Marokosta koettu pienen pieni siru

Matkailu avartaa. Golfmatkakin, vaikka aika suppeasti. Tutuiksi tulivat kauniit (kin) väylät ja bunkkerit, palloja imevät palmut ja klubit. Ja tietysti hotelli ja sen hetkittäin kirjava ja etten sanoisi, remuisa elämä. Jonain päivänä oli olo kuin olisit ollut 60-luvun seiväsmatkoilla. Nyt vaan suomalaiset eivät olleet pääosassa.Siis edelleen kuvausta Agadirin matkalta.

Marokkolaisessa ruoassa on paljon kasviksia, tarjolla oli erilaisia kaloja ja lihaa, tosi maukkaita ja maustettuja makkaroita. Jos vähän näki vaivaa, couskusin kanssa sai rakennetuksi vaikka kuinka herkullisen liha-tai kasvispainotteisen lautasen.

Rakastavat täällä makeaa. On leivoksia, pikkuleipiä, aamulla heti tuoreita munkkeja. Miten näistä voisi pysyä erossa? En voinutkaan. Nyt herkuille on sanottava stoppi.

Aamu-uinti 30-asteisessa vedessä auttoi päivän käynnistämisessä. Kumma juttu, ettei viereinen viileä allas kutsunut ollenkaan. Zumbaakin yritin kokeilla. Eräs ryhmästämme zumbasi joka ikinen päivä golfin jälkeen. Itse uuvuin vartissa. Sen sijaan mietin kävellessäni rannalla ja meren pyyhkiessä varpaitani, miksi on joskus niin vaikeaa pysäyttää itsensä siihen hetkeen mitä elää - ja nauttia. auringosta, meren kohinasta, lintujen laulusta. Tarvitseeko aina kiirehtiä seuraavaan tapahtumaan?

Berberien basaarissa

Alue, jossa berberien basaari sijaitsee, säilyi vuoden 1960 maajäristyksessä. Silloin noin parin kilometrin päässä puolet kaupungin asukkaista kuoli, kun kerrostalot ihmisineen vajosivat maan sisään. Tämän meille kertoi miellyttävä, hyvää englantia puhuva tohtorismies. Taas uskaltauduimme vieraan miehen matkaan, hyvä me.

Hän esitteli meille basaaria ja vei tietysti ystävänsä teekauppaan, mutta piti myös puoliamme, kun maustekauppias hinnoitteli ostokseni törkeästi.

Kaupungissa on toinenkin basaari, sanovat sitä turistien basaariksi. Tässä valtavan kokoisessa basaarialuessa näimme vain paikallisia ihmisiä. 

Ostimme viikunoita ja taateleita. Oi kyllä he elävät täällä ihanien herkkujen maassa.

Marokossa kalatkin nauravat, melkein

Ihmisiin ei saa luottaa. Varsinkin tällaisissa maissa kuin Marokossa kaikesta on maksettava ja jos lähtee vieraan mukaan, ei tiedä mihin päätyy. Onneksi me tänään uskalsimme.  Halusimme tutustua Agadirin keskustaan, mutta kävelymme ei sinne vienytkään. Mutta tuli mies, joka kuultuaan mistä tulemme, sanoi kolme taikasanaa: Litmanen, Räikkönen ja Nokia. Sen jälkeen meitä vietiin kuin pässiä narussa. No ei nyt sentään ihan.

Mies vei meidät kalatorille ja paikalliseen tavallisen kansan kalaravintola-alueelle. Olipa siellä hauskan hassuja, hymyileviä kaloja. Jos olisimme olleet vähän myöhemmin liikkeellä, tässä ravintolassa olisin voinut hyvinkin syödä. Siellä oli jopa red mullettia, joka on yksi parhaista kaloista mitä tiedän. Kyllä agadiriläisten kelpaa.

Lopulta löysimme itsemme berberien torilta, mutta siitä toiste.

Caddiet haluavat hyvää golfaajalle

Caddiet askarruttavat mieltäni edelleenkin.  He ovat eri ikäisiä miehiä, jotka todella ovat "erikseen töihin kutsuttava". He odottavat ja varmasti toivovat saavansa töitä kuin entisajan työläiset rakennuksilla ja satamissa. Kilpailu työn saannista oli silloin kova. Valintaperusteena taisi usein olla pärstäkerroin.

Marokossa on paljon työttömiä eikä elintaso täällä ole lähelläkään meikäläistä.  Golf Dunesin kentällä caddie on pakollinen kaikille, myös autolla liikkuville. Selitys on työttömyys. Töitä haetaan ja sitä tarjotaan monin tavoin. Mitenkähän caddiet sopisivat suomalaisille golfkentille ihan tavalliseen arkipäivän peliin? 

Caddiet tuottavat myös ongelmia. He asettavat pelaajan pallon paremmalle paikalle kuten ruohotupsukan päälle. Heidän mielestään tärkeintä on se, että kaikilla on kivaa ja pelaaja saa hyvän tuloksen. Mitä niistä säännöistä. Caddien hyväntahtoisuus sai aikaan sen, että kilpailupäivämme tuloksia ei voitu hyväksyä. Olisi pitänyt osata kieltää tiukemmin, eka kiellosta he kun eivät ole moksiskaan. Kaikkihan haluavat olla hyviä. 

Marokossa linnut visertävät

Sanovat Marokkoa tasavaltalaiseksi kuningaskunnaksi. Sitä epäilen, mutta lienee se kuitenkin edistyksellisin arabimaa. Kun neljäs matkapäivä on menossa, olen Agadirissä nähnyt vain pari golfkenttää, merta, kukkia ja palmuja. Ja kokenut lämmittävän auringon, tietysti.

Eilen koin elämässäni eka keran sen, että caddie kantoi bägiäni. Miltä siis tuntui omata palvelija, joka antoi mailan, haravoi hiekat ja itse kävelit kuin herrasväki Downton Abbeyssä. Hämmennyin täysin siitä, miten epämukavaksi koin oloni. Meni pitkä pätkä peliä ennen kuin osasin ottaa tilanteen luontevasti.

En selvästikään ole herrakansaa.

Saga ja Martin - pidän teistä paljon

Kirjoitukseni ovat viime aikoina olleet kultturipainotteisia, mutta se on sellaista tämä elämä näin syksyisin. Ja jatkuu vielä vähän. Televisiosta on viime parin vuoden aikana tullut hyviä pohjoismaisia sarjoja kuten Vallan linnake ja rikoksien puolella tanskalaisten Rikos -sarja ja nyt tämä viimeisin Silta. Viime viikolla päättynyt norjalaisten Velipuoli oli myös mielenkiintoinen, jännittävästi erilainen.

Suomessa ollaan Vareksen tasolla eikä se taso ole todellakaan kehuttava. Molempien rikossarjojen (Rikos ja Silta) vahvuutena on ollut ja on se, että niissä rikoksen tutkinta  etenee ja aukeaa vähitellen, mutta vastaus säilyy aivan loppumetreille.  Väkivallalla ei mässäillä, vaikka tosin Sillassa on aika paljon jo tähän mennessä kuolleita. Nuorena kuolleita.

Silta on pääosan esittäjien osalta totutusta poikkeava. Saga ja Martin eivät puheissaan ole kovin nopeita eivätkä he huuda kailota sen paremmin toisilleen kuin muillekaan. Martin on kuin nallekarhu ja Saga sitten, hänellä on aspergerin syndroomaan viittavia taipumuksia. Se näkyy suoraan puhumisena, oman tahdon ilmaisuina ja totisena olemuksena.  Virkistävää. Vaikka Sagan puhe hymyilyttääkin, siitä ei voi olla pitämättä.

Mitäpä jos me oikeassa elämässä sanoisimme ajatuksemme ja tahtomme suoremmin emmekä niin kauheasti etukäteen miettisi, mitä tuo toinen siitä ajattelee? Jäisikö väärin ymmärrykselle vähemmän tilaa?

Olen pitänyt myös siitä, ettei Sillassa ole ollenkaan pomotusta. Ehkä se on tämän pohjoismainen tasavertaisuus mikä näkyy siinä, ettei hierarkiaa korosteta mitenkään. Ihmiset ovat ihmisiä pomoja myöten.

Hienoa, että YLE on näyttänyt sarjat meille saman tien, sillä hakkaavathan ne amerikkalaiset versiot mennen tullen.

Miksihän me Suomessa emme saa vastaavanlaisia sarjoja aikaan? Lieneekö rahakysymys. Toisaalta, muiden pohjoismaiden dekkaristitkin ovat suomalaisia kovempaa tasoa.Meiltä puuttuvat Jo Nesbo, Håkan Nesser  eikä ole edes Arne Dahlia.

Mendoza koukutti lukemaan

Espanjan sisällissota alko vuonna 1936. Saman vuoden keväästä kertoo Eduardo Mendozan kirja Kissatappelu. Tapahtumapaikkana on Madrid. Kirja ei kuitenkaan ole pelkästään poliittinen, se on myös kiinnostavasti kerrottua taidehistoriaa.

 Pääosassa on englantilainen taidehistorioitsija, joka ei kaikin ajoin tunnu tietävän, miten tässä maailmassa pitäisi elää.  Ihan aluksi kirja ei ottanut minua omakseen. Se saattoi johtua juuri tästä englantilaisen herrasmiehen tavasta puhua ja nähdä asiat. Se oli niin viimeisen päälle korrektia, hienotunteista.

Mendoza piirtää kuitenkin taitavasti näkyville rikkaiden ahdingon ja muuttumassa olevan yhteiskunnan. Rikkailla on omaisuutta, mutta miten saada se maasta pois ja miten välttää jäämästä vallankumouksen jalkoihin. Taidehistorioitsijan tehtäväksi ei jääkään vain taulujen arviointi, vaan hän joutuu monien kiemuroitten jälkeen mukaan falangistiradikaaleihin, vangituksi ja poliisin seuraamaksi. Eivätkä naisetkaan ole kuvioista poissa.

Hyvin kiinnostavaa oli lukea espanjalaisten taiteilijoiden taulujen kuvauksista.. Kerta toisensa jälkeen taidehistorioitsija mykistyy Museo Del Pradossa ja siellä erityisesti Velazquezin töiden edessä. Kaiken kurjuuden, väkivallan, valtataistelujen keskellä taide on ja pysyy. Ja vaikuttaa.