Ragtime on musiikkia ja kirja

Ja se on myös elokuva. Yhdysvaltalainen kirjailija E.L.Doctorow kuoli heinäkuussa. Päätin kunnioittaa kuulun kirjailijan muistoa lukemalla hänen vuonna 1975 ilmestyneen kirjansa Ragtime. Kirja kertoo viime vuosisadan alkupuolesta, sen ajan julkkiksista kuten kahlekuningas Houdinista, naisanarkisti Emma Goldmanista ja ennenkaikkea pianisti Coalhouse Walkerista.

Ragtime on kirjoitettu kuin rag, musiikki, jossa edetään kevyellä marssiotteella, mutta hauskasti ja ironisoiden. Piti välillä hakea oikeaa tunnelmaa musiikista ja soittaa Scott Joplinin säveltämä "Maple Leaf Rag", joka on "tavattoman vankka sävellys, väkevää, aisteihin käyvää musiikkia ja joka ei pysähtynyt hetkeksikään paikalleen", kuten Doctorow kuvailee.  Coalhouse Walkerin soittaessa "ilmassa riippui pieniä kirkkaita sointuja kuin kukkasia."

Vuosisadan alussa elämä New Yorkin valtiossa oli mukavaa. Huvittelua, yleisötilaisuuksia, tanssisaleja.  Enimmäkseen kuljettiin junilla ja höyrylaivoilla.  "Seksuaaliperäinen pyörtyily oli hyvin yleistä." Neekereitä ei ollut. Ei myöskään siirtolaisia."

Oli kuitenkin, molempia.  Italiasta muutettiin Amerikkaan, mutta helppoa se ei ollut, silloinkaan: "Newyorkilaiset halveksivat heitä. He olivat likaisia ja lukutaidottomia. He haisivat kalalta ja valkosipulilta. Heillä ei ollut kunniantuntoa ja he tekivät työtä melkein ilmaiseksi."

Samaan aikaan Amerikka oli sekä rikas että köyhä. Työtä vailla olevia ihmisia oli paljon. Ammattiyhdistysliikkeestä sanottiin, että se on loukkaus Jumalaa kohtaan. Elämän oli kovaa. Lapset tekivät pitkää työpäivää siinä kuin aikuisetkin.

Emma Goldman oli sata vuotta sitten anarkisti ja feministi.  Hän julisti:  "Kaikki uudistajat puhuvat nykyään valkoisen orjakaupan ongelmasta. Mutta jos valkoinen orjakauppa on ongelma, niin miksei sitten avioliitto ole ongelma? Eikö   avioliittoinstituution ja bordelli-instituution välillä ole mitään yhteyttä?"

Missä ovatkaan tämän ajan emmagoldmannit, vieläkin heitä tarvittaisiin.

Varsinainen tarina kirjassa on Coalhouse Walkerin kokema epäoikeudenmukaisuus ja sen seuraukset. Yksilöä (ja vielä mustaa) vastassa on kaupungin laki ja oikeus. Eihän siinä hyvin voi käydä. Oikeastaan kenellekään.

Hauska(kin) ja kiehtova kirja, ja vaikka en aina tiennyt, mikä oli totta, mikä valhetta, oli helppo uskoa ihan kaiken tapahtuneen niin kuin Doctorow kertoo. Kutkuttava tarina elämästä Amerikassa reilu sata vuotta sitten.

Helsinki elämää täynnä

Eipä ollut viikonloppu ainakaan Helsingissä mollivoittoinen, sillä niin paljon iloa ja meininkiä oli kaupungissamme. Aurinkoinen, lämmin sää antoi siihen oman lisänsä.

Sunnuntain ravintolapäivä toi kaduille oman kuhinansa. Karhupuistossa oli sellainen meno päällä, että olisin voinut kuvitella olevani italialaisella piazzalla (paitsi ettei siellä ole näin hienoa ravintolapäivää). Oli mukava kulkea kaiken keskellä ja herkutella tuoksuilla. Etnistä ruokaa oli tarjolla paljon, mutta grillimakkaran hajua en nenääni saanut vaan enpä sitä kaivannutkaan.

Naapuritalossa asuva ja vähitellen hyvänpäivän tutuksi tullut intialaisperhe osallistui myös ravintolapäivään valmistamalla intialaisia ruokia. He olivat laittaneet talonsa oveen ilmoituksen, jossa luki näin: emme pyydä teitä syömään kasvisruokia mutta pyydämme teitä rakastamaan elämää.

Ja he pyysivät jakamaan tietoa, että ruokaa tarvitsevien köyhien ei tarvitse maksaa mitään. En tiedä, kiersikö sana, kävikö heillä syömässä myös ei maksavia ihmisiä. Tarjolla ollut jogurtti, jännittävä "maito", maustettu riisi ja mitähän se yksi ruoka olikaan, olivat hyviä. Jäi hyvä maku, hyvä mieli.

Kun asuu tällaisessa "naapurilta saa aina apua" -kerrostalossa, päättyi ravintolapäivä takapihallamme siihen, että saimme pihallaolijat kaikki mustikkakukkoa jäätelöllä.  Helppoako tässä on rakastaa elämä, kun naapurin leipomisinnostus saa suun makeaksi.

Millaisen aurinkopistoksen lienevät saaneen ne anarkistit ja muut jotka valtasivat lauantaina pätkän Lönnrotinkatua.  Valinta oli sikäli oivallinen, ettei se tainnut häiritä ketään, koska erityisesti Helsinki Marathonin takia tapahtui niin paljon kaikkialla muualla.  Ihan rauhallisesti ihmiset kadunpätkällä istuivat, aurinko paistoi, musiikki soi ja polisiit takasivat turvallisuuden. En silti jäänyt joukon jatkoksi. Vähän ihmettelin, pitikö myös jalkakäytävät valloittaa, jos oli tarkoitus protestoida autoilua vastaan.

Kesää ja museokulttuuria Alppilassa

Nyt jos koskaan kannattaa tehdä kierros Alppilassa. Sateinen ja mukavan lämmin kesä on tehnyt luonnolle hyvää. En varmaan koskaan ole nähnyt Alppipuiston "rehoittavan" niin komeasti kuin tällä hetkellä. Suurilehtiset kasvit muodostavat valtaisia mattoja eri puolilla puistoa.

Pienen matkan päässä Alppipuistosta sijaitsee Lenininpuisto. Viime vuonna valmiiksi saatu peruskorjaus uudisti puiston hienosti. Pieni puisto on upeassa kukkaloistossaan todella kaunis. Puiston yläosasta Linnanmäen portin läheltä aukeaa ihastuttava näkymä yli kattojen.  Erityisen hieno se on syysiltoina, kun valot syttyvät.

Kirstinkadulla Alppilassa on työväenasuntomuseo. Se on näkemisen arvoinen paikka: yhdeksän hellahuonetta on sisustettu eri aikakausien kodeiksi. Kaupungin museosivu kertoo, että kaikki Kirstinkadun puutalot oli tarkoitus purkaa 1960 -luvun puolivälissä. Niihin aikoihin Helsingistä katosi paljon vanhaa ja kaunista. Rakennukset kuitenkin kunnostettiin. Kolme taloa korjattiin asuintaloiksi, yhdestä talosta tehtiin kiinnostava museo.
 
 Kaikki nämä herkut ovat kolmosen/ kakkosen ratikan tuntumassa.

Runo päivän politiikasta

Olen viime päivinä tutustunut Kirsi Kunnakseen, runoilijaan, kirjailijaan, kääntäjään - mitä kaikkea hän onkaan ollut ja on edelleen. Hän on tullut monille tutuksi lastenkirjailijana, mutta hän on ollut myös kantaaottava ihminen.  Ei tämän enempää Kirsi Kunnaksesta, mutta eräs hänen runonsa sai minut huomaamaan tutun jutun. On asioita, jotka eivät muutu.  Seuraava runo on esimerkkio 70 -luvun keskusteluilmapiiristä, mutta voi miten hyvin se sopii tähänkin päivään.

Somessa on huudettu kurkku suorana, miksi Soini ei sano mitään, miksi hän vaikenee, miksi se ja se persujen johtohahmoista on niin hiljaa, niin hiljaa.  Kunnas sanoo sen näin:

Jos puhuu suoraan.
        voi joutua suoraan nuoraan
Jos väärin sanaa lainaa,
        voi olla väärä vainaa.
Siis oikein opetettu,
        tekee niin kuin neuvoo Kettu:
         Ei puhu, ei pukahda,
                ei valvo, ei nukahda,
        ei kuule, luule, hengitä
                ei ajatustaan kengitä,
       ei tee mitään ilman Ketun lupaa.
Kas, siten rakennetaan ONNEN TUPAA.

Sunnuntaiaamuna

Harvinainen kesäaamu. Lämmin, tyyni ja hiljainen. Kallion Block Party taisi uuvuttaa nuorison lisäksi myös kaikki koiraihmiset. Mekin nukuimme pitkään. Itseäni painoi rankka golfkierros. Rankaksi sen teki ennen kaikkea kadoksissa olevan avauslyönnin haku. Koirani taas sai olla tutussa kyläpaikassa puoli päivää. Se oli rankkaa, kun piti vartioida aivan uusia ihmisiä etteivät vaan tule turhanpäiten pihaan.

Vuosia sitten halusin yllättää mieheni itsetehdyillä uunituoreilla karjalanpiirakoilla. Se oli silloin suhteen alkuvaiheessa. Tein riisin valmiiksi ennen kuin lähdimme ulos viettämään lauantai-iltaa. Sitä tuli aika iso kattilallinen. Ehkä ajattelin, että me kaksi olemme suurperhe. Illan juhlinta hurahti pitkäksi. Sunnuntaiaamuna ei tuntunut ollenkaan hyvältä ajatukselta leipoa karjalanpiirakoita. Miten ihmeessä olin moisen ajatuksen edes keksinyt? Kai ne piirakat lopulta tein.

Pari päivää sitten golfkentältä palatessa poikkesin kauppaan: kaalia kilohintaan 0,99. Noin halpaa syyskaalia, pakko tehdä kaalilaatikko. Ostin tarvikkeet ja ajattelin, teenpä laatikon lauantaiaamuna ennen golfia. Jäi tekemättä. Se oli edessä tänään, sunnuntaiaamuna. En kysellyt, huvittaako vai ei. Mutta nyt: ihanat hajut täyttävät varmaan rappukäytävänkin. Toivottavasti naapurit tykkäävät. Eikä tämä ruoanlaitto tähän lopu. Kilosta pinaattia on tehty vasta pinaattikeitto (oli muuten hyvää), nyt pitää vielä käsitellä loppu pinaatista ja pakastaa.

Tällaista on elämä suurperheessä tähän aikaan vuodesta. Aikomukseni on ollut siirtyä vähitellen kaupan valmistuotteisiin. Ehkä joskus jonain vuonna sen teen, mutten ihan vielä. Aina vaan syksyn lähestyessä iskee säilömisen vimma. Onneksi se on hitusen menneistä vuosista laantunut.

Tapsu tykkää ylikaiken puskista.

Äitini opetti: olkaa ihmisiksi

Siitä on pitkä aika - aivan liian pitkä - kun olen saanut tuntea kylmien väreiden hiipivän selkäpiissäni.  Se on vähän sama asia kuin kyyneleet silmissä.  Eilen oli sellainen hetki Kansalaistorilla. Olin siellä tuhansien ihmisten keskellä, kun Suomen koripallojoukkue, tämä susijengi, käveli lavalle ja joukkueen kapteeni puhui lyhyesti,mutta koskettavasti, siitä miksi he ovat täällä tänään vaikka oikeasti heidän pitäisi olla harjoituksissa. Rakastan urheilijoita, jotka näkevät maailman ympärillään eivätkä pyöri vain oman lajinsa tuomassa hurmiossa.

Toinen koskettava hetki oli piispa Irja Askolan puheenvuoro. Hän osaa sanoa viisaat ajatuksensa suoraan ja selkeästi ilman turhaa polveilua. Ja niin kuin usein aiemminkin, hänellä oli tarjota myös "vitsi" - eihän jeesuskaan puhunu suomea eikä Luther tiennyt Suomesta yhtään mitään.

 Muistan viime kevään vaalikampanjan ajalta Nasima Razmyarin puheen Suomessa tapahtuneesta muutoksesta. Me suhtaudumme kovemmin maahamme muuttaneisiin. Suomeksi sanottuna tämä muutos tarkoittaa ennen kaikkea tapaamme kohdata somalit ja muut hyvin tummat ihmiset. Tässä tilaisuudessa saimme kuulla, että nimittelyt ja loukkaukset lapsiakin kohtaan ovat lisääntyneet. En pysty tähän edes kirjoittamaan niitä sanoja, joilla me herrakansa nimittelemme ihmisiä, joiden katsomme olevan meitä alempana.

Eilen sanottiin, että suuri muutos tapahtui sen jälkeen, kun Perussuomalaiset vahvistivat asemaansa suomalaisessa politiikassa. Ehkä se hyökyaalto minkä persujen kansanedustaja Immonen fb -päivityksellään nostatti, sai nyt aikaan sen, ettei näistä asioista enää vaieta, etei niitä vähätellä,vaan niistä on oikeus puhua ja niistä puhutaan.

Tuomiojan Erkki sai tilaisuudessa viisaan puheensa päätökseksi valtaisat aplodit. Hänen puheensa ydin oli tämä: "Elämme monikulttuurisessa,moniuskonnollisessa ja monietnisessä maailmassa, josta kukaan ei voi enää eristäytyä."

Äitini sanoi aina meille lapsille, kun olimme jonnekin lähdössä: olkaa ihmisiksi.  Niin sanoi Tuomiojakin:  "oikea vaatimus on, että kaikkialla on elettävä ihmisiksi. " Meidän pitää kohdata toisemme aina ihmisinä, siihen uskon minäkin. Meillä on unelma, joka muuttuu todeksi vain teoilla. Sinun ja minun.

Adichie: Rakkautta ja rotua terävästi ja paljastavasti

"Kotiinpalaajat" on kaunis rakkauskirja, mutta se on vielä paljon enemmän. Chimamanda Ngozi Adichien uusin, viime vuonna ilmestynyt kirja käsitelee aiempaa suoremmin rotua. Hänen romaaninsa ihmiset elävät Nigeriassa,  amerikkalaisissa kaupungeissa ja Lontoossa, joissa on jo totuttu mustaan ihonväriin, mustiin afrikkalaisiin. Vai onko sittenkään? Viime kuukausina tapahtuneet ampumatapaukset kertovat muusta.  Ja niin kertoo myös Adichien kirja.

Tuleeko koskaan sellaista aikaa, jossa ihonväri tai rotu ei näyttelisi mitään roolia? Meillä on ollut vuosisatoja aikaa tottua juutalaisiin tai romaaneihin, mutta edelleen me kyseenalaistamme heidän olemassaolon oikeutuksensa  ihmisinä. Tietysti tällaisen valkoisen, Suomessa elävän naisen, on helppo sanoa hyväksyvänsä kaikki ihmiset ihonväriin katsomatta. Silti luulen, ettei asia ole aivan näin yksinkertainen.

Adichie tuo kirjassaan useita esimerkkejä siitä, miten nekin valkoiset ihmiset, jotka hyväksyvät mustat, kuitenkin huomaamattaan tuovat esille ajatuksensa ihmisten erilaisuudesta.
Adichie kitetyttää amerikkalaisen heimokulttuurin neljään osaan:
* luokka eli rikas ja köyhä väki;
* ideologia eli liberaalit ja konservatiivit, jotka molemmat uskovat että toinen ryhmä on paha;
* alue eli pohjoisen ja etelän välisestä sisällisodasta on vieläkin tahroja;
* rotu: Amerikassa on rodulliset hierarkian tikkaat: ylimmällä puolalla ovat valkoiset ja Amerikan mustat aina alimmalla.

 Adichien tapaan riimitellen: "Jos olet valkoinen, olet melkoinen; jos olet ruskea, voit joukkoon puskea; jos olet musta aiheutat vain pahennusta!

Me ihastuimme Barak Obamaan täältä etäisyyksienkin päästä.  Kirjasta välittyy  hienosti tunne mustan presidentin valinnan suuresta merkityksestä. Esille nousee myös Obaman vaimo. Adichie kirjoittaa, että monilla menestyvillä mustilla miehillä on valkoinen vaimo, mutta tummat naiset rakastavat Obamaa myös siksi, että hän valitsi vaimon tummien joukosta.

Kirjassa käydään usein kampaajalla milloin letittämässä hiuksia, milloin suoristamassa käkkäröitä. Kirjailija heittää epäilyn, ettei Obamaa olisi ikinä valittu presidentiksi, jos Michelle olisi antanut hiustensa olla sellaiset kuin ne luonnostaan ovat eikä olisi vetänyt niitä kuumarautakäsittelyllä suoriksi. Michelle saattaisi olla uljaan näköinen afrokampauksessa, mutta siihen siis amerikkalaiset äänestäjät eivät vielä olisi olleet valmiita.

Adichie kirjoittaa hyvin ja terävästi, paljastavasti. Hän tarkastelee mustaa rotua lempeiden ja kuumien rakkauksien kautta. Ehkä juuri tämä ymmärtävä rakkauden kieli tekee kirjasta herkullisen luettavan.  "Kotiipalaajan" tunnelmaan pääsee hyvin Nina Simonen laulun Don`t Let Me Be Misunderstood kautta.