Väinö Tanner oli herra Elanto

Olen syksyllä nähnyt Westön Kangastus  -38 –näytelmän Kansallisessa, Avoimien Ovien Erottaja 1917-1918 ja lukenut yli 800 sivua Väinö Tannerista ja Suomen historiasta.  Kaikki nämä teokset kuvaavat yksilöiden kautta maamme dramaattisia vaiheita sata vuotta sitten. Vain sata vuotta sitten. Se on lyhyt aika, mutta myös riittävä siihen, ettemme enää muista miten ja miksi kaikki oikein alkoi. On hienoa, että nyt näiden aikojen tapahtumia käsitellään monipuolisesti.

Voimme tänään olla Suomessa monista asioista ylpeitä.  Jos olimmekin kehitysmaa sata vuotta sitten, olemme nyt monilla mittareilla maailman kärkeä. Vaan niin kuin tiedämme, kaikilla ei mene hyvin, kaikilla ei edelleenkään ole samanlaisia mahdollisuuksia elämänsä hyvään järjestämiseen.

Lasse Lehtinen on halunnut nostaa elämänkerralla Väinö Tannerin pois unohduksesta. Hän kirjoittaa, että ”Väinö Tannerin saavutukset ja vaikutusvalta itsenäisessä Suomessa tekevät hänestä sotia edeltävän tärkeimmän yksittäisen toimijan.”  Kirjan lukeminen ei lopultakaan ollut mahdoton kahlattava, onhan Lehtinen taitava kirjoittaja.

Tanner oli osuuskauppamies. Hän oli herra Elanto. Mutta hän oli myös valtakunnassa poliitikko, ministeri, sotasyyllinen, SDPn puheenjohtaja. Hänestä oli moneksi.  En ole lukenut muita Tannerista kertovia kirjoja, mutta kannattaisi varmaan lukea. Lehtisen kirjan lopussa oleva luettelo kirjallisuudesta tarjoaa myös muita hyviä ehdotuksia, jos on halua tutustua poliittiseen historiaamme.

Sotien jälkeiset vuodet olivat myös aikaa, jolloin sosialidemokraatit ja kommunistit olivat napit vastakkain kaikkialla. Tannerille tämä asenne, vastustaminen, oli vahvaa eikä hän siitä luopunut koko elämänsä aikana. Olen itse aikuisena elänyt ja kokenut 60-ja 70-luvun taistelut työväenjärjestöjen hegemoniasta. Silloin jokaisen oli valittava puolensa. Aika oli hyvin mustavalkoista. Ellet ole minun puolellani, olet minua vastaan.  Energiaa tuhlaantui valtavia määriä aina jonkun asian tai ihmisen vastustamiseen.  

Lehtinen kirjoittaa paljon ja pitkästi kaikesta mitä Kekkonen teki tai jätti tekemättä. Kekkosen valinnasta Lehtisen kommentti on tiukka: ilman Neuvostoliiton vaikutusta, hänestä ei olisi tullut Suomen presidenttiä. Siis vuonna 1956.  Olisivatko asiat menneet toisin, jos valinta olisi kohdistunut Fagerholmiin? Siihen meillä ei ole vastausta. Sen sijaan on helppoa olla samaa mieltä Neuvostoliiton vahvasta vaikutuksesta. 

Aikanani tunnistin hyvin

Kekkosen yksinvaltiuden ja myös sen, miten Neuvostoliittoa kuunneltiin. Silti en ihan tarkalleen aina tiennyt, että olisimme olleet (Kekkonen olisi ollut?) niin alisteinen sosialistimaan johdolle kuin oli.  Tai jos kaiken näin ja tiesin, ehken halunnut ymmärtää. Tai sitten on vain niin, ettei aina ollut vaihtoehtoja.

Kirjassa on paljon myös SDPn värikkäästä Väinö Leskisestä. Varmasti Leskisen rooli oli vahva, mutta oliko Leskinen todella noin määräävä tekijä kuin Lehtinen kuvaa? Ehkä.  Kyllähän monet silloin vannoivat Leskisen nimeen. On vaikea sanoa, mikä Lehtisen tekstissä on todella aitoa kovaa faktaa, mikä hänen mielipiteensä asiasta. Se ei käy tekstistä selville. 

Sitä mietin, oliko kirjan suurin anti itse Tanner, vai se suuri kokonaisuus, mikä kirjassa hahmottuu sotien jälkeisestä Suomesta. Kirjan ehkä mielenkiintoisinta antia on kuvaus siitä, miten Suomea luodattiin eteenpäin neuvostovallan aikana. Miten suomettuminen pikkuhiljaa tapahtui, ja miten vähitellen sisäistimme sen, mitä saa sanoa, mitä ei. Silloin meillä ei ollut sananvapautta. Tänäänkin puhumme sananvapaudesta, mutta sävyt vain ovat erilaiset.

Journalisti.fi –sivulta löydät Antti Blåfieldin loistavan kirjoituksen ”Sananvapaus on sietämistä”.  Hyvä päivä lukea se tänään, itsenäisyyspäivänä.

 Kuvat ovat Töölönlahdelta itsenäisyyspäivänä 2017.

Lola Lafon, Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt

Hän oli häkellyttävän taitava. Hän hämmensi suorituksellaan tuomariston ja katsojat, sai kanssakilpailijansa hiljaisiksi. Nadia Comaneci , romanialainen voimistelija, tekee eritasonojapuilla täyden kympin suorituksen. Sensaatio on syntynyt. Eletään vuotta 1976 ja ollaan Montrealissa olympiakisojen telinevoimistelukilpailuissa. Nadia on 14-vuotias. Hän on langanlaiha tyttö, jonka luusto erottuu voimistelupuvun alta. 

Kun suoritusta katsoo tänään Youtubesta, se hämmästyttää edelleen. Minkälaisilla mustelmilla lienee voimistelija ollut suorituksensa jälkeen?  Mitään ei ollut pehmentämässä kropan osumista telineeseen. Youtube näyttää myös kanssakilpailijoiden, lähinnä Neuvostoliiton kärkivoimistelijan tunteet.  Tapahtui jotain sellaista jota ei kukaan odottanut. Romanialaiset pikkutytöt tulivat ja näyttivät naisille, millaista telinevoimistelu voi olla. Rohkeaa ja pelkäämätöntä, mutta myös kuin uhmalla tehtyjä suorituksia: en pelkää epäonnistumista enkä loukkaantumista.

Lola Lafon on kirjoittanut kirjan ”Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt”. Kirjan kannessa on onnellisen näköinen Nadia Comaneci. Kirjan pohjana ovat todelliset tapahtumat, toteutuneet kilpailut, voitot, häviöt ja väsymiset. Mutta muuten se on täyttä fantasiaa. Toisaalta, kaikki se mitä Lafon kuvaa, olisi myös voinut tapahtua. 

Lafonin kirja kurkistaa telinevoimistelun maailmaan, siihen raadolliseen maailmaan mikä syntyy halusta olla maailman paras. Tavoitteen toteutumista haluaa tietysti urheilija itse, mutta yhtälailla hänen valmentajansa ja ainakin silloin ennen, maan johto. Muistamme erityisesti Neuvostoliiton ja DDR urheilijat.  Liikkuihan niitä juttuja siitä, mitä tapahtui, jos urheilija ja hänen valmentajansa eivät onnistuneet. Eikä näiden maiden johtajille riittänyt vastaukseksi, ”tein parhaani”.

Lajit, joissa voittaja voidaan mitata senteillä tai sekunneilla, ovat selkeitä. Toista ovat lajit, joissa tuloksen päättävät arvostelutuomarit. Vaikka kuinka säännöt sanovat mistä virheistä on vähennettävä pisteitä, vaikuttavat tulokseen aina omat mieltymykset.  ”Jokaisiin olympialaisiin liittyy tiettyjä maantieteellis-poliittisia vääjäämättömyyksiä.”

Kirjailijan ei ole paljon tarvinnut rakentaa ylimääräistä draamaa, sillä niin paljon oikeasti tapahtui. Kuten Prahan kisoissa 1977: kun Neuvostoliiton joukkue voitti, Romanian diktaattori  Ceausescu komensi joukkueen kotimatkalle kesken kisojen. Tai saman vuoden MM –kisat: Nadia ei välittänyt lääkärin ohjeista, vaan voimisteli sairaana: joukkue sai kultamitalin.

Oli hieman hämmentävää lukea kirjaa.  Kieli on hetkittäin aika roisia, toisten voimistelijoiden ulkonäön ja osaamisen irvailu epämiellyttävää, paikoin suorastaan ilkeää. Mutta olihan – ja on – huippu-urheilun maailma kova. Se vaatii siihen antautuvalta kaiken.

 Tshekkoslovakialainen Vera Caslavska oli vuosina 1958-68 telinevoimistelussa maailman huippua. Vuonna 1968 hän oli mukana Prahan keväässä. Kun venäläisen voimistelijan kunniaksi soi maan kansallislaulu, Caslavska painoi päänsä alas. Siihen loppuivat hänen kilpailunsa niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Sitten myöhemmin Verasta tuli presidenti Vaclav Havelin neuvonantaja.

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö

 ”Lehmä halkesi syötyään liian monta muovikassia.”

Jos kaipaat erilaista luettavaa, lue tämä kirja. On ehkä, mutta vain ehkä, ylisanoja sanoa, että kirja on ihana.  Lumoava. Mutta aivan helppo se ei ole. Paitsi jos Intian ja Kashmirin kulttuurit ovat tuttuja, silloin kirja saattaa avautua helpommin. Itse tiedän niistä sen verran, mitä nyt lehtiä lukemalla ja googlaamalla saa tietää. Silti en ihan tarkasti osaa sanoa, miksi tämä kirja vaikutti niin syvästi ja miksi se hetkittäin melkein salpasi hengitykseni.

Romaani on fiktiota, mutta samalla se on myös faktaa. Se perustuu siihen mitä maassa on tapahtunut. Ja tapahtuu.  Intia, Pakistan ja Kiina - keille tämä vuorien ja laaksojen kaunis Kashmir kuuluu? Intiassa uskonto ja kastit ovat määrääviä tekijöitä politiikassa ja ihmisten elämässä. Kirjan sivuilta aukeava kuva köyhyydestä ja epätasa-arvoisuudesta sai minut kerta toisensa jälkeen tajuamaan, millaisessa paratiisissa saan elää. Poliisi pahoinpitelee ihmisiä, hallitus ei ole heitä huomaavinaan.  Köyhät tulevat enimmäkseen kylistä ja slummeista ja heidän pitää ansaita elantonsa, mutta heidän on pakko palata maatilkulleen tai isäntänsä maille, ihmistä arvokkaampien lehmien ja puhveleiden luo.

Kastijako määrittää ihmisen paikan koko elämän ajaksi. On tiedettävä, onko henkilö syntyjään kookospähkinänpoimijakastia vai olivatko hänen esi-isänsä virallisia ruumiinkantajia, ulosteenpesijöitä, pyykinpesijöitä vai rotanpyydystäjiä. Jos he olivat Syyrian-kristittyjä, mikä oli heidän sukunimensä? Kenen veljenpoika oli naimissa kenen kälyn sisarentyttären kanssa? Kenen isoisä oli mennyt naimisiin kenen isoisoisän sisarentyttären kanssa?

 ”Hän vaati tietää kaikki yksityiskohdat, ja vasta kun hän tiesi kaikki yksityiskohdat, antoi heille luvan koskettaa itseään.”

Kirjassa on paljon hyvyyttä ja rakkautta, se oli hetkittäin jopa hauska. Lämmön ja ymmärtämisen rinnalla siinä on myös paljon pahaa. Roy ei mässäile raiskauksilla eikä kidutuksilla, mutta ne ovat olennainen osa ”Äärimmäisen onnen ministeriössä”. Kirjan nimi ei minulle auennut, mutta ehkä sekin on osa tekstin huikeaa ironiaa. 

 Kirjassa on useita kohtauksia, jotka saivat minut hyrskyämään. Näen silmissäni ylävartalonsa paljaaksi riisuneen miehen, mangojuoman mainostajan,

 ”joka oli liimannut kaikkialle ihoonsa keltaisia limejä, ja nyt hän imeskeli kuuluvasti pillillä paksua mangojuomaa pienestä pahvipakkauksesta”.  

Aivan oma tarinansa ovat hautausmaalla asujat, jotka lopulta rakensivat hautojen keskelle talon itselleen. Niinhän se tietysti on, jossain on ihmisen saatava asua. Hautajaisiakin pidettiin eivätkä ne olleet ollenkaan synkkiä. Kyse ei ole suomalaisesta tavasta sanoa hyvästit, vaikka eihän se kuolema kashmirilaisittain ole lopputulokseltaan erilaisempi kuin meidän.  Erilaisen siitä tekee se,  että elämän väkivaltainen päättyminen on koko ajan läsnä.

Aivan mainio tarina liittyy yhtiöön, joka hoitaa kaupungin sähkön ja veden jakelun sekä kaupungin kakkaviemäri-ja jätehuollon. Mielenosoittajia lähellä oli

”kimalteleva yleinen wc, jossa oli Pilkington-peilit ja hohtava graniittilattia. WCn valot paloivat yötä päivää. Kusi maksoi yhden rupian, paskominen kaksi ja suihku kolme.  Ani harvalla aukiolle kokoontuneella oli varaa maksuihin. Monet pissasivat ulkoseinään. Joten vaikka vessa oli sisältä tahrattoman puhdas, sen ulkoseinältä levisi vanhan virtsan pistävä savumainen haju.”

WCn seinä toimi myös mainostauluna, siinä esiteltiin Hondan uusi luksusmalli.

 ”Kun Gulabiya oli vuosi sitten tullut kaupunkiin hirvittävän terrorin pelossa ja välttämättömyyden pakosta, hän oli asunut puussa. Nyt hänellä oli työtä ja jonkinlainen suoja päänsä päällä…”

Hänen tehtävänsä oli ehkäistä ilkivaltaa ja estää, etteivät vääräuskoiset virtsaa mainostauluun.  Hän teki töitä seitsemänä päivänä viikossa, kaksitoista tuntia päivässä.  Siten kävi niin, että Gulabiya joi itsensä humalaan, sammui ja menetti työpaikkansa.  Joku oli spreijannut kuvion hopeanvärisen Hondan päälle ja raapustanut runon:

 ”Mieheltä köyhältä leivän veit

ja paskan maksulliseksi teit”.

Ostin kirjan puhelimeeni, koska halusin sen matkakirjaksi enkä halunnut lisätä matkalaukkuni painavuutta. Lukeminen oli väistämättä pätkälukemista, joka sai minut ajattelemaan kirjan rakenteen olevan kohtauksia erilaisten ihmisten elämästä. Mutta ei se ollutkaan puhelinlukemisen syy, vaan kirja todella on myös sellainen. Tosin jossain vaiheessa jäsennys tiivistyy yhtenäiseksi tarinaksi. Tämä kirja on sitä vaativuustasoa, ettei se sopinut ollenkaan puhelimen pieneltä näytöltä luettavaksi. iPadin kanssa siitä selvisin paremmin.

Kirja siitä, kun Euroopassa pimeni

Hyllyssäni on jo pitkään ollut samalta kirjailijalta kaksi paksuhkoa historian kirjaa, joista nyt toisen pitkän empimisen jälkeen lopulta otin luettavaksi. Hyvä että otin. Norjalainen Karsten Alnaes on perehtynyt historiaan, mutta hän on myös kaunokirjailija. Varmaan myös siksi hänen kirjansa osoittautui mukavaksi luettavaksi. Kirja oli käsilleni aikamoista bodausta, koska se vei minut sillä tavoin mennessään, että sitä oli luettava illalla myös sängyssä.

”Pimeyden aika” käsittelee Euroopan historiaa vuosilta 1900–1945. Niin kuin tiedämme, se ei ole ollut kuin hetkittäin hyvää aikaa ihmisille. Alnaes saa reiluun 700 sivuun sopimaan kaiken sen pimeyden ja hurmahenkisyyden mikä Euroopassa silloin vallitsi.  Kirjan alkuteksti vie Berliiniin ja kaupungissa oleviin moniin historiallisiin yksityiskohtiin. Vain kerran Berliinissä käyneenä tuli vahva tunne, että olisi syytä tehdä sinne toinenkin matka.

 Kirja on jännittävästi erilainen historian kirja myös kuvituksen osalta, sillä kuvituksena on vain taitelijoiden maalauksia. Upeita sellaisia.

Vuosisadan alussa uskottiin rauhaan. Ennen ensimmäistä maailmansotaa Eurooppa eli ”huolettomasti”. Stefan Zweig sanoo: ” Ei milloinkaan Eurooppa ole ollut voimakkaampi, rikkaampi, kauniimpi, ei milloinkaan se niin vilpittömästi ole uskonut parempaan tulevaisuuteen”. Aika ennen ensimmäistä maailmansotaa oli humalluttavan hyvää ja hauskaa. Ja silti, sotaan oltiin halukkaita.

Tuttujahan nämä vuosisadan alkupuolen tapahtumat ovat, siis noin pääpiirteissään, mutta hän ei kirjoita vain yleisesti eikä vain suurista valtioista. Alnaesin kirja on kertomus kahdesta mielipuolisesta sodasta, kaikesta siitä mitä tapahtui Venäjällä ja Espanjassa ja siitä, miksi italialaiset rakastivat Mussolinia, mutta myös siitä, mitä tapahtui pienemmissä eurooppalaisissa valtioissa.  Suomikin saa osansa. Lisäksi hän tarkastelee sotia ja maailmanmenoa yksityisten ihmisten kautta.

 Aika kahden maailmansodan välillä oli lyhyt, vain parikymmentä vuotta.  Siinä ajassa mikään ei ennättänyt palautua ennalleen eikä suru kuolleitten puolesta laantua. Mutta jotain kuitenkin ennätettiin.  Alnaesin kirja on myös kertomus runoilijoista, kirjailijoista ja taitelijoista.  Hän kuvaa maailmaa ranskalaisten filmien kautta. Yhtenä esimerkkinä hänellä on elokuva Sumujen laituri, joka kuvaa irtolaisia, juopottelijoita ja pahuutta.  Olen katsonut sen monta kertaa ja aina vain lumoudun tarinasta ja siitä miten Jean Gabin ja Michele Morgan näyttelevät.  Kaikki on toivotonta, mikään ei voi muuttua paremmaksi ja kuitenkin, kun kaksi ihmistä kohtaa, rakastuu, siinä on aina ja joka kerta niin paljon.

Kun kirjailija kuvaa neuvostotasavallan syntyvaiheita, hän kuvaa Leniniä ihmisenä: Lenin lopetti shakin pelaamisen, koska se vei liian paljon aikaa työnteolta.  Ja kuinka Lenin ”Vallankumouksen jälkeen kertoi Gorkille: En voi kuunnella musiikkia liian paljon. Se vaikuttaa hermoihin ja vie puhumaan typeryyksiä ja silittelemään ihmisiä myötäkarvaan… Eikä ketään voi silitellä myötäkarvaan – käsi voidaan puraista poikki.” Eipä ollut toverilla kovin hyvä käsitys ihmisestä.  Hitlerkin piti musiikista, hän rakasti vahvaa Wagneria. Ja Hitlerinkin hermot taisivat olla repaleiset.

Tuntui jotenkin ”terveelliseltä” lukea myös siitä, miten Hitler ja kansallissosialistit pääsivät valtaan.  Yksiselitteistä vastausta sille, miksi kaikki meni niin kuin meni, miten kaikki saattoi tapahtua, ei varmaan kukaan osaa sanoa.  Ainoa keino tämän kaiken estämiseksi olisi ollut silloin ja on tänään, demokratia, niin kuin sosiologi Zygmunt Bauman sanoo: ”poliittinen demokratia on ainoa vastapaino, joka estää poliittista yhteisöä etenemästä äärimmäisyyksiä kohti”.

----------

 Yle lähettää uusintana upeaa Kotiseutu- sarjaa. Ensimmäinen jakso alkaa toukokuusta vuonna 1919, kun Paul palaa sodasta kotikyläänsä. Jos et ole aiemmin katsonut Kotiseutua, kannattaa aloittaa nyt.  Toimintasarja se ei ole, mutta jos malttaa seurata viipyilevää kerrontaa, se palkitsee.

Sinuhe oli hyvää seuraa

Sotia, jatkuvaa tappamista, naisten raiskaamista ja julmaa vallankäyttöä, mutta myös ihanteellisuutta.  Unelma ihmisten tasa-arvoisuudesta väriin katsomatta. Voisin puhua tästä päivästä, mutta ei, puhun ajasta joskus 1390-1335 e.Kr. Sinne Mika Waltari on sijoittanut Sinuhen tarinan.  Kirja kuvaa faaraoitten aikaa, julmien taistelujen ja palvottujen jumalien aikaa.  Vaikka tarina onkin hetkittäin yhtä kammottavaa sotaa ja melskettä, on siinä myös ihastuttavat tyvenet hetket, lämpimät ja rakkautta täynnä.

En ole nyt lukenut Sinuhea uudelleen, ehkä pitäisi. Sen sijaan olen kuunnellut YLE Areenasta 22 osaa käsittäneen kuunnelmasarjan Sinuhesta.  Waltarin kirja ilmestyi vuonna 1945, ja vuonna 1982  siitä valmistui  kuunnelma, joka palauttaa mieleen monet tutut näyttelijät, joista moni ei enää ole joukossamme. Myönnän, että kuunneltavaa oli paljon. Jokainen jakso oli melkein tunnin mittainen. Näin pitkäksi kuunnelmaksi se oli yllättävän toimiva. Mutta niinhän on kirjakin. Waltari kuljettaa suurta tarinaa eteenpäin niin että jännite säilyy koko ajan.  Hetkittäin väsyin sotaan ja sotapäälliköiden huutoon, mutta valtaosaltaan pidin.

Kaikenlaisia mielleyhtymiä keksin. Sinuhen palvelija Kaptah oli kuin Tuntemattoman sotilaan Rahikainen.  Selvästikin samanhenkisiä miehiä, mutta Kaptahilla oli tietysti suuremmat mahdollisuudet omia itselleen vieraitten ihmisten tavaroita tai varastaa rahaa isännältään.

Jos silloin ei ollut ihmishengellä niin suurta väliä, niin onko tänäänkään? Tuhannet ovat hukkuneet ja luultavasti moni hukkuu edelleen pyrkiessään kohti parempaa elämää. Kuka välittää? Mitä sanoikaan Turkin presidentti Erdogan: leikkaan päät poikki vastustajiltani.  Ja tuhannet ihmiset istuvat vankiloissa tai ovat saaneet potkut töistä, koska ovat vaaraksi yhteiskunnalle = hänelle itselleen. Jos tänään ei enää puhutakaan jumalista niin kuin ennen, niin uskonnoista kylläkin.  Jumalat vain ovat vaihtuneet maanpäällisiksi erdoganeiksi.

Silloin faaraot olivat jumalia maan päällä, mutta jokaisella faaraollakin oli jumalansa. Ja papisto olikin sitten oma lukunsa.  Faarao Ekhnaton tuhoutui, kun hänen unelmansa samanarvoisista kansoista ja ihmisistä jumalansa Atonin edessä ei kelvannut papeille eikä kansalle.

Ekhnaton halusi maailman, joka olisi vapaa sodista, vihasta ja pelosta. Se oli idealismia parhaimmillaan siitä, miten ihmiset ovat veljiä keskenään, ei ole rikkaita eikä köyhiä vaan kaikki ovat samanarvoisia.: ”kukaan ei sano toiselle: likainen syyrialainenn tai kurja neekeri vaan jokainen ihminen on jokaisen ihmisten veli eikä koskaan enää ole sotaa”.

On helppoa nähdä, kenen puolella Waltari olisi tänään. Sinuhessa taistellaan Syyriassa. Niin siellä taistellaan tänäänkin.  Mitään tällaista Waltari tuskin osasi edes ajatella kirjoittaessaan Sinuhensa.

Sinuhen sanoin sanottuna: Näin on ollut ja näin on aina oleva.

Koiran kanssa päivän lenkit sujuivat hienosti, 

kun uppouduin Sinuhen maailmaan.

Ne kesäyöt – nukkuako vai ei

”Ne kesäyöt…naurat murheesi pois…niin kuin usvaa ne ois…ne kesäyöt…, 

laulaa Anki ja saa aikaan niin täydellisen kaihon tunteen minkä vain suomalainen voi kesän suvessa saada. Eikä silloin ole mitään merkitystä lämpöasteiden määrällä.  Sen sijaan merkitystä on valolla.  Tämä laulu ei tule mieleen jouluna. Sen aika on nyt.

Valo sekoittaa ihmisen pään, sen voima on vahva.  Lähellä puoltayötä laskevan auringon säteet kultaavat koko maailman.  Onko pakko mennä nukkumaan, jos ei taho? Kesäöinä ei pitäisi nukkua, mutta ei kannattaisi juopotellakaan, koska silloin tajunta himmenee ja tunnit valuvat pois niin kuin niitä ei olisi elänytkään.  Saatan silti uskoa, että kesäyön humalassa on jotain erilaista kuin muulloin. Eräänä hyvin lämpimänä kesäiltana nuorten miesten yhtye oli ollut konsertissa soittamassa. Kun yö jatkui huumaavan lämpimänä, he eivät malttaneet kotiutua, vaan olivat pysähtyneet lähipuistoon. Kun aamulla menin koiran kanssa lenkille, siellä he nukkuivat siististi tummissa puvuissaan soittimiensa vierelle käpertyneenä.  Hellyttävä näky.

Nukkuminen valoisaan aikaan voi olla vaikeaa. Vuosia sitten vedin ikkunoitteni eteen paksuja verhoja, piti saada olla, jos ei pimeässä, niin ainakin hämärässä. Opettelin pois verhoista, koska halusin nähdä ulos heti herätessäni. Ei se heti onnistunut, mutta lopulta totuin. Nyt saan nauttia vihreästä maailmasta. Siis juuri nyt. Jos herään yöllä, saatan pitkän tovin ihailla valon eri sävyjä.

Tämän vastakohta – siis en halua vielä nukkua, en halua hukata kesäyötä nukkumiseen – on unettomuus. On varmasti kurjaa, jos ei uni tule tai vaihtoehtoisesti nukut nopeasti, mutta heräät muutaman tunnin unen jälkeen. Joskus näin käy. Sitten joko luen kirjaa tai golfaan. Kuvittelen avaukseni ja väylälyönnit huolella ja tarkoin, en varmaan ole yhtäkään kertaa kiertänyt koko kenttää, kun uni on jo ottanut omansa. Enkä koskaan ole golfannut niin hyvin.

Tiedekirjailija Jani Kaaro kirjoittaa valveminästä. Niin kauan kuin valveminä on vallassa, ei voi nukahtaa. Valveminä on se, joka laskee kärsimäsi loukkaukset ja kuulemasi pahat sanat, mutta estää niitä tuntumasta.  Se rationalisoi kaiken, ja siksi päässämme on käynnissä jatkuva sisäinen sepitys, kun valveminä selittää asiat omaksi eduksemme. Emme tarvitsisi valveminän palveluksia yöllä, sanoo Kaaro.

Uni on parasta sopivan fyysisen väsymisen jälkeen. Jos on ylirasittunut, nukkuminen on huonoa. Jani Kaaro kirjoittaa intensiivisestä väsymyksestä, joka voi tuottaa paljon mielihyvää.  Tällaisesta hän käyttää aivan mainiona esimerkkinä jouluaattoa. Sehän on päivä, joka yleensä on täynnä kaikenlaista touhua, lapsiperheissä odotusta ja jännitystä, syömistä ja seurustelua. Kun lopulta kaikki hössötys on ohi, olet itseksesi, katsot ehkä vielä lumista maisemaa, päivä on antanut sinulle hyvän olon etkä millään vielä haluaisi mennä nukkumaan. 

Kaaro kirjoittaa: uniminä on muinainen mielentila: tunteva, tunteellinen ja vastaanottavainen. Tällöin väsymys on ihanaa eikä siitä millään haluaisi luopua.

Sama on tilanne, kun olen viettänyt tunnelmaltaan hyvän illan ystävien kanssa tai saanut nauttia teatteri- tai musiikkiesityksestä. Sellaisen jälkeen on mahdotonta heti mennä nukkumaan. Silloin lasillinen viiniä auttaa hitaaseen luopumiseen juuri koetusta.

Tähän kirjoitukseen antoivat sysäyksen Jani Kaaro kirjallaan ”Kauniimpi maailma” ja viime sunnuntain Pekka Laineen taas kerran hienosti koostama musiikkiohjelma ”Ihmemaa”/Yle, radio Suomi. Tämä ohjelma alkoi Ankin laululla ja se päättyi Keijo Ahon oboeen ja Jorma Panulan johtaman Camerata Finlandian ”Aamulla varhain”:

”Aamulla varhain kun aurinko nousi, kun minä unestani heräsin. Sydämeni oli niin surusta raskas, miksi sä kultani hyljäsit mun. Yö oli kaunis ja äänesi hellä, kaiken nähdä sain uudestaan. Riemuiten annoin mä sieluni sulle, miksi sitä et huolinutkaan… 

(V.A. Koskenniemi)

Saat mitä tilaat - ajankuva

Joskus kun en muuta jaksa, roikun somessa. Eilen illalla ajattelin, että tämä tiistai olisi hyvä päivä pitää sometaukoa. Hallitus kaatuu, mutta eipä siinä nyt ole paljon seurattavaa. Jossain vaiheessa puolenpäivän jälkeen kurkkasin twitteriä ja se oli sitten menoa. Alkoi koko iltapäivän kestäneen jännitysnäytelmän seuraaminen. Koirakaan ei meinannut pissalle päästä, kun oli ihan pakko seurata muuttuvia tilanteita. 

Olihan se lähtö kova liike. Ehkä vähän helpommaksi sen teki lähtijöille heidän määränsä.  Enemmistö sanoi hyvästit puoluekokouksen juuri valitsemalle puoluejohdolle. Olisiko ollut muuta tietä? En osaa sanoa, olivatko puoluekokouksen valinnat tarkoituksellisia vai ei.   Kuten sanottu, älykäs ja analyyttinen Halla-aho saattoi haluta itselleen ikioman käsikassaran, jolla toteuttaa EU-vastaista ja maahanmuuttovastaista maailmankuvaansa. Puolueen, jossa ei tarvitsisi himmailla sanomisiaan, vaan voisi sanoa niin kuin ajattelee.

 Halla-aho sanoo ajattelevansa ihmisistä myönteisesti.  Tätä on vaikea uskoa, kun on lukenut hänen tekstiään ihmissaastasta ja toivomuksia raiskattavista naisista. Toisaalta hämmentää suuresti se, että eihän Halla-ahon ja Terhon yhteiskunnallinen ajattelu mitenkään eroa toisistaan.  Paikoin Terho on jopa Halla-ahoa jyrkempi.

Mutta tämä mitä nyt tapahtui, ei kai sitten lähtenytkään linjaeroista, vaan uuspersujen ryhmässä olevat loukkaantuivat syvästi siitä, miten puoluekokous oli juntattu. Puolue vallattiin niin, ettei johtopaikoista jäänyt edes rikkahippusia toiselle osapuolelle, soinilaisille.

 Nyt siis toinen puoli perussuomalaisten ryhmästä (enemmistö) on hallituksessa, entiset ministerit jatkavat tehtävissään, mutta vähemmistö muuntuu oppositioksi. Eduskunnan keskustelu- ja kyselytunnit saattavat tulla entistä värikkääämmiksi.

Mutta eihän jakautuminen tähän jää. Meppiryhmäkin menee kahtia.  Mitä tapahtuu kuntien valtuustoissa ja puolueyhdistyksissä? Mitä tapahtuu ihmisten kesken? Jakautuminen kahteen tarkoittaa sitä, että vielä viikonloppuna olimme me, tänään olemme me ja ne. Jakautuminen menee läpi koko puolueväen. Siinä taistelussa ei jää paljon aikaa ajatella tavallisen ihmisen asioita, vaikka kaiken tekemisen sanotaankin lähtevän juuri tavallisen ihmisen puolesta.

Uuspersut tullaan erottamaan puolueesta. Kahden vuoden kuluttua pidettävien vaalien aikaan he eivät voi olla enää vain ryhmä, vaan heidän on järjestäydyttävä puolueeksi. Se alkaa nimien keruulla. Tai sitten he liittyvät muihin puolueisiin.

 SDP hajosi kahtia 1950 –luvulla ja oli yhtenäinen vasta 1970 –luvulla. Tappelu oli pitkä ja raastava. Se rikkoi ihmisten väliset suhteet monilla paikoilla ikuisiksi ajoiksi.  Riidan syyksi sanottiin silloin ulkopolitiikka, mutta vahvin tekijä taisi kuitenkin olla ihmisten kunnianhimo.  Varmasti moni on jälkeenpäin miettinyt, kannattiko.

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja

Tässä iässä ei pitäisi käyttää aikaa yhdenkään turhan kirjan lukemiseen, mutta mistä voi tietää, onko kirja turha? Japanilaisen Yoko Ogawan kirja Professori ja taloudenhoitaja ei vedonnut minuun edes nimellään. Olisiko tässä nyt vain japanilainen versio muistinsa menettäneen professorin elämästä? 

Kirjan takakannessa lukee Paul Asterin sanomana, ”äärettömän hurmaava”.  Taas ylisanoja. Jotain sellaista takakannen teksti kuitenkin viestitti, että jätin kirjastoon jo ottamani jännärin ja valitsin Ogawan kirjan. Ehkä, jos olisin selannut kirjaa vähän enemmän, olisin sittenkin saattanut jättää sen hyllyyn. Mutta en selannut.  Vasta lukiessani kirjaa kotona, kohtasin lukuisan määrän erilaisia matematiikan yhtälöitä.  Mutta se oli sitten jo myöhäistä.

Kirja on aivan ihastuttava tarina professorista, jonka muisti kantaa vain viimeiset 80 minuuttia. Ja hänen ystävällisestä ja huomaavaisesta taloudenhoitajastaan, joka useammin kuin kerran joutuu yllättävään tilanteeseen.

Joka ikinen aamu taloudenhoitaja on professorille uusi tuttavuus. Kun he tapasivat ensimmäisen kerran, muodollisten tervehdysten sijaan, professori kysyi taloudenhoitajan kengännumeroa.  Ja näin jatkui. Professori kysyy joka päivä taloudenhoitajansa syntymäaikaa, puhelinnumeroa tai ylipäätään jotain numeroa, sillä eihän hänellä ole muistia eilisestä.  Jokaisesta numerokeskustelusta professori kuitenkin löytää aina jonkun merkityksen. Hän, entinen yliopiston opettaja, olikin erikoistunut lukuteoriaan.

Jotta arkipäivä sujuisi hyvin, oli taloudenhoitajan pidettävä tarkka huoli, ettei hän poistunut liian pitkäksi aikaa. Tai muuten olisi taas edessä uusi esittely ja sitä seuraavat numeroharjoitukset. 

Taloudenhoitaja oppi nopeasti, ettei professoria saa häiritä ajattelun hetkillä:

 ”Minä ajattelen nyt. Se, että minua häiritään kun ajattelen, on ahdistavampaa kuin se, että joku kuristaisi kurkkuani. Marssia nyt keskelle minun ja lukujeni rakkaudenosoituksia – sehän on hävyttömämpää kuin wc:n tirkistely!”

Matematiikasta kiinnostuneille kirja saattaa antaa mukavia hetkiä. Itseäni en antanut lukujen häiritä.

Ogawa kuvaa professorin varsinaiseksi hiippailijaksi, pitkät ja valkoiset hiukset, roikkuvat vaatteet, hyvin epämääräisen näköinen kokonaisuus. Joskus ollut ehkä kauniskin, mutta siitä on jo kauan. Professorin vaatteissa riippui kaikkialla lappusia. Niitä oli kiinnitetty paperipuristimilla hihansuihin, taskuihin, vyöhön, napinreikiin.  Yhdessä lapussa luki: muistan vain 80 minuuttia. Lopulta taloudenhoitajakin sai oman lappunsa Professori piirsi paperiin taloudenhoitajansa kuvan. Katsoi sitä aamulla, ja muisti.

Ogawa kirjoittaa eleettömästi, sai minut hymyilemään ja tuntemaan hyvää oloa. En malttanut laske kirjaa kädestäni ennen kuin olin sen lukenut.

Professori ja taloudenhoitaja on ensimmäinen Yoko Ogawalta suomennettu kirja.

Sanoimme hyvästi presidentti Mauno Koivistolle

Presidentti Mauno Koivisto haudattiin helatorstaina. Seurasin tapahtumaa televisiosta. Luulen, etten ole koskaan elämässäni nähnyt ja kokenut yhtä vaikuttavaa ja kaunista tilaisuutta. Kaikki se musiikki ja puheet, koko tunnelma.  Aivan ainutlaatuista ja suoraan sydämeen käyvää.

Piispa Eero Huovisen sanat Koiviston suurista käsistä, joilla on mätkitty lentopalloa ja kannateltu pikkuista tyttöä.  Olimme ihmisen, emme vain valtiomiehen siunaustilaisuudessa.  Cantores Minores oli hyvä niin kuin aina. Ilahdutti huomata heidän joukossaan myös suomalaisia tummempia nuoria. Hyvä niin.  Ja sitten Jorma Hynninen, 80 v., huikeaa kuultavaa.

Illalla ei uni meinannut tulla ollenkaan, ajatukset vain pyörivät kuvissa ja päivän tunnelmassa. Mietin, miksi koin tämän niin syvällä tavalla. Vastauksia on varmaan useita, mutta tietysti, Mauno Koivisto oli eittämättä minun presidenttini. 

Elin 70 -luvulla vahvaa aikuisikääni ja olin mukana jossain määrin siinä toiminnassa mitä kutsutaan poliittiseksi ja yhteiskunnalliseksi.  Muistan sen ajan hyvin kovana vastakkainasettelun aikana.

Silloin todella leimakirveet iskivät.  Sanoilla on osattu ja osataan pilkata. Yksi haukkumasana on aina ollut kommunisti. Se kaivetaan esiin kun ei muuta keksitä.  Käsittämätöntä, että sitä käytetään vieläkin. Viikko sitten kuulin kuinka vihreiden puheenjohtajaehdokas Emma Kari sai tämän leiman otsaansa.

Koiviston valinta presidentiksi tiesi uutta aikakautta. Muutos oli iso. Korkeimpana vallanpitäjänä oli neljännesvuosisadan ollut Kekkonen. Nyt johtoon astui aivan toisen sortin ihminen. Mutta kaikilla asioilla on puolensa, kaikilla ihmisillä tehtävänsä eri aikoina.

Entinen pääministerimme Paavo Lipponen puhui Mauno Koiviston muistotilaisuudessa. Luin puheen ja ajattelin, miten hieno, viisas ja ajateltu.

 Lipponen kytki yhteen Kekkosen ja Koiviston: 

”Urho Kekkonen luotsasi Suomen läpi kylmän sodan vaikeimpien vaiheiden hankkien maallemme liikkumatilaa osallistua länsimaiden yhteistyöhön. Hän toimi harkiten mutta päättäväisesti kun Suomen etu sitä vaati. Niin teki myös Mauno Koivisto: kun tuli aika asemoida Suomi kylmän sodan jälkeisessä maailmassa, hän teki historialliset päätökset epäröimättä.”

Lipponen sanoi myös, että Koivistolle olivat tärkeitä laki ja järjestys, vakaat olot. Hän hylkäsi ääripäät, mutta ei tekeytynyt ”tolkun ihmiseksi”, joka asemoi itsensä ääripäiden väliin ottamatta kantaa. 

Lipposen puheeseen kannattaa tutustua, koska siinä hän osoittaa, miksi Koivistosta tuli hyvä presidentti. Aivan mainio on hänen puheensa lopussa oleva lainaus Machiavellilta, joka määritteli 

”politiikan taisteluksi vallasta äänten markkinoilla, jolloin on edullista näyttää hyveelliseltä.  Joskus voi käydä niinkin, Maciavelli jatkoi, että se, joka valitaan, on hyveellinen.”

Niihin aikoihin, kun presidentin valtaa siirrettiin pääministerille ja eduskunnalle, olisin ollut valmis vielä suurempiin muutoksiin. Seremoniamestari riittäisi. Tänä outona populismin aikana en ole aivan varma kantani järkevyydestä. Toisaalta taas, mikä muu Trumpinkin nosti valtaan kuin populismi.  Joka tapauksessa yhden ihmisen valtiutta en halua enkä kaipaa.

Ruoka ei ole yhdentekevä asia

Onpa ihana tunne, kun pakastin on tyhjä. Ihan oikeesti tuntuu hyvältä. Syksyllä siellä oli tiiviisti pakattuina yli kymmenen litraa mustikoita, oli puolukoita, oli pari ämpärillistä kantarelleja ja suppiloita, oli monta litraa Alppilan puskista poimittuja meheviä vadelmia. Kaikki on nyt syöty. Iloitsen siitä, ettei tarvitse pähkäillä, miten kesällä käyttäisin vanhenevat marjat. 

Enää ei kuulemma ole superfood –ruokaa olemassakaan, että se oli vain sellainen nimi, jolla haluttiin korostaa  marjojemme arvoa. Ovat ne sitten sitä tai tätä, minulle ne ovat superia. Viime kesä oli aivan erityinen villivadelmien osalta. Ainakin Alppilan ja Stadionin ympäristön puskat suorastaan notkuivat näistä herkkumarjoista. Poimijoita oli, mutta paljon jäi  poimimattakin.  Vaatii viitseliäisyyttä mennä puskiin, mutta toisaalta, eipä tarvinnut rämpiä metsässä.

 Olen vuosien ajan yhä enemmän liukunut syömään kasvisruokia ja myös miettinyt, miksi en lopettaisi kokonaan lihansyöntiä. Luopuisinko lampaastakin, tulisiko nyhtökauralla yhtä hyvä bolognese kuin jauhelihasta, mikä korvaisi mustanmakkaran? Ainakin soijarouheella tehty makaronilaatikkoni oli surkea. Luovutin jo yhden kokeilun jälkeen.  Silti en oikeastaan epäile ollenkaan, etteikö ruoka ilman lihaa olisi aivan yhtä maukasta kuin lihan kanssa. Tai parempaakin. Kyse on paljolti viitseliäisyydestä opetella uusia ruokia, uusien aineiden käyttöä.  Härkäpapurouhetta olen syönyt jo yhden paketillisen. Siitä tuli herkkuni hetkessä. Nyhtökauran kanssa on vähän vaikeuksia.

 Luin eläinten oikeuksien puolustajan Elisa Aaltolan haastattelun. Hän on vegaani. Juttu sai minut vähän enemmän perehtymään vegaaniruokiin. Lähtökohta on siis se, että vegaani ei syö mitään eläinperäistä. Se on minusta aika kova valinta. Ei maitotuotteita, ei maidosta tehtyä juustoa, ei munia eikä edes kalaa. Nykyään on ainakin pääkaupunkiseudulla saatavissa korvaavia tuotteita, joten ruoan löytäminen ei liene iso ongelma.  Elämme hyvin erilaisia aikoja kuin vaikkapa viisitoista vuotta sitten. Silloin kasvisruokailija sai pidoissa kuin pidoissa tyytyä leipään ja perunasalaattiin. Vegaanilla vaikeudet olisivat olleet vielä paljon kovemmat.

Vegaania minusta ei voi tulla, koska suomalaisesta kalasta en halua luopua.

Mutta jostain on luovuttava tai on haettava ruokalautaselle uusia vaihtoehtoja. 

 WWF kertoi, että meidän suomalaisten ylikulutuspäivä oli jo 3.4. Eli onnistuimme noin kolmessa kuukaudessa kuluttamaan koko vuodeksi tarkoitetut luonnonvarat. Jos kaikki kuluttaisivat niin kuin me suomalaiset, tarvitsisimme noin kolme maapalloa lisää.

Yikulutuspäivä herättää jo sanana syyllisyyden tunteen. Siihen sisältyvän viestin pitäisi saada meidät, jos ei vielä toimimaan, niin ainakin ajattelemaan asiaa.  Ehkä se vaikuttaakin, luultavasti ainakin nuoriin ihmisiin enemmän kuin vanhempiin.  Sikäli siis on toivoa.

  Mutta ei meiltä mahdottomia toivota: lihapäiviä vähemmän, enemmän kasviksia, kestävästi pyydettyä kalaa ja ruokahävikki pienemmäksi. Samalla kun annamme toivoa paremmasta maailmasta, ehkä ihan oma vatsa ja mieli voivat paremmin. Pienistä, mutta samalla suurista  asioista on kysymys. Vastuuta en voi siirtää itseltäni pois.

Vadelma sopii muuhunkin kuin jäätelön seuraksi.  Aivan erinomaista se on lehtisalaatin kastikkeena: rypsiöljyä, valkosipulia, pippurit, suola, dijon-sinappia, vadelmaviinietikkaa ja vadelmahilloa.

   Muuta ei tarvita, on herkku.

Tällaista kaikkea nyt vaan tapahtuu

Lait on tehty ihmisen turvaksi, näin uskoisin.  Kuitenkaan kaikkia lakeja ei aina ja joka hetki ole halua noudattaa. Kävelen päin punaisia, kun autoja ei ole mailla halmeilla eikä pieniä lapsia ole odottamassa valojen vaihtumista.  Koiranikin kulkee välillä vapaana ja ihan kadulla, mutta saa hihnan, kun kohtaamme muita ihmisiä/koiria.  Mitenkähän ne käppänät siellä Berliinissä, keskellä kaupunkia, saavat kulkea vapaana omistajansa vierellä? Siellä ei varmaankaan laki kiellä.

Mutta tietysti asioilla on suuruuseronsa.

Valtiovallan on huolehdittava kansalaistensa turvallisuudesta. Helsingin lentokentällä olivat poliisit konepistoolit näkyvissä.  Mallorcan lentokentällä aamulla varhain olivat poliisit konepistoolien kanssa väkijoukon keskellä. Kun 60 –luvulla lensin ensimmäisen kerran Malagaan, kohtasin lentokentällä poliisit aseiden kanssa. Mutta se olikin Francon ja sotilasdiktatuurin aikaa.  Iso ase on pelottavan näköinen varsinkin tällaiselle, joka ei ole koskaan edes koskettanut asetta. 

Sunnuntaiaamuna Mallorcalla kävi vain mielessä, että jos poliisi yhtäkkiä joutuisi oikeasti käyttämään asettaan, se pyyhkäisi hetkessä suuren määrän ihmissieluja pois tästä maailmasta. Kävelin niin nopeasti ja niin etäälle asemiehistä kuin ikinä pääsin.  He olivat takaamassa turvallisuuttamme, mutta minulle tuli turvaton ja hyvin epämiellyttävä olo.

Kaikkien maiden hallitukset eivät huolehdi tai ehkä on oikeampaa sanoa, vähät välittävät, mitä ihmisille tapahtuu. Voin  pahoin kun luin Sri Lankassa tapahtuneesta onnettomuudesta, jossa lähes satametrinen jätevuori kaatui ihmisten päälle.  Ihmiset siis hautautuivat jätteen alle. Eipä tunnu olevan kovin paljon väliä ihmisen hengellä.  Jätettä tuotiin tällekin alueelle päivittäin jotain 800 tonnia. Maan hallitus on tiennyt asian, tiennyt jätevuoren vaaran ihmisille, muttei ole tehnyt mitään.  Tällaiset hallitukset saisivat palaa helvetissä.

Eikä tämän maan hallitus ollut eikä ole ainoa lajissaan. Etiopian pääkaupungin liepeillä tapahtui myös jätekasan romahdus. Sen tuntumassa asuvat tietysti köyhistä köyhimmät ihmiset hatarissa majoissaan ja hökkeleissään. Pahaa pelkään, että näitä surullisia uutisia saamme lukea lisää. Joutuvatko näiden maiden hallitukset vastuuseen teoistaan? Epäilen, etteivät.

Turkissa kaikki on kohta toisin. Voi Orhan Pamuk mitä mahdatkaan ajatella ja tuntea tällä hetkellä, kun valta ja oikeus tuomita keskitetään yhdelle ihmiselle? Tämänkin maan presidentti tekee tietysti kaiken ajatellen vain maansa ja kansalaistensa parasta? Eipä taida ajatella muuta kuin omia suuruudenhulluja kuvitelmiaan tulla uuden ajan suurimmaksi sulttaaniksi. Turkki etääntyy nyt pitkän askeleen Euroopasta ja etääntyy vielä enemmän, jos siellä otetaan käytäntöön kuolemantuomio.  

Presidentti, joka pelkää valtansa säilymistä, ja toimii siltä pohjalta, ei takuulla tuo turvaa kenellekään.  Ajattelevatkohan turkkilaiset ihmiset niin kuin Aleksis Kivi on sanonut: mille ei mitään voi, se silleen olkoon (tai jotain sinnepäin). Ehkeivät ajattele näin, mutta tietysti, tekoihin on pitkä matka.

Mutta niin kuin sanottu, asioilla on suuruuseronsa: varhainen pääsiäismaanantain aamu, uimastadionin takainen kävelytie tyhjä, linnut laulavat, koira kulkee vierelläni vapaana hihnasta. Tulee lenkkeilijä, mies, joka juoksee ohi ja huutaa: koira kiinni. Ällistyn niin etten osaa toivottaa edes hyvää pääsiäistä..  Matkan päästä tulee vielä uusi huuto: koira kiinni.  Laki on hänen puolellaan, mutta silti: ehkä hänestä oli mukavaa tuntea olevansa oikeassa ja saada se myös sanoa.

Joskus golfkentälläkin voi yllättyä.  Pulan hienolla

golfkentällä Mallorcalla on säilytetty

vanha kappeli.

”Merkityksellisyyden voima”

 Hesarin päätoimittaja Kaius Niemi kirjoittaa tänään jännittävästi merkityksellisyyden myönteisestä voimasta. Se oli hyvää ajattelua. Sana jäi soimaan päähäni varmaan siksi, että olen kysynyt itseltäni hyvin arkipäiväisesti, mikä on minulle niin merkityksellistä, että haluan antaa sille aikani ja energiani. Vuosia sitten ystäväni sanoi aina kun kehuskelin hyvällä kunnollani, että joo, onhan se hienoa että kuntoilet, mutta mihin sinä sitä kuntoasi käytät. Ja vielä: sinusta sitten varmaan sanotaan että kuolit hyväkuntoisena. Ystävällistä? Tarkoitus ainakin oli hyvä. Saipa omatuntoni hereille.

Kahden viikon kuluttua on kuntavaalien äänestyssunnuntai. Vaikka ihmisillä luulisi olevan tosi monia syitä äänestää, on edelleen heitä, jotka eivät edes ajattele sitä tekevänsä. Heille äänestämisen merkityksellisyys ei ole auennut. He eivät käytä demokratian heille suomia oikeuksia.

Itse äänestän, koska uskon voivani vaikuttaa. Äänestän, koska luotan edelleen ihmiseen, myös poliitikkoon. Äänestän, koska luotan demokratiaan ja äänestän, vaikka tiedän, että kompromissit ovat välttämättömiä. 

Eilen Itäkeskuksen Tallinnan aukiolla olivat vieri vieressä telttojensa ja vaalimateriaalin kanssa ainakin kristilliset ja demarit, vihreät ja keskustalaiset.  Oli aikamoinen hulina. Metrosta ja kaupoista tulevat ihmiset kohtasivat monenkirjavan joukon vaaliesitteiden tarjoajia. Paikalla oli ehdokkaita ja heidän tukijoitaan. Sama toistuu kaikilla kaupunkimme keskeisillä paikoilla seuraavat kaksi viikkoa. Demokratian äänitorvet ovat liikkeellä. Suosittelen suopeaa suhtautumista.

Ehdokas on usein liikkeellä tukiryhmänsä kanssa, mutta on myös paljon ehdokkaita, jotka ovat vaaleissa ehdolla ensikertaa. Heidän on osattava ”myydä”  itseään yksin ilman tukiryhmän apua. Ja se ei aina ole kovin helppoa.

Helsingissä ehdolla oleva osaava Pilvi Torsti kirjoitti viime eduskuntavaalien jälkeen kirjan, jossa hän pohti vaaleja niin ehdokkaan kuin häntä aktiivisesti tukevien ihmisten kannalta. 

Hän kirjoitti:

vaalit ovat ehdokkaalle ja tukijoukoille jännittävä, innostava ja koukuttavakin prosessi, jota ei osaa ennalta eikä ulkopuolelta kuvitella.

Se on totta. Olin eduskuntavaaleissa Nasima Razmyarin nuorekkaassa ja vetävässä kampanjassa. Vaikka välillä oli kylmä ja väsytti ja lonkkakin kipuili, silti oli päästävä kokemaan miten ihmiset asema-aukiolla tai Narinkkatorilla suhtautuvat, mistä puhuvat. Huomasin, etten ollut mukana pelkästä velvollisuudesta, vaan oikeasti halusin olla osa tätä ”taistelua”.

 Pilvi kirjoittaa kirjassaan:

En ollut lainkaan ymmärtänyt tukiryhmäläisyyden merkitystä poliittisen aktiivisuuden muotona ennen kuin ryhdyin itse ehdokkaaaksi.

Se oli alussa hämmentävää: vieraat ihmiset olivat valmiita laittamaan kuvani rintaansa ja suosittelemaan kaduilla ventovieraille ihmisille minun äänestämistäni.

Samaa asiaa pohti silloin ja vielä eilen myös Nasima. Hänestä tuntuu aina vaan hämmentävältä se, miten ihmiset tulevat kampanjoimaan hänen valintansa puolesta ilman mitään korvausta, tulevat viikonloppuisin ja iltaisin jakamaan esitteitä ja antamaan omaa aikaansa.

Mutta sen voi myös ajatella niin päin kuten Pilvikin sanoo, se voi olla monelle meistä äänestämisen rinnalla ainoa poliittisen aktiivisuuden muoto.  Voimme tehdä konkreettisesti jotain järkevää.

Pilvi kirjoitti: 

Tällaisen kampanjan jälkeen ihminen ei ole enää entisensä. Näkee eri näkökulmasta yhteiskunnan yleensä, itsensä, oman roolinsa maailmassa.

Ehkä tässä on vastaus siihen, miksi minäkin olen heittäytynyt tähän mukaan. Se on erilaista, se on vähän jännittävääkin ja usein myös hauskaa. Sitä tuntee tekevänsä jotain merkityksellistä. Ja myös sitä ihminen tarvitsee.

Raila Kinnusen Nasima itkettää ja ihastuttaa

Kiitos Nasima Razmyarille. Minulla on parempi olla tämän jälkeen. Ja sitä samaa toivon sinulle, lukija, päättää Raila Kinnunen kirjansa Nasima.

Purskahdan itkuun eikä se ole mitään kyynelehtimistä, porilainen sanoisi sitä jo poraamiseksi.  Mikä kirjassa sitten kosketti itkuun saakka?  Luin kirjan aika intensiivisesti, kun en kerta kaikkiaan malttanut laskea sitä kädestäni.  ”Tunsinhan” minä hänet, olin lukenut hänen kirjoituksiaan ja kuunnellut puheita, mutta tässä kirjassa Nasima vie lukijansa niin syvälle omaan elämäänsä ennen ja nyt etten ihan tällaista osannut odottaa.

En oikeastaan ihmettele, että kirja sai minussa aikaan tunteiden myrskyn. Harvoin, tuskin koskaan olen lukenut tällaista kirjaa poliitikolta. Ehkä oli hyvä, että tämä kirja kirjoitettiin nyt, koska se vain tahtoo olla niin, että elämä muuttaa ja muokkaa.

En haluaisi liioitella, mutta kirjaa lukiessa tuli tunne kuin olisin mukana tekemässä parempaa maailmaa. Tai ainakin sain monta syytä, miksi sitä työtä pitää olla tekemässä. Kyllä kirjan lukeminen teki hyvää, minullekin.

Lähdin viime eduskuntavaalien alla mukaan Nasiman vaalityötä tekevään ryhmään. Jaoimme yhdessä vaaliesitteitä, liimasimme Nasima –nessuihin hänen kuviaan, keikuin ympäri Helsinkiä Nasima –liivissä.  Kirjoitin silloin päiväkirjaani, miten helppoa vaalityö on, kun ihmiset suhtautuvat häneen niin myönteisesti. Erityisesti nuoret naiset.  Kuitenkin syksyllä 2014 Nasima sanoi, että ilmapiiri on maassamme muuttunut huonoon suuntaan. Hänen perheensä huomaa sen jo lähes päivittäin. Jonkin verran se myös näkyi vaalityössä, rumana huuteluna nurkan takaa. Tänään vihapuheen määrä on jo käsittämättömällä tasolla. Tästä kaikesta ja politiikasta, jonka keskiössä hän nyt elää, kirjassa kerrotaan suoraan ja puhuttelevasti.

Kirja on kertomus rohkeasta Nasimasta, hänen historiastaan ja ajatuksistaan, mutta se on myös kirja Razmyarin perheen vaiheista. Siitä, miksi heidän oli pakko lähteä Kabulista ja miten isä valitsi Suomen perheen uudeksi kotimaaksi.  Nasima puhuu paljon perheestään, siis vanhemmistaan ja erityisesti isän merkityksestä. Hänellä on ollutkin aivan poikkeuksellinen isä afgaani-isäksi.  Jos hän olisi ollut perinteinen isä, hän ei olisi antanut Nasimalle samoja oikeuksia mitä veli sai. Mutta hän antoi, hän tuki. Aivan upeaa luettavaa nämä Nasimaa ja hänen isäänsä koskevat kohdat. Eikä tämä ollenkaan tarkoita, että äiti olisi unohtunut jonnekin. Isän rooli vain on niin vahva ja tämän isän erityisesti.

Kirjassa on niin monta kohtaa, joihin voisin tarttua, joita voisin lainata, mutta otan vain yhden. Kysymykseen, miten tekisit kotoutumisen helpommaksi ja alentaisit erilaisuuden kokemusta ja pelkoja puolin ja toisin, Nasima vastaa: Minun ratkaisuni ei edes maksaisi mitään; antaisin jokaiselle yhden ystävän!

Tietysti Nasima tietää, että vastaus ei riitä, mutta toisaalta, hän on myös kokenut ystävien merkityksen juuri silloin, kun ei ollut mitään eikä ketään vieraassa maassa ja kielessä. Nasima tietää mistä puhuu. Myös siksi tämä kirja on tärkeä ja uskottava.  

Kirja on onnistunut kokonaisuus. Siihen on tietysti vaikuttanut eniten Nasiman avoimuus ja välittömyys, mutta varmaan jotain merkityksellistä on Raila Kinnusessakin, että hän on saanut Nasiman kanssa aikaan juuri tällaisen kirjan. Kirjan tekeminen on selvästi antanut myös Nasimalle mahdollisuuden miettiä, mitä nyt ja miten tästä eteenpäin. Vastauksetkin ovat löytyneet.

Toivottavasti kirja saa paljon lukijoita. Toivottavasti erityisesti nuoret naiset löytävät kirjan.  

Kuva kirjan julkistamistilaisuudesta,

Raila Kinnunen ja Nasima Razmyar.

Kilpaurheilu kiihdyttää ja viihdyttää

Hiihtomuotia 60 -luvulla. Kuva otettu Käsivarren Lapissa, Peeralla.

Taas olen siinä tilanteessa, että oman elämän historia nousee, miten sen sanoisin, päivitykseen. Siiri Rantanen hiihtää, istuu palkintojensa keskellä, televisio haastattelee ja lehdissä on kuvia.  Taisipa tulla nuoremmillekin selväksi, kuka on Siiri Rantanen.  Viime vuosina olen hiihtoladulla ollessani naureskellut, että täältä tulee siirirantanen, hitaasti mutta varmasti. Vaan enpä tiedä, vieläkö sitten, kun olen 92v, hiihtelen edes hiljakseen niin kuin tämä entisaikojen kilpahiihdon sankari teki tällä viikolla.  Siiri Rantanen ja Mirja Hietamies olivat hyvin nuoren naisen idoleja silloin joskus. Ja luistelija Toivo Salonen, jonka lehtikuvat saivat huulipunapusuja. Niin nätti poika.

Voisin laulaa, että hiihtäjä olin itsekin. Isäni taisi yrittää minusta kilpahiihtäjää, ainakin hän huolella voiteli sukseni ja kannusti ladulle. Kyllä me sitten veljeni kanssa kahmimmekin kauhean määrän pikkulusikoita ja kakkulapioita ja sen sellaisia pieniä palkintoja niin Keikyän Yrityksen kuin kunnankin kilpailuista.  Joku tämän viikon hiihtäjistä sanoi, että ennen kilpailua pitää käydä yhtenään vessassa, kun vatsa on niin sekaisin. Muistan tämän hyvin. Toiset hermoilevat päällään, toiset vatsallaan.  Mutta kilpailemattakaan ei voinut olla, se oli enimmäkseen hauskaa.  

Kuin toisesta maailmasta, mutta yhtäkaikki, omaa historiaani edelleen: Lenita Airisto. Hän on ollut aina. Viime vuosien misseistä en pystyisi nimeämään ainuttakaan.  Mutta nämä Suomen neidot, Lenita ja Teija ja Armi, heitähän ei voi unohtaa.  En kuitenkaan sano, että muistan heidän valintansa kuin eilisen päivän. Mutta sen sanon, että he ovat edustaneet monella tapaa tosi laadukasta suomalaista naista. Vaikka olenkin joskus kommentoinut vähätellen Lenitaa, että jaksaakin räpättää joka paikassa, en silti voi olla ihailematta.  Vähättely on varmasti juontanut juuresta tästä meidän suomalaisuudestamme. Eihän tuollainen ”minäpä teille näytän” –tyyli oikein luontevasti meille istu.  Mutta Lenitalle on istunut monta vuosikymmentä.  Ehkä tässä on käynyt niin, että Lenitaankin voi tottua.  

En tiedä, keitä tästä ajasta muutaman vuosikymmenen kuluttua muistetaan, ketkä ovat somekulttuurin luomia tähtiä.Tuskin ainakaan nämä axelit, jotka haluavat jakaa muidenkin nähtäväksi oman osaamisensa tason sängyssä.

Mutta oli se silloin ennen jotenkin niin neitseellistä aikaa kilpaurheilussa. Ei ollut kuvaa, jota katsella, mutta silti radion edessä ei saanut olla kukaan.  Melkein kaiken näki, kun kuunteli Pekka Tiilikaisen kiihkeää selostusta.  Tänään ei tarvinnut kuvitella, tänään sen näki. En ollut edes ajatellut katsoa viiden kympin hiihtoa, mutta mitä vielä, melkein katsoin – 45 kilometriä näin sitä taistelua.  Pulssini rauhoittumiseen meni varmaan tunti. Sen taas kiihdytti Heikkisen Matti. Tässä on vielä toivoa, veri kiertää ja kuumeneekin.

Huijaus voi onnistua - tai sitten ei

Olen luottavainen ihminen. Siis tyypillinen suomalainen, joka luottaa poliisiin ja ulkomailla toiseen suomalaiseen. Tosin luottavaisuudessani on aina hiven epäilyä.  Onkohan tuo ihminen tai tuo asia nyt ihan oikeesti noin kuin kerrotaan tai esitetään?

Hyvän supliikin omaavat saavat luottamukseni turhankin nopeasti.  Ehkä ikä on pehmentänyt vastustuskykyä. Siitä on jo toista vuotta, kun mies ehdotti puhelimessa uutta sähkösopimusta.  En voinut sellaista tehdä, kun en ymmärtänyt mistä se etu tulee ja kestääkö se halvempi hinta ja kun asiasta ei voinut muuten sopia kuin puhelimitse.  Ehkei päätökseni ollut viisasta arkipäivän talouspolitiikkaa, mutta tällä kertaa oli helppoa sanoa heti, ei kiitos. Mies myi ”pakottamalla”, ei houkuttamalla.

Sen sijaan puhelinoperaattorien nuorilla miehillä tekniikka on hallinnassa. He osaavat sellaisen auvoisen tulevaisuuskuvien luomisen, että siinä menee väkisinkin retkuun. Onneksi puhelimessa tehdyt sopimukset voi seuraavana päivänä perua.  Sillä eihän sitä voi sanoa ei, kun mukavanoloinen ja vähän murteellakin hauskasti puhuva kaveri saa sinut ymmärtämään, että kyllähän sinä tämän neljägeen tarvitset. Auttaa varmaan pasianssin pelaamisessa.

Nämä on pieniä asioita sen rinnalla, kun meitä yhä enemmän huijataan verkossa. Rahat viedään tileiltä etkä saa mitä tilaat.  On kyberiä ja hyperiä.

Ja sitten on ihan tätä tavallista meidän ihmisten välistä huijausta.  Jos nyt ostaisin vanhan auton, epäilisin varmasti, ettei kaikki ole siltä miltä näyttää.  Auto on huollettava, mutta kuinkahan paljon autokorjaamossa korjataan turhaa. Kuinka paljon – tai siis vähän – kerrotaan, ettei autollesi oikeasti tarvitse tehdä mitään paitsi jos nyt ne öljyt katsottaisiin.

Saatat jo arvata, että minua on huijattu. Tai siis yritetty. Korjautin autoni ruosteiset lokasuojat. On taas siisti auto. Vanha, mutta kunnossa. Samalla korjaamon mies sanoi, että parin kuukauden kuluttua voitaisiin kunnostaa autosi ruosteinen pohja.  No niin tietysti, kai se on sieltäkin ruostunut, kun kerran päältäkin, ajattelin. Ja että pohja kannattaisi korjata ennen katsastukseen menoa, puhkovat siellä piikeillään vielä pohjan rikki.  Ai niin pahastiko se on ruosteessa.  Mietin ja pähkäilin. vähän hermoilinkin autolla ajaessani, ettei vain putoaisi pohja kadulle.

Mutta minäpä olenkin fiksu mimmi.  En totellut korjaamon miestä, vaan ajoin katsastukseen ja sanoin, älkääpä nyt piikeillänne puhkoko autoni ruosteista pohjaa puhki. Eivät puhkoneet, kun ei ollut mitään mitä olisi tarvinnut puhkoa. Ei ollut ruostetta oikeastaan ollenkaan.. Tämä auto on hyvässä kunnossa, sanoi katsastusmies. Tätä ei kannata myydä, mutta jos myyt, älä myy halvalla.

Ruostekorjaamon mies oli varmaan katsonut vahingossa väärän auton pohjaa, niin haluan uskoa.

Jos muut pettävät, koirani ei ainakaan petä.

 

Mihail Shishkin, Kaunokirjoituksia

Mihail Shishkin kirja Kaunokirjoituksia on ensikosketukseni tähän venäläiseen, Sveitsissä asuvaan kirjailijaan.  Rakastuin heti. Sekä kieleen, hänen tapaansa kirjoittaa että hänen tarinoihinsa. Kirjailija ei huuda, mutta puhuu hiottua, kirkasta kieltä.

Novellikokoelman ensimmäinen teksti "Takissa oli tamppi", on hieno tarina pojasta ja hänen äidistään, mutta myös Neuvostoliitosta, sosialismista.  Pojan äiti oli opettajana maailmassa, jossa "aikuisten jumalat olivat kuolleet kauan sitten, mutta niitä piti palvoa noitamenoin". Mitä etuoikeuksia poika saa koulussa, kun oma äiti on opettajana? Ei mitään, vaan aivan päinvastoin. Koulupojat jumaloivat kanadalaisia jääkiekkoilijoita, joilta saivat purkkaa. Siitä seurasi opettaja äidin puhuttelu koko luokalle: "on paljon, mitä meidän maassamme ei ole. Mutta se ei merkitse, että pitäisi luopua ihmisarvosta".

Äiti on puolueen uskollinen soturi.  Sen sukupolven, jonka johtotähtenä oli juliste ”synnyinmaa kutsuu”. Äiti kasvoi  järjestelmässä, joka ei kestänyt Vysotskin lauluja. Pelolla ihmisiä alistava järjestelmä nujersi myös äidin. Poika kasvoi tästä ulos. Hän joutui sotilasleirillä suutelemaan punalippua, tunsi siinä savukalan hajun ja sanoi ”että päälliköt olivat varmaan juoneet olutta kalan kanssa ja pyyhkineet kätensä sametinpehmeään kankaaseen.”

Kun me tänään puhumme vihapuheesta ja vaihtoehtoisista totuuksista, ne eivät tavallaan ole uusia asioita. Sanoilla on aina vaikutettu ja alistettu.  Myös valehdeltu. Shishkin kirjoittaa siitä, miten oli osattava käyttää oikeita sanoja ja vältettävä vääriä. Hän kirjoittaa, että koulu opetti lapsia nöyriksi orjiksi. Se oli välttämätön taito jos halusi menestyä, jos ei halunnut joutua vastavirtaan vaan pikemmin yhteiseen virtaan: ”sinä pomo – minä hölmö, minä pomo – sinä hölmö; rehellisellä työllä ei rikastu ;jos elät susien kanssa, ulvo susien lailla”.  Tämä sama ajatus toistuu myös toisessa, ”Nabokovin musteläikkä”-novellissa.

Pidin eniten niistä novelleista, joissa Shishkin tarkastelee elämää itsensä kautta, mutta kaikki olivat hyviä, yllätyksellisiäkin. Kuten Kaunokirjoituksen oppitunti: iso alkukirjain on kaiken alku ja loppuun pannaan piste, kun ei enää muuta ole. Mutta mitä näiden kahden merkin välissä tapahtuu, ei olekaan ihan vähäistä. Shishkin saa novelliinsa sopimaan niin monta tarinaa, että niistä olisi voinut tehdä parikin ihan erillistä.

”Pyhän Markuksen kellotornin” luin rakkaustarina miehen ja naisen välillä, mutta myös rakkaustarinana uuteen parempaan maailmaan. Tarinan nainen Lidia Kotsetkova haluaa olla tekemässä vallankumousta. Kirjailijalla on ollut käytössään rakastavaisten kirjeitä ja postikortteja 6000, kaikki kirjoitettuja 1900 -luvun alkupuolella, siis ennen kuin Neuvostoliitto oli olemassa. Tämä tarina oli kiehtova. Kun maailman ja elämän parantamisen tahto iskee ihmisen läpi, siinä ei ole paljon vaihtoehtoja. 

Siinä ei silloin kysytä, onko kaikki mitä elämälläni teen, sen arvoista. Sen kysymyksen kohtaa vasta silloin, kun kaikki on ohi. Vallankumousta ei ole helppo tehdä. Sen sai Lidiakin monasti kokea. Vuonna 1907 hän kirjoitti rakastetulleen: "Lumi on jo sulanut, mutta sen sijaan että kapinoitaisiin, kylvetään viljaa...Kunhan kylvö tai sadonkorjuu alkaa, heistä(talonpojista) karisee koko vallankumouskiihko...".

Jos tämä olikin ensimmäinen lukemani  Mihail Shishkinin kirjoittama kirja, ei varmasti viimeinen. Neidonhius ja Sinun kirjeesi ovat jo ennen Kaunokirjoituksia ilmestyneitä teoksia.

Rukouksella vai ruoalla

On hernesopan ja laskiaispullien aika. Kauan sitten keksin valmistaa ihan vain itselleni hernesopan ja leipoa pullat. Soppaa tuli ainakin viisi litraa ja pullia niin paljon että piti naapureille jakaa. En ole sen jälkeen moiseen urakkaan ryhtynyt edes mittakaavaa pienentämällä. Tyydyn kaupan hernepurkkiin ja ostan pullani kaupasta.

Kovin paljon en harrasta valmisruokia eli teen itse ruokani. Siis suurta traumaa sieluuni ei litrakaupalla paisuneesta hernesopasta jäänyt.  Kun koko viime vuoden merkkasin päivittäin seinäkalenteriini päivän pääruokani, eivät kaupasta ostetut kovin montaa merkintää saaneet. Ateriatilastoni kertoi sen, että viime vuonna söin enemmän kasvisruokia kuin lihaa sekä säännöllisesti kalaa. Porsaanliha on hävinnyt ruokapöydältäni tyystin, broileria olen syönyt kerran tai kaksi kuussa. Lampaanlihasta en ole luopunut, kun sitä saa Hakaniemen hallista niin hyvin, mutta muuten punaisen lihan osuus on tosi vähäinen.

Mummollani oli aina porsaita. Ne lahdattiin ennen joulua ja sitten saatiinkin monenlaista ruokaa.  Opin jo lapsena syömään verimakkaraa. Veriletut ja veripalttu ovat aina olleet niin sanottuja hyviä ruokia, vaan ei niitä enää ole lautaselleni ilmaantunut.  Joskus sentään tein veriletut alusta asti ihan oikeaan vereen.  Myönnän, että tästä on jo jokunen aika. Hallista varmaan saisi vieläkin verta, mutta veripalttua en sielläkään ole nähnyt. Enää. Vielä viime vuonna oli. Ennen veripalttua oli aina saatavana Elannon myymälöistä. No se oli siihen aikaan, kun kaupoissa oli vielä palvelua, kun myyjät olivat myyjiä eivätkä hyllyjen täyttäjiä.

Olimme kerran kävelemässä Raja-Joosepin suunnalla, siellä jossain erämaassa. Kolmen päivän vaellusretkelle piti tietty ottaa kannettavaksi niin vähän tavaraa kuin mahdollista. Mukana oli myös verilettujauhepussi. Olikohan se väsymyksen syy – 25 km kävelyä takana – vai hämärän majan, mutta tein lettujauhoista sopan.  Ihmettelin vähän miten juustokeitto voi olla niin mustaa. Syömättä jäi.

Kun Hemingway ei saanut unta, hän kuulemma keskittyi rukoilemaan ystäviensä puolesta. Siinä sitten yö sujui ja aamu tuli ennen kuin hänen lukuisat ystävänsä olivat saaneet kirjailijalta rukouksen.

Olin tässä vähän proosallisempi. Aloin muistella, missä olin saanut kokea herkullisia ruokaelämyksiä. Se oli vähän vaarallista ajattelua, sillä nälkäistä ei nukuta.  Oli pakko nousta näkkärille. Lopulta uni tuli enkä nähnyt unta juoksevista lammaspaisteista eikä ollut tyynyliina aamulla kuolastani likaisena.

Tämän talven suuri herkkuni eli uunissa kuivatut kirsikkatomaatit.

Tellervo Koivisto -elämäkerta

Anne Mattsson on kirjoittanut Tellervo Koiviston tarinan.  Kaikkihan me ”tunnemme” hänet hänen omien kirjojensa ja lukuisten lehtihaastattelujen kautta. Tellervo Koivisto on ollut valtakunnan julkkis yhtä kauan kuin miehensäkin, joten monen vuosikymmenen aikana aineistoa on kertynyt paljon. Luulisin kirjan kiinnostavan erityisesti heitä, jotka haluavat kurkata Manun ja Tellen yksityiseen maailmaan. Se onnistuu, kun Tellervo Koivisto on antanut kirjoittajalle rakkauskirjeitään. Kirja saattaa myös kiinnostaa heitä, jotka haluavat elää yksityiskohtaisia hetkiä pääministerin ja presidentin puolison kanssa.

Kirjan ehkä kiinnostavin anti itselleni oli Tellervon oma toiminta kansanedustajana ja kaupunginvaltuutettuna. Millainen poliitikko hän oli, mitä asioita hän ajoi. Tietysti kirjassa kerrotaan myös Mauno Koivistosta.  Koko kirjan tekeminen ilman itse herraa ei varmaan olisi ollut mahdollista, sillä olihan rouvan miltei koko elämä miehensä lähellä ja rinnalla elämistä. He olivat Koivistot.

En ole lukenut Tellervo Koiviston omia kirjoja, joten en tiedä, onko tässä kirjassa samoja asioita. Luultavasti osin, mutta varmaan eri tavalla katsottuina.  Mattsson ei tyydy kertomaan vain Tellervon elämästä, vaan taustoittaa hänen lähtökohtiaan kaukaa. Kirjassa annetaan useita sivuja Tellervon vanhemmille ja erityisesti hänen isälleen ja satakuntalaisen pienviljelijän elämän tarkastelulle. Mattsson kirjoittaa, että sisällissodan ja maailmansodan melskeissä Einarista kasvoi sosialidemokraatti, maltillinen vasemmistolainen ja tämä näkemys siirtyi myös hänen lapsilleen. Tellervo Koivisto on todennut, että hän on aina ollut demari.

Tellervo Koivisto ei poliitikon vuosinaan ollut mikään kansan kiihottaja. Hän ei ollut pitkien puheitten nainen sen paremmin eduskunnassa kuin kaupunginvaltuustossakaan. Kaupunginpolitiikassa hän sanoo viihtyneensä, mutta ei niinkään eduskunnassa. Eri poliittisiin tehtäviin hän tuli aina valituksi hurjilla äänimäärillä eikä hänen tarvinnut tehdä edes rahoja nielevää vaalityötä.

Kirjasta saa kuvan ehkä vähän laiskansorttisesta naisesta, joka tarvitsee tönäisyä lähteäkseen liikkeelle.  Eräänlaisen henkisen tönäisyn hän sai 60 –luvun lopulla, kun naisen asemasta alettiin julkaista enemmän kirjoja ja lehtijuttuja. Kotirouva Tellervo Koivisto sai herätyksen, koska nämä kirjoitukset osuivat hyvin lähelle hänen omaa maailmaansa. Tämä uusi tapa puhua tasa-arvosta, sai Tellervo Koiviston toimimaan myös yhdistys 9:ssä. Näistä vaiheista ja siitä ajattelusta Mattsson on kirjoittanut monipuolisesti.

1960- ja 70 luvuilla Tellervo Koivisto pakinoi Suomen Kuvalehteen. Ne olivat lehdessä hyvin luettuja.  Ne myös osaltaan saattoivat siivittää Tellervon (ja samalla Manun) suosiota. Silloin ei ollut somemaailmasta vielä aavistustakaan. Alussa Koiviston pakinointi oli sellaista hauskoja terveisiä kotirouvalta -tyyliä, mutta vähitellen teksti muuttui enemmän politiikkaa ja yhteiskuntaa tarkastelevaksi.  Kirjan mukaan Tellervo Koiviston löysi kirjoittamalla oman identiteettinsä.  Näinhän se usein on. Asiat hahmottuvat ja tarkentuvat kirjoittamalla terävämmin kuin pelkästään niitä ajattelemalla.

Tellervo Koiviston totiseen olemukseen sopii hyvin hänen osuvat, ironiaa tihkuvat ilmaisut. Pitäessään puhetta satakuntalaisessa osakunnassa, hän kiteytti satakuntalaisuuden tuttuihin sanoihin ”karu, juro ja lauluton”.  Ehkä me satakuntalaiset olemme päältä päin tällaisia, mutta kyllä me osaamme myös syttyä intohimoisesti.  Kirjan kuvat ja tekstit kertovat tästäkin puolesta.

----

Kirjassa kerrotaan Tellervo Koiviston suorittaneen Turun Systeman konekirjoitusosaston alkeiskurssin, jonka kesto oli 50 tuntia.  Turun Systema kiersi maakunnissa kouluttamassa halukkaita konekirjoittajiksi. Tällaisen Systeman kurssin kävin minäkin. Opin kirjoittamaan kymmensormijärjestelmällä. Opin sen nopeasti enkä ole tätä ”sokeasti” kirjoittamisen taitoa hukannut elämäni aikana. Ainakin tässä asiassa on tullut toteen näytetyksi sanonta, että minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa.

Hetki menneessä ajassa

Salli Hantunen on kuollut joulun alla – 105 vuoden ikäisenä. Tunsin hänet – tai ehkä on oikeampaa sanoa, että äitini tunsi hänet silloin ennen 50 – ja 60 luvuilla. Mutta mekin tapasimme Sallin kanssa noin puoli vuosisataa sitten. Salli oli monessa mukana, aktiivinen ammattiyhdistysliikkeessä, poliittisessa liikkeessä, sosialidemokraattisessa naisliikkeessä. Kirjoitti muistelunsa 92 vuoden ikäisenä!

Viime sunnuntain luin, että Annikki Arvo on kuollut. Tunsin hänet 70 –luvulla. Olimme yhdessä käynnistämässä vanhaa naisvoimisteluseuraa, Helsingin Työväen Naisvoimistelijoita. Olimme johtokunnassa, jumppasimme ja ohjasimme. Teimme kaikkea sitä mitä olimme molemmat koko elämämme ajan tehneet: liikuimme ja liikutimme muita, vapaaehtoisina ilman mitään palkkioita. Siihen aikaan painijoitten ja nyrkkeilijöitten mitalit olivat tärkeämpiä kuin tyttöjen salijumpat. Tänään seuratyöntekijöitäkin muistetaan. Viimeksi olin tällä viikolla tätä todistamassa, kun TUL heitä syntymäpäivänään palkitsi. He ovat tunnustuksen ansainneita.

TULn syntymäpäivän vastaanotolla, yhdenlaisella coctailtilaisuudella – on pitkä perinne. Jo 60 -luvulla Pekka Martin kutsui sidosryhmien edustajia yhteiseen tapaamiseen. Silloin ne järjestettiin legendaarisessa ravintola Sillankorvassa, jonka silloisen hovimestarin tiukka ja kaiken näkevä katse sai rappusia nousevan miettimään, olenko edustuskelpoinen. Eihän se sitä paitsi olisi edes hänelle kuulunut, mutta muisto tainnee kertoa enemmän nuoren naisen omasta epävarmuudesta.

Työväen Urheiluliitto on perustettu 26.1.1919 eli sadan vuoden syntymäpäivä on lähellä. Kun liitto täytti 50 vuotta, olin järjestämässä juhlia. Kiinnitimme liiton perustamisesta kertovan laatan Koiton talon seinään Simonkadulla. Pakkasta oli 26 astetta, Eila ja Terttu seisoivat kunniavartiossa nenänpäät punaisina mutta ryhdikkäinä. Tänään laattaa ei talon seinästä löydä. Varsinainen juhla vietettiin silloin Kulttuuritalolla, kunniavieraana oli presidentti Kekkonen. Juhlan historiikkiosuuden juontajan ääni oli viime lokakuussa kuolleen Paavo Noposen.

Näin oman ikänsä löytää edestään, jos sen nyt olisi sattunut unohtamaan. Oma historia kävelee vastaan kuolinilmoituksien kautta. Tai se kävelee vastaan tutun ihmisen hahmossa, jonka nimeä ei heti, jos ollenkaan, muista. Tervehdin vastaanotolla iloisesti hymyilevää naista, hetken löi tyhjää, tunnen mutta kuka. No tietysti, Hymyilevä mies -elokuvan pääosassa ollut nainen. Ei näyttelijä, vaan hän, ihan itse, nyrkkeilijä Olli Mäen rakastettu Raija. He olivat jälleen mukana niin kuin niin monesti ennenkin. Hymyilevä mies oli tehnyt hyvän vaikutuksen myös heihin – elokuvalle pohjan antaneelle – pariskunnalle.

Amerikasta puhaltaa koleasti

Lauantain Hesarissa oli aivan mainio Timo Peltosen juttu kuinka ilkiöhahmot raivasivat tien ilkiöpresidentille.  En ole elokuvia nähnyt enkä edes halua nähdä, sillä niin epämiellyttäviltä ne kuulostivat. Adam Sandlerin elokuvassa ”Oikeasti aikuiset”, päähenkilöt saavat käyttäytyä vaikka kuinka tökerösti, nöyryyttää, läpsiä ja pilkata toista ihmistä. Eivätkä he edes ole tomppeleita, vaan tavallisia ihmisiä, kirjoittaa Peltonen ja kertoo, että tämä kusipäisyys tuotti rahaa 162 miljoonaa dollaria eli oli hyvin tuottoisa elokuva. Me siis haluamme maksaa ja herkutella sillä miten ihmistä nujerretaan.

Samalla opimme ja otamme mallia elokuvan henkilöiltä. Kun elokuvassa kaikki on sallittua, se on vähitellen sallittua muuallakin. Huonosta käytöksestä tulee hyväksyttyä.

Trump lienee katsonut kaikki nämä leffat tai jos ei ole, sitten hänen moukkamaisuutensa on sisäsyntyistä. Trumpin käytöstavoista, tai pikemminkin niiden puutteesta, on saatu jo monta esimerkkiä. Vaimokin saa kulkea perässä kuin pikku piikatyttönen. Minä, minä ensin. 

Voi se myös olla täysin harkittua. Ehkä miljardööri on ajatellut, että puhumalla näin kun puhuu, hän saa vähän koulutetut ihmiset puolelleen. Jotenkin vain en osaa miehestä muuta ajatella kuin että hän on täysi narsisti. Ja se taas ei lupaa hyvää. En usko, että hän muuntuu toiseksi kuin mitä on viime kuukaudet ollut. Miksi muuttuisi? Eivätkö häneen luottavat ihmiset halua hänen olevan juuri tällaisen?  

Hän on nyt maailman vaikutusvaltaisimman maan johtaja. Amerikka on suuri maa. Kai sinne jos mihin, sopii presidentiksi miljardöörimies suuren suunsa kanssa. Mies joka sanoo vallan olevan nyt kansalla. Niin varmaan on. Eipä taida olla ensimmäistäkään tavallisen kansan edustajaa hänen hallintonsa miljoonamiesten keskellä.

Jos joku odotti, että Trumpin ensimmäinen puhe presidenttinä tarjoaisi jotain muuta kuin vaalien alla niin monesti kuultuja juttuja, pettyi pahasti. Odotin itsekin muuta kuin pelkkää populismia. Mutta ehkä hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Hänen oli puhuttava peruskannattajilleen välittämättä muista. Niinhän Soinikin meillä tekee. Puhuu ja kirjoittaa plokiaan tarvittaessa vain omilleen vaikka on kuinka ulkoministeri. Poliitikollakin on raaminsa.

Vaalikampanjan aikana huomasin, että Teemu Selänne kannatti Trumpia.  Ja kannattaa edelleen.  Porilainen persujen kansanedustaja ehdottaa Selännettä persujen kansanedustajaehdokkaaksi. Selänne on minulle ollut aina hyvä jääkiekkoilija, joka on taidoillaan hankkinut itselleen miljoonaomaisuuden.  Mutta mitä hän ajattelee maailmanmenosta, siitä minulla ei ole ollut tietoa. Nyt on pieni aavistus. Olisipa kiva kuulla perustelut. Vaikka toisaalta, miljonäärithän ne ympäröivät Trumpia hänen kotimaassaankin. Jos raha määrittää ihmisen aseman, silloin tietysti Selänne on ihan oikeassa seurassa.

Jäätävää keliä tiedossa ympäristö- ja tasa-arvokysymyksissä.

Vanhaa ja uutta kirjallisuutta

On alkamassa oikea kirjallisuusvuosi. Varsinkin, jos ottaa tavoitteekseen lukea kaikki ne lukemattomat kirjat, jotka ovat 101 – kirjan listassa. Oma listani jäi aika pitkäksi.  Piti ihan tarkkaan katsoa eikä vain ihan katsoa, vaan myös luetteloida kirjat, joita en ole lukenut. Tarkoitan siis kirjallisuustoimittajien Seppo Puttosen ja Nadja Nowakin listaa Suomi 101 – kirjaa. Paljon tuttuja kirjailijoita, paljon tuttuja kirjoja.

Kirjojen valinta on ollut mielenkiintoinen. On ollut varmaan vaikeaa valita, mitä ottaa, mitä jättää. Tuskin listoja on koottu siltä pohjalta, kuinka moni tykkää ja mikä on ollut kirjan kaupallinen menekki. Muutamat vanhemmat kirjat ovat itselleni tulleet melkein paremmin tutuiksi niistä tehtyjen elokuvien kautta kuin itse kirjoina. Olen joskus lukenut Aino Räsäsen Helena – sarjan, mutta niistä tehdyt elokuvat taidan osata melkein ulkoa. Valentin Ruma Elsa on muistissani vain Eeva-Kaarina Volasen kautta ja Peltosen Elmokin radiokuunnelmana. Hella Wuolijokea en ole lukenut, mutta tutuksihan kirjailija on tullut Niskavuori – filmeistä. Merkkasin Outsiderin Kilroy oli täällä, luetuksi, mutta löysinkin hyllystäni Hilja Valtosen kirjan Kilroy sen teki. Menivät Kilroyt sekaisin. Sinällään hauska juttu, että olen Kilroyni saanut palkintona pöytätenniskilpailuista.

Toivo Pekkasen Tehtaan varjossa olen lukenut joskus kauan sitten. Kirjahyllystä löytyi viisi Pekkasen kirjaa, jotka ovat tulleet perintönä. Ehkä ne ovat myös sen takia jääneet lukematta. Kirjan ”Mies ja punapartaiset herrat” etusivulla oli omistuskirjoitus: ”Lepohetkiksi luettavaksi sairaan miehen omituisia mietiskelyjä”.  Kirjoitus on päivätty Helsingissä marraskuussa 1950. Pekkanen kuoli seitsemän vuotta myöhemmin. Omistuskirjoitus tuo kirjailijan heti eri tavalla lähelle, vaikkei se ollutkaan minulle kirjoitettu. Kannattaisikohan pyyhkiä pölyt pois vanhoista kirjoista ja lukea aluksi vaikka Toivo Pekkasen ja Unto Seppäsen kirjoja?

80 –luvun kirjoista kiinnitin huomiotani Kari Kontion ja Tuomas Nevanlinnan Kirjavaan lehmään. En muista kirjaa lukeneeni. Selasin sitä ja luulen, etten lue nytkään. Aika älyttömän tuntuinen tämä ”suuri luento Suomen sodanjälkeisestä historiasta”. Pääosissa ovat Mika Tiivola, Kalevi Sorsa, Jouko Turkka ja Rauno Kärki. Kai tämänkin kirjan valinnalle on joku viisaus ollut.

Ennen kuin alan näitä kaikkia kirjoja ahmia, taidan kuunnella kirjaa koskevat keskustelut radiosta ja vasta sitten päättää, ansaitseeko tämä kirja minun aikaani. Toisaalta taas, lukulistasta ei tule kauhean pitkä, koska siitä putoaa heti kättelyssä monta kylätaskua pois.

 Joulun anti oli kaksi uutta kirjaa ja yksi uusi kirjailija. Riitta Jalosen Kirkkaus on hieno kirja. Se on kertomus uusiseelantilaisesta Janet Framesta, jota hoidetaan psykiatrisessa sairaalassa. Naisesta, josta tulee kuuluisa kirjailija. En osaa tarkkaan sanoa, mikä tässä kirjassa minua niin syvältä kosketti, mutta en olisi millään malttanut laskea sitä käsistäni. Riitta Jalonen kirjoittaa kauniisti ja onhan tämä tarina – vaikka siinä osa onkin fiktiota – myös ihan todellisuuteen perustuva. Tällainen kirjallisuus koukuttaa minua.

Sitten tämä toinen kirja Nora Webster, jonka kirjoittaja on Colm Tóibín. Tämän irlantilaisen kirjailijan kirjat olen tähän saakka ohittanut. En ohita enää. Tóibín on mukavaa luettavaa. Hänen lauseensa ovat lyhyitä ja ytimekkäitä. Kirja kertoo leskeksi jääneestä Nora Websteristä, joka vähitellen murtautuu surustaan ulos. Tóibín ei mässäile tunteilla, hän kirjoittaa niistä lähes asiallisesti. Kirjassa ei myöskään ollut mitään suurta kohokohtaa eikä edes sen loppu ollut mikään huipentuma, mutta se oli miellyttävästi kerrottu, lämmin tarina irlantilaisnaisesta.