"Olipa kerran minä"

on näytelmä narsismista. On varmaan useita tapoja tuoda esille, millainen on ihminen, jolle oma minä on tärkein. Ihminen, joka kiertää omaa kehäänsä. Kansallisen  pienelle näyttämöllä se tuodaan esille varsin raadollisesti. Ensin parisuhteen, sitten julkisuuden henkilöiden kautta.  Toisessa parissa mies käyttäytyy vaimoaan kohtaan täysin sairaasti ja tämä alistuu - koska rakkaus on suurinta, se kestää, se kärsii.  Varmaan noin itsekeskeisiä ihmisiä on olemassa, mutta onneksi ei ole tielleni sattunut.  Ajatuskin siitä, että parisuhteessa vain minun haluni,himoni ja tahtoni ovat tärkeämmät kuin muiden, tuntuu jo ajatuksena pahalta.

Toisessa näytelmän pareista nuori nainen saa hurjia raivo/loukkaantumiskohtauksia, joita vanhempi aviomies sietää.  Ihmistä voi nöyryyttää monella tavalla, mutta suhde vain jatkuu. Jatkuisiko oikeassa elämässä? Voi olla, meillä ihmisillä on kummallisia tarpeita, masokistisiakin.

 Joka tapauksessa  käsikirjoituksen laatineen Heidi Junkkaalan teksti on tiukkaa, paljastavaa. Parasta näytelmässä on itse kirjailijaa esittävä Minna Haapkylä. Hän on aivan loistava. Oman narsisminsa kanssa ihan hukassa. Kärjistettyjen (?)parisuhteiden rinnalla kirjailijan ja hänen luottoystävänsä  keskustelut avaavat vähitellen kirjailijan omia ongelmia lisää. Väliaikaan saakka näytelmä oli kutakuinkin järjissään.

Väliajan jälkein osuus olikin sitten itselleni pelkkää kärsimystä. En tiedä, oliko tarkoitus olla komediaa vai tragediaa, mutta en kestä sitä, että näyttämölle  tuodaan kymmeniä ihmisiä tappanut Breivik. Jos edes olisi tuotu  vain näyttelijän hahmossa, mutta kun piti olla vielä kuvia teflonmaisesti hymyilevästä kiiltokuvabreivikistä. En myöskään jaksa enää tipan tippaa Mika Myllylän surkeaa hahmoa, en Sarasvuota enkä sitäkään vähää Jussi Parviaista, en sanatonta Jeesusta enkä häntä haastattelevaa pähkähullua homoa.

Nämä kaikki hahmot menivät niin yli lipan ja tuntuivat sieluni sisimmässä niin pahoilta, että oli siinä ja siinä etten kävellyt kesken kaiken ulos. Istuin keskellä riviä, joten jäi kävelemättä. Jotenkin siedin loppuun saakka tämän oman kauhugalleriani.

"Buto -tanssi on oman mielen juhlaa"

Mielenterveysalan ammattilainen Pirkko Lahti on sanonut, ettei ikääntyvien ihmisten ole hyvä jäädä neljän seinän sisälle oleilemaan, vaan olisi hyvä jos ihmisellä olisi sellainen sitouttava harrastus, joka veisi kotoa pois. Tähän ei ole muuta lisättävää kuin se, että joskus pitää mennä mukaan outoon ja uuteen, sellaiseenkin, josta et etukäteen tiedä, pidätkö vai et.

Eeva-Liisa Manner -seura järjesti matinean, jonka  ohjelma oli otsikoitu: Tanssi, runo, kuva - silmiin nousevat äänet. Eeva-Liisa Mannerin kosketuksia Japaniin. Luvassa olisi siis erilainen runo- ja tanssikokonaisuus.

.Japanilaista henkeä haettiin Henna Asikaisen rauhoittavalla videoteoksella - pehmeä vesimaisema ja sadepisaroitaja  sekä Ellan kauniilla kimonolla. Lausujat Ella Pyhältö ja Iiro Kajas esittivät runot ammattilaisten otteella,mutta jostain syystä en syttynyt Kawabatan viipyileviin runoihin. Ne eivät jääneet päähäni soimaan. Ehkä pitäisi lukea hänen kirjansa uudestaan. Ainakin Lumen maa ja Kioto.

Matinean toinen puolikas oli tanssia. Ensin saimme sanallisen johdatuksen siihen, mitä  buto on. Maria Matinmikko sanoi sen olevan mielen avaamista uudelle, buto on tIetoisen mielen ja alitajunnan välimuoto, jossa voidaan käyttää sanoja ja mielikuvia. Nyt meille annettiin pohjaksi Eeva-Liisa Mannerin runoja kuten tällainen:

Sieluja on kaikkialla/Kaada puu ja teet sen hengen kodittomaksi./
Tai se muuttaa taloosi ja tuo sinne surun./Humina täyttää pääsi.

Tanssija Ken Mai oli vähintäänkin dramaattisen näköinen tullessaan näyttämölle:  pitkä musta yläosan paljastava iltapuku, lierihattu, valkoiset kasvot. Hän oli samanaikaisesti siro ja groteski. Liikkeet  olivat miehisen voimakkaita erityisesti selkälihaksien kautta, mutta seuraavassa hetkessä jo yllättävän pehmeitä. Siinä tätä erikoista ja moneksi muuttuvaa vartaloa seuratessani, päätin antautua. Tarvitseeko kaikkea analysoida, miksen vain nauttisi, kun ihminen käyttää itseään taiten ja ilmaisee liikkeillä tunteitaan.

Kotona sitten googlasin ja hain tanssista lisätietoa.  Näyttää olevan kovin vaikeaa yksiselitteisesti kertoa mitä buto on. Esitys  ei näyttänyt tanssilta ainakaan perinteisessä mielessä. Se voisi olla siis teatteria, lähes ilman sanoja. Ei kun kuitenkin enemmän tanssia. Olkoon mitä tahansa, mutta Ken Mai oli vahva esittäessään verenpunaisin huulin Mannerin runoa :

"punainen kuu nousee/Ja tutkii kaikki kaivot/Rikos on tapahtunut/Kaivossa on verta.

Palaan vielä Pirkko Lahden tarinoihin. Se meni jotenkin näin: vanha mies kertoi, että hän tuntee kuin hänen sisällään olisi kaksi koiraa. Toinen koirista sanoo, en selviä. Toinen sanoo, selviän. Kysyin, kumpi voittaa? Se jota ruokin, vastasi vanhus.
Tällaisin ajatuksin itsenäisyyspäivänä vuonna 2015.

Vahva näytelmä muistisairaudesta

Kyyneleet silmissä lähdin pois teatteri Avoimien Ovien Pala palalta esityksestä. Jo etukäteen ajattelin, ettei ehkä pitäisi mennä katsomaan koko näytelmää, koska se käsittelee jo muutenkin liian lähellä olevia asioita.  

Ei uni illalla heti tullutkaan, kun silmieni edessä pyöri Sinikka Sokan ulkokuori, tyhjyyteen katsovat, mitään näkemättömät silmät.

Muistisairaus on väestön vanhetessa kasvava sairaus.  Kun mummoni joskus  kahdeksankymppisenä syytti, että häneltä varastetaan, ei sairaudelle osattu silloin antaa nimeä. Se oli vain  tyypillistä vanhan ihmisen käytöstä, kunhan höperehtii.  Kun äidilläni  noin 86 vuotiaana todettiin Alzheimer, silloin oli jo edistytty niin paljon, että taudilla oli nimi ja oli mahdollisuus  kokeilla myös lääkitystä.

Ken kerran on kohdannut muistisairaan tyhjän katseen tai on katsonut kasvoihin, jotka eivät ilmaise mitään tai kun illan raivoaminen on aamulla unohtunut, niin kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan, niitä ei  hevillä unohda. Kaikista näistä kohtaamisista on jäänyt mieleeni suuri suru siitä miten  epäreilu loppu se on elämälle.  Sillä loppumisestahan on  kyse, kun aivot eivät enää anna ohjeita, kun tunteet lakkaavat olemasta, kun ihminen pelkistyy kuin ontoksi kuoreksi.

Anneli Kanto on tehnyt tekstin ja Heidi Tola ohjannut rehellisen ja monelta puolelta muistisairautta tarkastelevan esityksen.  Avoimien Ovien tapaan näyttämö oli hyvin pelkistetty, turhia tavaroita ei ollut.  Rooleissa olevat Sinikka Sokka, Jukka Pitkänen ja Hanna Seppä tekivät tarkkaa työtä, mutta erityisesti Sinikka Sokka muistisairaana äitinä oli niin hyvä, että sitä oli suorastaan vaikea kohdata. Hänen kävelynsä, koko ilmaisunsa oli pysäyttävää. Se kosketti ja sai minut kyyneliin.

Toinen puoli muistisairauspotilaitten kohdalla ovat omaishoitajat. Puoliso tai tytär, harvemmin poika. Molemmista pitää puhua samassa hengenvedossa. Eli siitä, millaista on olla lapseksi taantuneen ihmisen kanssa. Tai oikeastaan tilanne on vielä pahempi kuin olla pienen lapsen kanssa. Kyseessä on kuitenkin ihminen, jolla ainakin sairauden alkuvaiheessa voi olla tosi kova oma tahto. Myös aggressio on yleistä. 

 Miten työssä käyvä ihminen, jonka on hoidettava  myös työnsä, selviää hoitovastuusta itse sairastumatta? Miten kukaan voi päivästä toiseen olla vastuussa täysin avuttomaksi muuttuneesta aikuisesta? Tiedän, niin moni voi kun ei ole vaihtoehtoja. Mutta sen hinta on kova.

Pala palalta -näytelmän käsiohjelmassa kerrotaan, miten Helsinki, Espoo ja Vantaa ovat järjestäneet ja miten laskuttavat kotihoidosta. Näytelmässä tämä osuus olisi naurattanut, ellei kaikki olisi niin totta. Paloiteltua kotihoitoa, jossa sekä koti että hoito kuulostavat liian sympaattisilta.

The Cock on ihan jees

Vanhan ja tutun Kellarikrouvin tilalla on muutaman kuukauden ollut The Cock, jota on kuvailtu rennoksi ruokapaikaksi, jossa voi helposti vain pistäytyä. Tihkusateisena marraskuun perjantaina ainakin yläkerrassa pöydät täyttyivät "pistäytyjistä". Puheensorina oli kovaa ja musiikissakin riittävästi volyymia, mutta se ei häirinnyt.  Hiljaista ravintolaa kaipaavien pitää sitten mennä sellaiseen.

Ruokalista oli englanninkielinen, myös netissä, samoin meitä palveltiin englanniksi. Sellaista se on nykyään. Finnairin lennolla Madridiin lentoemännät olivat espanjalaisia, kieli englanti.

Saimme hyvää palvelua. Kun ajattelimme saavamme pieniä piiperryksiä, päätimme syödä sekä alku- että pääruoan. Tarjoilijamme kuitenkin suositteli, että ladyt ottaisivat ja jakaisivat alkuruoan, koska pääruoaksi valitsemamme vongolipasta olisi aika iso. Niin teimme.

Friiteeratut parsakaalin nuput avokadososeen kanssa olivat erinomaiset. Saimme ne myös tosi kuumina. Vongolipastassa oli  reilusti pienen pieniä, makeahkoja simpukoita.  Hyvällä tavalla tulinen annos oli pakko syödä viimeistä piirtoa myöten, vaikka se todella olikin iso.

Tarjoilijamme otti ohjat käsiinsä myös viinitilauksessa. Me ajattelimme, että varttuneet ladyt tyytyvät vain lasilliseen viiniä, mutta hän suositteli koko pullon ottamista, kun se pastakin on niin iso. Ja niinhän siinä kävi, otimme pullon hyvä alcasilaista viiniä. Hyvä että riitti. Kun se pasta oli niin iso.

Ystävä vai toveri

Herra Putinia, neuvostososialismia ja uskollisuutta puolueelle on tänä vuonna tarkasteltu taiteessa erilaisilla tavoilla.  Syksyn alussa näkemäni Pirkko Saision tarkka  Slava oli huikean hienoa musiikkiteatteria,  tällä viikolla seurasin pienessä Kapsäkki -teatterissa Markus Leikolan käsikirjoittamaa Suuri ja mahtava -musiikkisatiiria. Riemukasta sellaista.

Kun luin Suuresta ja mahtavasta kertovan käsiohjelman, hiipi  hetken kauhistus mieleeni, miten ihmeessä pariin tuntiin saadaan sopimaan koko suuren Venäjän maan poliittinen historia.  Ei sitä saatukaan, mutta Leikola tutkailikin maailman menoa enimmäkseen vallanpitäjien kautta. Mitä he tekivät ja mitä jättivät tekemättä. Eivätkä ne kasvot olleet kauniit ja hyvät.

Esityksen alku oli vähän hapuileva, mutta loppua kohden meno oli jo verratonta.  Leikola osaa olla pureva.  Mainioita raapaisuja oli useita.  Tarina lähti liikkeelle Leninistä joka kuoli ennen aikojaan. Stalinille ihmisen  henki ei merkinnyt mitään. Johtajat seurasivat toisiaan, Neuvostoliitto lakkautettiin, tulivat oligarkit ja Putin. Murhat jatkuivat.

Lauluja oli kaikkiaan parisenkymmentä, reippaita ja tunteellisia venäläisiä lauluja.  Oli Nataliaa, Moskovan valoja, oli Vysotskin Ystävän laulu ja tietysti Kalinka. Sävelmät olivat tutut, mutta sanat eivät.  Kun Breznev hallitsi, hänen aikaansa kuvattiin soittamalla "Unohtumaton ilta"  eli kun "Kremlissä ei liikahda lehtikään".  Ylipäätään hauskoja sanotuksia.

 Myös kirjallisuudessa käsitellään kommunismia. Heidi Köngäs kertoi  radiossa kirjastaan suomalaisesta kommunistista Hertta Kuusisesta. Itseäni on Hertta Kuusinen aina kiehtonut, joten onpa jännittävää lukea millaisen fakta-fiktion Köngäs on onnistunut rakentamaan. Ainekset ainakin ovat huikeat, sillä Hertta Kuusinen oli puolueen nainen, joka tarkoitti koko hänen elämänsä alistamista puolueelle.  Kirjasta on tulossa  myös TV -sarja. Tosi mielenkiintoinen pala historiaa ihmisistä, jotka uhrasivat elämänsä aatteelle. Vai oliko se uhraus?

Onko tämä vasta alkusoittoa?

Vietin tänään hiljaisen hetken ajattelemalla sen pahuuden sisintä, joka käskee tulittamaan rauhassa perjantai-iltaansa viettäviä ihmisiä.  Vaikka terrorismi on viime vuosina useamman kerran näyttänyt sairaat kasvonsa, en silti ymmärrä, mistä viime kädessä on kyse.  Siitäkö, kun ei enää ole mitään menetettävää, on sama mitä omalla elämällään tekee?

Kun kuulin ensimmäiset uutiset Pariisista, en ajatellut, ei voi olla totta. Enemmänkin oli sellainen olo, että nyt se mitä on "odotettu", tapahtui. Että tämä oli tavallaan vääjäämätöntä. Sen sijaan iskun voima ja laajuus typerrytti. Kaikkein pelottavimmalta tuntui se, miten hyvin organisoidusti murhaaminen tapahtui. Mieli ahdistuu ja sydämessä tuntuu pahalta, kun ajattelen tekojen takana olevaa kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä ihmishengestä.

Tämä oli isku Ranskaa vastaan, sanoi Ranskan presidentti Hollande.  Vaikka isku nyt kohdistuikin Ranskaan, on aivan selvää että se koskee meitä kaikkia. Siitä pitäisi myös jokaisen sivistyneen eurooppalaisen valtion ottaa vastuuta. En suostu ollenkaan ymmärtämään entisiä sosialistimaita Unkaria, Puolaa ja Slovakiaa, jotka ottavat EU:lta kaiken mahdollisen rahallisen tuen, mutta muuten eivät halua olla kantamassa vastuuta. Mikään maa ei tästä taistelusta selviä yksinään.

Samanaikaisestä tämän uhan kanssa meillä on valtava määrä ihmisiä, jotka hakevat turvaa ja pakenevat juuri tällaista terrorismia. Siksi tuntuukin pahalta, että suomalaisista löytyy ihmisiä, jotka heittävät polttopulloja ja tiiliskiviä vastaanottokeskuksien ikkunoihin. Mitä ihmeen kunniakasta on uhkailla jo valmiiksi pelon vallassa olevia ihmisiä? Tällaiselle toiminnalle en anna muuta nimeä kuin terrorismi.

En tiedä, mitä kauhavalaiset tällä hetkellä ajattelevat vastaanottokeskuksensa asukkaista, mutta keskuksen johtaja Ilkka Peura ei ole jäänyt odottelemaan, koska lapset pääsevät kouluun. Hän on ymmärtääkseni vapaaehtoisen toiminnan kautta käynnistänyt koulun lapsille ja myös leikkikoulun pienimmille.  Ja luin, että hän on jakanut vastuuta kaikille turvapaikan hakijoille arkipäivän pyörittämisestä. Tässä on erityisen hyvää se, että jokainen meistä haluaa tuntea itsensä tarpeelliseksi. On hyvä kuvitella tovi, miltä itsestä tuntuisi jos joutuisi vain odottamaan ja odottamaan...

Olisinpa jo 80v.

Luottamus on päivän sana. Maamme hallitus oli viime viikolla sisäisessä kriisissä. Syyksi sanottiin luottamuksen puute.  Kun markkinat heilahtelevat, sanotaan,  ettei ole luottamusta. Tässä ajassa liikkuu niin paljon sellaista, johon emme ole tottuneet. Epävarmuus  ja omat pelot lisäävät epäilyä ja epäluottamusta. Luottamus on kova sana.

Olemme usein tilanteissa, joissa emme tunne ihmistä, mutta silti meidän on luotettava häneen. Suomalaisen on helppo luottaa poliisiin, mutta poliitikkoihin luottamuksemme on rapistunut.  Luotamme enemmän heihin, joiden ajatukset ja ideologia ovat lähempänä omaamme ja jotka ovat osoittautuneet sanansa mittaisiksi.  Luottamus mitataan vaaleissa, mutta nykyisenä someaikana siitä joutuu tilille päivittäin.

Joudumme myös joskus tilanteisiin, jossa meidän on samantien päätettävä, luotammeko vai emme. Sain  puhelinsoiton. Soittaja  esitteli itsensä, mutta en saanut selvää kuka hän  oli ja mistä tuli.  Enkä ennättänyt edes kysyä, kun mies jo paahtoi asiansa. Ymmärsin, että kyse oli sähkölaskuni pienentämisestä. Mies sanoi, ettei mikään muutu, että Helsingin Energia edelleen toimittaa sähköni, mutta nyt alkaisin saada sähköä paljon halvemmalla ja että sopimus on vuoden voimassa. Eikä minun tarvitse tehdä mitään, firmat hoitavat käytännön asiat.

Kun mies veti henkeä ja hiljeni hetkeksi, sain minäkin sanotuksi, että hei, olen täällä kuin kysymysmerkki, mitä oikein tarkoitat. Eli  jos kaikki siis jatkuu entisellään, miksi sitten soitat. Melkein kuulin miehen ajatuksen - mikähän taukki tuolla langan päässä on, juurihan sen kerroin.  No hän vastasi asiallisesti: kun tehdään sopimus, niin siihen on saatava suostumus.

En minä nyt tässä puhelimessa ala  tekemään mitään sopimuksia. Johon mies: puhelimessahan niitä nykyään tehdään, se on yhtä hyvä tapa kuin muukin. Epäilemättä. Pari kertaa puhelinfiman hyvin sympaattiset nuoret miehet ovat saaneet minut tekemään puhelimessa kaupat, joista seuraavana päivänä olen joutunut osan perumaan.

Ärsyynnyin. Sähkön myyjä sai minut tuntemaan itseni typeräksi kun en myönny ottamaan vastaan halvempaa tarjousta.  Mutta en voi tehdä sopimusta, kun en luota, onko kaikki niin kuin mies puhelimessa kertoo. Mies eikä hänen firmansa varmaankaan ansaitse epäluottamustani, vaan se, etten luota puhelinmyyntiin.

Tosin tämän sähkömiehen myyntitaktiikka oli myös  ihan väärä.  Sen lisäksi, että hän konetulitti asiansa, hän piti itsestään selvänä, että totta kai vastaan heti myöntävästi.

80 vuotta täyttäneen kanssa ei enää saa puhelimessa tehdä mitään sopimuksia.