälle.  Ei ainakaan heti kauden alussa. Mutta kukaan ei tiedä kuinka pitkälle mennään ennen kuin tilanne normalisoituu. Ehkä silloin ollaan jo elokuun kuutamoilla. Tämä tekee mieleni surulliseksi. Eritoten kun tiedän, ettei minulla ole jäljellä enää kovin montaa golfvuotta.  Jana lyhenee.

Golfin harrastaminen on antanut niin paljon. Jatkuvaa haastetta, ystävien kanssa seurustelua, kuntoilua.

Mieli on täynnä odotusta myös silloin, kun otan kirjan käteeni.  Olisiko edessä hieno ja koukuttava lukukokemus vai pettymys.  Useimmiten se on siltä väliltä. Harvoin enää osuu kohdalle kirja, jonka ahmii. 

Somessa liikkuu ajoittain kirjalistoja, joista voi saada lukuidean itselleen.  Kehuivat siellä Miles Davisin omaelämäkertaa. Ilahduin suuresti, kun löysin kirjan hyllystäni. Ihana jazzia rakastava mieheni ei ollut ostanut vain vinyylejä, vaan hän oli ostanut myös näiden trumpettia ja saksofonia soittavien huippujen tarinat kuten juuri Davisin, mutta lisäksi Dizzy Gillespien, Charlien Parkerin ja Louis Armstrongin kirjat. Vain Satchmosta kirjoitetut muistelmat olen lukenut.

Olisivatko tässä ne kirjat, jotka saisivat minut rauhoittumaan lukemiseen? Se rauha kun on koronan takia ollut kadoksissa.

Aloitin jazzin mestareihin tutustumisen Davisin kirjasta, koska niin usein halutessani kuunnella jazzia, valitsen juuri Miles Davisin musiikin.  Miles Davis soittaa minulle mieleistä melodista jazzia.

Davisin kirja on raakaa tarinaa amerikkalaisesta jazzin maailmasta 1940-1970 –luvuilla.  Se ei ole siloteltua kerrontaa. Se on huumehörhöjen maailma, se on liian nuorena kuolevien muusikoiden maailma.  Mustaa soittajaa kuunnellaan, mutta myös potkitaan.  Sen ajan ihanat filmitähdet Ava Gardner, Elisabeth Taylor, Marlon Brando istuvat ilta toisensa jälkeen kuuntelemassa, kun Miles Davisin trumpetti soi.  Kirjasta välittyy upeasti silloisen maailman kuumeinen syke.  Siellä missä on Miles Davis, siellä myös on naisia. Niitä riittää. Eikä mitään kaunistella.

 Mutta kirjan pääosassa on musiikki. Ja sen tekijät. Onhan se todella kiinnostava maailma. On ainakin ollut.

”Ja nopeammin kuin olin osannut kuvitellakaan meiltä alkoi irrota aivan uskomatonta musiikkia.  Se oli niin upeaa, että minulla kävi kylmät väreet, ja samoin yleisöllä… Kaikki soittopaikkamme olivat tupaten täynnä, ja kansa jonotti pitkinä letkoina ulkona kaduilla sateessa ja tuiskussa, pakkasessa ja helteessä. Se oli mahtavaa.”

Kun arkemme muuttui

Normaalissakin arjessa on vaikeuksia keskittymiskyvyn kanssa, nyt on vielä vaikeampaa. Keikun somessa, luen kirjaa, katson sarjoja, kurkkaan  twitteriin, kirjoittelenkin turhanaikaisia. Pitäisi järjestellä talvivaatteita, mutta tuossa ne lojuvat.  Kuuntelen ja luen uutisia koronasta, ne eivät rauhoita. 

En oikeasti valita. Eihän tämä karenssi omaa elämääni ihan valtavasti muuta. En joudu työttömäksi, en menetä tulojani, ei tarvitse huolestua lapsista. Jumppatunnit ovat viikko-ohjelmasta pois, mutta Helena lähettää joka viikko uuden ohjelman. Latinotanssituntejakaan ei ole, mutta nekin jatkuvat netissä.  Lenkillä voi ja on pakko käydä, kun on koira. Lukupiirini ei voi kokoontua, mutta onneksi on kirjoja.  Ne eivät lukemisella lopu.

Kulttuurini on nyt sitä mikä on sadoille tuhansille suomalaisille aivan normaalia: television ja radion ohjelmat.   

Sukulaismies elää pienellä paikkakunnalla.  Ovat siellä miehet tottuneet käymään aamukahvilla pienessä kahvilassa. On keskusteltu päivän uutiset ja kuultu uusimmat juorut.  Ehkä on pidetty metrin väli, ehkä ei. Nyt elämä kapeutuu lisää, jos kahvilat sulkeutuvat. Jäljelle jää yhden kaupan kassa ja siinä flexi välissä.  Urheilun ja musiikin suurkuluttajana sukulaismies putoaa entistä syvempään hiljaisuuteen. Televisiosta ei tule urheiluohjelmia, ei tule konsertteja.  Ja kun ei ole nettiyhteyksiä, ei ole Yle Areenaakaan.  Onneksi on sentään puhelin.

Hiljainen on kylätie ollut siellä synnyinpitäjässäni jo kauan, mutta nyt se hiljenee entisestään.

Tätä koronan hallitsemaa elämää on vietetty vasta lyhyt aika.  Ihmisten välisten jännitteiden ei vielä luulisi nousseen ylärajoille. Poliisi on kuitenkin saanut jo normaalia enemmän tehdä vierailuja perheisiin väkivallan takia. Jos suljettu elämä jatkuu vaikka neljä kuukautta, aika tulee eittämättä olemaan monelle yhtä helvettiä.

Kysymys on siitä, miten pää kestää.  Ainakaan oma pääni ei kestä, jos elän vain koronan luomassa maailmassa. On pakko olla lukematta kaikkea, on pakko olla miettimättä kaikkea. On pakko suojella itseään. Tämänikäisen pää on heikko ottamaan vastaan tällaista maailman laajuista tuskaa ja epävarmuutta.

Aamuyhdeksän jälkeen Alppipuistossa soi saksofoni.  Tuuli oli vähän liian kova, mutta silti ääni kaikui ympäri puiston. Saisipa tätä joka päivä.  Niin kuin saan päivittäin kuulla runon Ella Pyhällön esittämänä.  Ei niin kovin suuria asioita, mutta miten hyvältä ne tuntuvatkaan.

Antti Tuuri: taiteilija Arvid Bromsin levoton mieli

Joskus jo ensimmäiset rivit antavat aavistuksen kirjan hengestä:

”Minä pidän perää ja Helvi Inkeri soutaa. Pyydän sitä nostamaan hameensa helmaa polvien yläpuolelle, niin että voin perää pitäessäni katsella muutakin kuin järvimaisemaa.”

Antti Tuurin kirja taiteilija Arvid Bromsista alkaa siitä, kun taitelija saapuu Lappajärvelle viidennen vaimonsa kanssa. Minkä sille voi, jos miestä hallitsee vahva eros, jota naiset eivät mitenkään voi vastustaa. Ja onko se miehen syy, jos se koituu naisen tuhoksi.  Näin miettii kuvataitelija Arvid Broms.   

Antti Tuuri piirtää osin faktapohjalta kuvan Arvid Bromsin elämästä kirjassa ”Levoton mieli”.

Ja olihan siinä elämässä kerrottavaa. Paljonkin.  Oli petoksia toisensa jälkeen, varkauksia ja vankilareissuja, oli juopottelua ja väkivaltaa, mutta myös taulujen maalaamista.  Kirja ei avaa, millaisia tauluja ja piirroksia Broms taiteili. Wikipediasta voi katsoa joitain kuvia.

Seinäjoelta ja Pohjanmaalta luulisi tauluja löytyvän enemmänkin, sillä siellä oli hänen suuri tukijansa, autokauppias vaimonsa kanssa. Monet myös ostivat hänen töitään.  Lappajärvellä pitäjän varakkaat kuten nimismies ja kunnanlääkäri kaivelivat kuvettaan ja ojensivat useamman kerran seteleitä Bromsin kouraan.  

Jos taulut eivät käyneet kaupaksi, siitä saattoi seurata hyvin turhautunut olo, jonka Helvi Inkeri sai tuta.  Varsinkin viinapäissään mies oli raivokas. Silloin lensivät lasit, lautaset ja kattilat pitkin pihaa.

Mutta Helvi Inkerillä oli keinonsa.  Hän hiljensi humalaisen miehen rauhoituspiikillä. Näin paha taltutettiin, ja taloon tuli rauha seuraavaan päivään saakka.

Arvid Bromsilla ja Emmi Jurkalla oli ainakin vuoden päivät kestänyt salasuhde.  On sanottu, että näyttelijä Jussi Jurkka olisi heidän lapsensa.  Helppo uskoa, kun katsoo rinnakkain Bromsin ja Jussi Jurkan kuvia. Elleivät ole veljeksiä, ovat sitten isä ja poika. Jussi Jurkka vieraili Lappajärvellä ja tuli sinne kerran myös Laila Kinnusen ja Ville-Veikko Salmisen kanssa. Tästäkin Tuuri kertoo.

Emmin ja Bromsin suhde päättyi rajuun mustasukkaisuuskohtaukseen, jossa Emmin leuka meni Bromsin iskusta sijoiltaan.

Taiteilijan suuri unelma oli saada näyttely Helsinkiin. Se voisi ratkaista kaikki taloudelliset ongelmat.  Näyttely toteutui, mutta arvostelut eivät paljon lohduttaneet. Suuri menestys jäi häneltä saavuttamatta.

Antti Tuurin tekstiä on helppo lukea. Tekee mieli sanoa, että se on juohevasti, rennolla otteella kirjoitettu.  Sävy on ystävällinen ilman irvailua. Siihenkin olisi ollut aineksia, silllä olihan tämä omalaatuinen taitelija pienessä kylässä häkellyttävä tapaus.  Puuteroidut posket ja punatut huulet.  Hullu mies, joka ui avannossa.

 Ja se, miten hän näki ja huomioi naiset.  Olivat nämä sitten vaikka leipomassa:

 ”Nyt emäntä vaivaa pullataikinaa leivinpöydällä, tervehdin emäntää ottamalla sitä kyynärpään yläpuolelta paljaalta kohdalta. Kiittelen emännän käsivartta sileäksi ja pehmeäksi kuin nuorella tytöllä. Emäntää naurattaa, mutta samalla näen, että sitä myös hiukan hävettää, kun silitän käsivartta hellästi.”

Broms oli varsinainen taivaanrannan maalari, hurmaantui naisista ja selitti kaikki typerät tekosensa itselleen myönteisesti. Hänellä nyt vain oli sellainen sielunrakenne. 

"Helvi Inkeri uskoo, että Haaksirikkoinen –taulusta tulee hieno, koska tunnen paljon langenneita naisia ja olen itse ollut syyllinen niiden lankeemukseen.”