Onko tämä vasta alkusoittoa?

Vietin tänään hiljaisen hetken ajattelemalla sen pahuuden sisintä, joka käskee tulittamaan rauhassa perjantai-iltaansa viettäviä ihmisiä.  Vaikka terrorismi on viime vuosina useamman kerran näyttänyt sairaat kasvonsa, en silti ymmärrä, mistä viime kädessä on kyse.  Siitäkö, kun ei enää ole mitään menetettävää, on sama mitä omalla elämällään tekee?

Kun kuulin ensimmäiset uutiset Pariisista, en ajatellut, ei voi olla totta. Enemmänkin oli sellainen olo, että nyt se mitä on "odotettu", tapahtui. Että tämä oli tavallaan vääjäämätöntä. Sen sijaan iskun voima ja laajuus typerrytti. Kaikkein pelottavimmalta tuntui se, miten hyvin organisoidusti murhaaminen tapahtui. Mieli ahdistuu ja sydämessä tuntuu pahalta, kun ajattelen tekojen takana olevaa kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä ihmishengestä.

Tämä oli isku Ranskaa vastaan, sanoi Ranskan presidentti Hollande.  Vaikka isku nyt kohdistuikin Ranskaan, on aivan selvää että se koskee meitä kaikkia. Siitä pitäisi myös jokaisen sivistyneen eurooppalaisen valtion ottaa vastuuta. En suostu ollenkaan ymmärtämään entisiä sosialistimaita Unkaria, Puolaa ja Slovakiaa, jotka ottavat EU:lta kaiken mahdollisen rahallisen tuen, mutta muuten eivät halua olla kantamassa vastuuta. Mikään maa ei tästä taistelusta selviä yksinään.

Samanaikaisestä tämän uhan kanssa meillä on valtava määrä ihmisiä, jotka hakevat turvaa ja pakenevat juuri tällaista terrorismia. Siksi tuntuukin pahalta, että suomalaisista löytyy ihmisiä, jotka heittävät polttopulloja ja tiiliskiviä vastaanottokeskuksien ikkunoihin. Mitä ihmeen kunniakasta on uhkailla jo valmiiksi pelon vallassa olevia ihmisiä? Tällaiselle toiminnalle en anna muuta nimeä kuin terrorismi.

En tiedä, mitä kauhavalaiset tällä hetkellä ajattelevat vastaanottokeskuksensa asukkaista, mutta keskuksen johtaja Ilkka Peura ei ole jäänyt odottelemaan, koska lapset pääsevät kouluun. Hän on ymmärtääkseni vapaaehtoisen toiminnan kautta käynnistänyt koulun lapsille ja myös leikkikoulun pienimmille.  Ja luin, että hän on jakanut vastuuta kaikille turvapaikan hakijoille arkipäivän pyörittämisestä. Tässä on erityisen hyvää se, että jokainen meistä haluaa tuntea itsensä tarpeelliseksi. On hyvä kuvitella tovi, miltä itsestä tuntuisi jos joutuisi vain odottamaan ja odottamaan...

Olisinpa jo 80v.

Luottamus on päivän sana. Maamme hallitus oli viime viikolla sisäisessä kriisissä. Syyksi sanottiin luottamuksen puute.  Kun markkinat heilahtelevat, sanotaan,  ettei ole luottamusta. Tässä ajassa liikkuu niin paljon sellaista, johon emme ole tottuneet. Epävarmuus  ja omat pelot lisäävät epäilyä ja epäluottamusta. Luottamus on kova sana.

Olemme usein tilanteissa, joissa emme tunne ihmistä, mutta silti meidän on luotettava häneen. Suomalaisen on helppo luottaa poliisiin, mutta poliitikkoihin luottamuksemme on rapistunut.  Luotamme enemmän heihin, joiden ajatukset ja ideologia ovat lähempänä omaamme ja jotka ovat osoittautuneet sanansa mittaisiksi.  Luottamus mitataan vaaleissa, mutta nykyisenä someaikana siitä joutuu tilille päivittäin.

Joudumme myös joskus tilanteisiin, jossa meidän on samantien päätettävä, luotammeko vai emme. Sain  puhelinsoiton. Soittaja  esitteli itsensä, mutta en saanut selvää kuka hän  oli ja mistä tuli.  Enkä ennättänyt edes kysyä, kun mies jo paahtoi asiansa. Ymmärsin, että kyse oli sähkölaskuni pienentämisestä. Mies sanoi, ettei mikään muutu, että Helsingin Energia edelleen toimittaa sähköni, mutta nyt alkaisin saada sähköä paljon halvemmalla ja että sopimus on vuoden voimassa. Eikä minun tarvitse tehdä mitään, firmat hoitavat käytännön asiat.

Kun mies veti henkeä ja hiljeni hetkeksi, sain minäkin sanotuksi, että hei, olen täällä kuin kysymysmerkki, mitä oikein tarkoitat. Eli  jos kaikki siis jatkuu entisellään, miksi sitten soitat. Melkein kuulin miehen ajatuksen - mikähän taukki tuolla langan päässä on, juurihan sen kerroin.  No hän vastasi asiallisesti: kun tehdään sopimus, niin siihen on saatava suostumus.

En minä nyt tässä puhelimessa ala  tekemään mitään sopimuksia. Johon mies: puhelimessahan niitä nykyään tehdään, se on yhtä hyvä tapa kuin muukin. Epäilemättä. Pari kertaa puhelinfiman hyvin sympaattiset nuoret miehet ovat saaneet minut tekemään puhelimessa kaupat, joista seuraavana päivänä olen joutunut osan perumaan.

Ärsyynnyin. Sähkön myyjä sai minut tuntemaan itseni typeräksi kun en myönny ottamaan vastaan halvempaa tarjousta.  Mutta en voi tehdä sopimusta, kun en luota, onko kaikki niin kuin mies puhelimessa kertoo. Mies eikä hänen firmansa varmaankaan ansaitse epäluottamustani, vaan se, etten luota puhelinmyyntiin.

Tosin tämän sähkömiehen myyntitaktiikka oli myös  ihan väärä.  Sen lisäksi, että hän konetulitti asiansa, hän piti itsestään selvänä, että totta kai vastaan heti myöntävästi.

80 vuotta täyttäneen kanssa ei enää saa puhelimessa tehdä mitään sopimuksia.

Musiikki vie muistoihin

"Hiljaa mummon vanha  kaappikello raksuttaa mummon pienen pirtin lämpimässä.Mummo kutoo sukkaa hämärässä, sukkaa jonka lapsenlapsi saa. Kerran oli kello nuori niin kuin mummokin, mutta siitä kauan on jo - kauan tietenkin - kello raksuttaa muistojen tiellä."

Esittäjinä Matti Louhivuori ja Metro -tytöt.  Luulen, että tämä kappale oli yksi soitetuimmista lauantain toivottujen levyistä, siis silloin 50- ja 60-luvuilla.

Tänään tämä radion kaikkien aikojen pitkäikäisin  musiikkohjelma juhlii  80 vuottaan.  Silloin ennen,  mummon kaappikellon aikaan, mikään ei estänyt ohjelman kuuntelua.  Aivan  alkua ei tarvinnut kuunnella, koska silloin tuli sitä parempaa musiikkia, oopperaa ja sen sellaista.  Se musiikkilaatu ei vielä silloin sanonut minulle mitään. Tärkeintä olivat Iskelmät.  Kotona  oli pieni levysoitin, mutta levyjä ei juurikaan ollut. Hyvin pitkään ainoa  vinyyli oli Tuula Anneli Rantasen vähän koleahkolla äänellä laulama Keltaruusu ja toisen puoliskon Kaunis pesijätär. Rahaa ei ollut levyjen ostoon, mutta iskelmien sanoja kirjoitettiin muistiin. Emme osanneet edes unelmoida mistään spotyfaista.

Nuoruuteni idoleja olivat Olavi Virta, VeikkoTuomi, Seija Lampila, Henry Theel, Helena Siltala ja Annikki Tähti. Ja tietysti Catarina Valente ja Paul Ankan "You are my destiny".

Maaseudulla kesälauantaisin tärkeitä olivat lauantain toivotut, sauna ja tanssit. Saunan jälkeen papiljotit päähän, mekko ylle ja  pyörällä kahdeksan kilometrin päässä olevalle tanssilavalle, jonka puskissa hätäinen kampaus  ja sitten vain tyttöjen riviin odottamaan huomaisiko joku poika minutkin.

Vieläkin kun kuulen "ah, Egon, Egon, Egon, vain suuri rakkaus tää toivoton..." olen hetkessä Ripovuoren tanssilavalla.

Lauantain toivotut  on meille 1950- ja 1960 -lukujen nuorille muutakin kuin vain musiikkohjelma. Se on osa nuoruuttamme, sitä kaikkein herkintä, ihaninta ja tuskallisinta aikaa.  Niin kuin Metro -tytöt lauloivat:
"On kesä mennyt, tunne lämpöä en nyt. Lohduton syksy on lehdet peittävät maan. Pois armas lähti, sammui taivaalla tähti. Myötä sen, rakkauden miksi kadotinkaan.."

Eikä tässä kuulkaa ole yhtään mitään naurettavaa.

Vahvojen kuvien Tabu

Jos en olisi etukäteen lukenut arvosteluja, olisin varmasti kuvitellut tulleeni väärään teatteriesitykseen.  Vaan kun olin lukenut, tiesin Smedsin Tabun olevan puheesta vapaa näytelmä. Smedsin tulkinta vain 29 vuotiaana kuolleen Timo K.Mukan tekstistä.  Valmistauduin teatteriesitykseen lukemalla Tabun etukäteen. Ei se minua paljon auttanut, sillä musiikin ja valonäytelmän avulla Smeds tarjosi toisia vaihtoehtoja ajattelulle, mutta kyllä hänen näytelmästään löysi myös Mukan.


Tiesin näytelmän alkavan pimeydessä, silti en osannut ollenkaan varautua useita minuutteja kestävään syvään pimeyteen, niin syvään, etten erottanut edes omia käsiäni. Samalla oli häkellyttävää kuvitella itsensä istumassa Kansallisteatterin permannolle. Miten pieneksi sitä voikaan itsensä tuntea. Toinen asia oli hiljaisuus. Annettiin tilaisuus kuunnella itseään ja hiljaisuutta, olla puhumatta. Näyttää olevan vaikea taitolaji. Tyhjä tila on heti täytettävä. Takanani istuvat naiset lopettivat pulinansa vasta kun heille siitä huomautettiin.

Timo K. Mukan Tabu on lempeästi seksuaalisuudesta, ihmistä riipivistä tunteista ja halusta  ja kuolemasta kertova tarina. Näytelmä tavoitti saman hengen, mutta paljon rujompana ja kovempana. Ainoa puheenvuoro (ja sekin nauhalta) liittyi Jumalaan. Jos oikein osasin tulkita, Mukan ja Smedsin käsitykset eivät siinä asiassa eroa.

En yritäkään arvioida näytelmää. Eihän siinä ollut ihmisiäkään kuin Seela Sella hämmentävän vahvana ilman sanojakin sekä Tero Jartti.  Musiikin pauhu, tanssivat valot ja valojen kolmiulotteiset kuviot puhuivat riittävästi. En silti ollenkaan ymmärtänyt kaikkea. En myöskään herkistynyt itkemään, mutta useamman kerran huomasin pidätteleväni hengitystä. Vaikka tällainen teatteri ei ole minun teatteriani, se ei kuitenkaan heti päästä vapaaksi, vaan jää, siis jäi, pyörimään mieleeni.

Miksi oikeastaan kaikelle pitäisi ollakaan sanoja?

Sitä saa mitä tilaa

Persujen puoluetoiminta ei nyt sinällään innosta, mutta kun tarjottimella tarjotaan, pakkohan siitä on jotain sanoa. Politiikka on välillä hyvin jännittävää ja kun ei itse ole mukana, siitä voi jopa nauttia. Tätä syksyä odotettiin kuumana poliittisena syksynä. Sellainen siitä tosiaan tuli, vaikka tuskin kukaan oletti persujen  tilanteen räjähtävän näin käsiin  jo nyt.

Sebastian Tynkkynen taitaa olla vain omaa kilpeään kiillottavat mies, jonka maailmankuva tuskin poikkeaa halla-aholaisesta ajattelusta. Eli rajat on pistettävä kiinni, suomalainen yhteiskunta ei teitä erivärisiä kaipaa. Tästä ei ole nyt kyse, vaan persujen demokratiakäsityksestä. Eli saako puolueen johtoon valittu kyseenalaistaa hallituksessa istuvan puolueensa toimintaa. Persuissa ei saa.  Soini on kärkäs korostamaan demokratiaa ja sääntöjen noudattamista. Mikä ihme sai hänet taustajoukkoineen antamaan Tynkkyselle lähtökäskyn?  Onhan se aika hassu juttu, että tyyppi erotetaan puolueesta, mutta silti hän voi jatkaa puoluehallituksessa. Saisipa olla kärpäsenä kokoushuoneen katossa.

Nähdyssä näytelmässä, joka vielä jatkuu, ei oikeasti ole ollut mitään naurettavaa, mutta irvileuat ovat ainakin somessa kunnostautuneet. Monen toimittajan ärhäköitymiseen vaikuttaa varmasti myös se, että Soini on viime vuodet vienyt heitä kuin pässiä narussa. Nyt maksetaan takaisin. Soinin omenat ja melonit ovat tarjottimella.

 Poliitikot eivät aina halua vastata esitettyyn kysymykseen. Soini on tässäkin ihan oma lukunsa. Johtaja ei vaivaudu vastaamaan jos kysymys ei miellytä. Siksi olikin tosi hauska juttu, kun hän sanoi, ettei Tynkkynen ole vastannut hänelle esitettyyn kysymykseen. Ei vaikka on kysytty kahteen kertaan. Hyvin on poika oppinut Johtajansa tavat.

 Ei tämä tähän jää, vaikka nuori mies hiljenisikin, sillä en hetkeäkään usko hänen puhuvan tyhjän päältä eli ettei hän tietäisi mitä kentällä puhutaan. Tuskin tämä kaikki on  Soinillekaan tullut yllätyksenä, sillä onhan hän tiennyt, millä tavoin ajattelevilta  persut ovat vaaleissa äänet saaneet.

Näin komean talon seinustalla pakolaiset toivotettiin tervetulleeksi Madridissa.

Terveisiä Madridista

On aina jännittävää tulla uuteen miljoonakaupunkiin. Mitenkähän se ottaa vieraan vastaan, sitä miettii. Madrid otti suoraan syliinsä. Tunnin sisällä tulostamme olimme jo herkkukinkkujen äärellä Museo den Jamonissa. Ei se mikään museo ollut, vaan kauppa ja baari. Ja huudon kera.Sopeuduimme tuossa tuokiossa. Eihän tällaisessa paikassa voi kuin viihtyä. Kauppahallissa myytiin enempi tapaksia,viiniä ja olutta kuin ruokaa alkutekijöissään. Kannattaisikohan Hakaniemen hallin tehdä opintomatka Madridiin? Kuva antaa aavistuksen paikasta.

Esto no es una crisis, es una estafa

Kun naisessa on aina asunut pieni vallankumouksellinen sielu, oli siinä ja siinä etten lähtenyt monen tuhannen marssijan mukaan. Eikä ollut hiljainen marssi. Iskulauseet kaikuivat ja musiikki soi. Poliisitkin olivat paikalla. Niinhän ne ovat Suomessakin, mutta enpä ole nähnyt meillä täkäläisten autoja. Eivät ne ihan tankkeja olleet. Vaalit ovat tulossa. On aika ilmaista mielipide. Täällä se tehdään kuuluvasti.

Ostin yhdeltä marssijalta kantaa ottavan, vähän äkäisesti kuvitetun kalenterin ensi vuodelle.  Jos eivät sanat aukea, kuvat kertovat riittävästi. Ehkä tätä voi soveltaa myös Suomessa, sillä uhat ja pelot ovat yhteiset, ihmisten toiveet kaikkialla samanlaiset. 

Pelkistettyä teatteria

Kansallisteatterin Omapohja -näyttämöllä Ria Kataja ja Mikko Nousiainen esittävät  pariskuntaa. joka kihelmöi keskinäisessä suhteessaan. Näyttämö on paljaaksi riisuttu, sen muodostaa vain jonkinlainen tumma laatikkomainen lava. Muita tekijöitä ei ole, on vain kaksi näyttelijää ja heidän puheensa. Sitä puhetta sitten riittääkin. Jos tämä näytelmä olisi tullut televisiosta, olisin varmaan aika nopeasti napsauttanut ruudun kiinni.  Nyt sitä mahdollisuutta ei ollut, mutta toisaalta, kyllä tämän sieti katsoa.  Jotain kai kertoo sekin, että  jälkeenpäin mietin, mihin se lähes kaksituntinen hävisi.

En tiedä, mikä tässä näytelmässä kiehtoi. Ehkä se oli Ria Katajan tapa pyörittää tekstiä. Mikko Nousiainen oli selkeästi tasapainoisemman oloinen, ei niin kaiken aikaa tuskainen kuin naisensa. Joka tapauksessa molemmat olivat hyviä. Kun lavalla ei ole ylimääräistä rekvisiittaa, ja  jos puhuttu sana ei pidä otteessaan, alkaa helposti seurata epäolennaisia asioita. Kuten Ria Katajan hiuksia ja kuinka hän jatkuvasti siirsi niitä pois kasvoiltaan.

"Keuhkot" -näytelmää on mainostettu ekologisena näytelmänä. Ei se sinne kovin vahvasti kallistunut, vaikka metsistä ja hiilijalanjäljistä puhuttiinkin.  Esimerkiksi näin:

"Mä voisin lentää New Yorkiin ja takasin joka päivä seittemän vuoden ajan enkä silti sais aikaseks yhtä isoo hiilijalanjälkee kuin tekemällä lapsen. Kymmenen tuhatta tonnia hiilidioksidia. Painaa saman verran kuin Eiffel -torni. Mä synnyttäisi Eiffel -tornin."
.
Enemmän kuin ekologiaa näytelmä kuvasi kahden aikuisen ihmisen epävarmuutta ja vähän kaaoksenomaista elämää, jossa rakastuttiin ja erottiin ja sitten taas oltiin yhdessä.

Omapohja on pieni teatteri, jossa äänet kantavat hyvin. Myös katsojien reaktiot. Näytelmä oli minusta enemmän vakava, no, ainakin asiat olivat vakavia. Dialogi oli kuitenkin hersyvää, se hymyilytti.  Muutama naiskatsoja pyrskähti muutaman kerran nauramaan varsin kovaäänisesti. Siinä jo ennätin miettiä, enkö itse ymmärrä näytelmän huumoria ollenkaan. Sellaista se on huumorinkin kanssa. Toinen nauraa kovaa, toinen hykertelee itsekseen.