Sellainen kesä

 Haluaisin tulla sinua halaamaan, kun et viimeksi antanut, sanoi Jussi. Mitä nainen tällaiseen pyyntöön voi sanoa, kun on tavannut miehen viimeksi 65 vuotta sitten?

Kun tässä iässä ei huvita ottaa ja julkaista selfieitä niin ajattelin kuvien sijasta tehdä kesästäni tekstiselfien. Eli miten meni kesä. Eihän se nyt vielä ole tietenkään mennyt, mutta tarpeettoman hyvää vauhtia illat ovat hämärtymässä. Kesästä on kiva puhua siksi, että siinä oma tasainen rytmini rikkoutui useasti. Kaikki ei mennytkään niin kuin ennen. Golf jäi taka-alalle, kun oli niin monta mukavaa ja suoraan sydämeen menevää tapahtumaa.

Kesä alkoi ihanasti Tommin ja Cindyn häistä. He olivat niin kauniita ja rakastuneita kuin vain nuoret voivat olla. Häiden ihanuus on siinä, että ne luovat uskoa tulevaisuuteen. Yhteiskuntakin on tyytyväinen, kun ihmiset menevät naimisiin. Lait ja asetukset suosivat enemmän avio- kuin avopareja.

Sanon helposti, että on turha tuijottaa ikäänsä, vaan pitää tehdä kaikkea mistä tykkää ja niin kauan kuin jaksaa.  Silti olen mutissut itselleni, ettei sinun enää kannata ajaa autolla pitkiä matkoja. Melkein olen tämän uskonut, mutta onneksi tänä kesänä päätin toisin ja ajelin Siilinjärvelle. Olikin oikeasti mukavaa kääntää rattia useampi tunti.

Päädyin siis Siilinjärvelle ystävien mökkiin Kallaveden rannalle. Kylläpä teki hyvää. Nautin hiljaisuudesta, siitä että sain saunoa ja uida mielin määrin, ja lisäherkkuna oli Eino, joka nukkui aivan petini vieressä kosketusetäisyydellä. Kun menin uimaan, hän oli rannalla niin kauan kunnes kahlasin takaisin.

Minulla oli mukanani aika iso kirjoitustyö, päiväkirjakirja -projektini. Olen kehittänyt itselleni työlään harrastuksen, mutta ei siitä vielä sen enempää paitsi että oli aivan erilaista keskittyä kirjoittamiseen maalla, niin sanotusti luonnon helmassa kuin kotona. Kun väsähdin, saatoin vain mennä ulos, tuijotella järveä, käydä uimassa, kävellä Einon kanssa – hengittää. Ja pitkiä ihania hyvinnukuttuja öitä. Ilmankos vireystilani oli mainio.

Heinäkuussa nautin oopperasta Savonlinnassa, kun ystäväni tuli matkaa minulle ehdottaneeksi. Oopperat olivat tutut ja usein nähdyt Madam Butterfly ja Nabucco, mutta vanhan linnan puitteeet tekevät jo lähtökohtaisesti esityksestä erilaisen. Oli myös ihanaa olla pelkästään Savonlinnassa, monien muistojen kaupungissa. Kerran lähdimme Helmin kanssa melomalla saareen. Saimaa myrskysi aika kovaa. Ystäväni hallitsi kanootin käänteet, minä olin ihan ensikertalainen. Pelkäsimmekö, että kaadumme. Ei, sitä emme pelänneet, vaan sitä, että menetämme juuri ostamamme viinipullot. Nuorena asiat mitoitttaa eri tavoin.

Tuliko Jussi Helsinkiin ja saiko halata? Tuli ja halasimmekin monta kertaa. Jussi sanoi, että kun 1960-luvun alussa tanssi-illan jälkeen en suostunut halattavaksi, se on kaivellut häntä kaikki nämä vuodet (höps!). Päädyin myös käymään Jussin luona Naantalissa ja kävimme katsomassa Turun Samppalinnassa suuresti ylistettyä (eikä turhaan) Notre Damen kellonsoittajaa.

Yövyin hotelli Luostarin puutarhassa, vanhan talon romanttisessa vinttikerroksessa. Piha oli täynnä suuria omenapuita ja punaisia omenia, niitä oli puussa ja maassa. Naantalin ilta oli hiljainen eikä aamulla ollut liikkeellä kuin musta kissa ja minä. Heräävät kuulemma vasta puoliltapäivin, naantalilaiset.

Sellainen kesä. Vähän jotain myös romantiikkaa kaipaaville.

Silloin kun olimme noin kaksikymppisiä.

Valokuva on ollut meidän molempien arkistossa.

Ei muuta kuin eteenpäin

Meniköhän kynnet, oli ensimmäinen ajatus, kun tökkäsin sormenpäät asfalttiin. Eikä minulla edes ole hienoja rakennekynsiä, mutta on kylläkin hapertuvia ja lohkeilevia. Oliko se nyt kuitenkaan olennaisin asia ajatella juuri silloin, kun otan kontaktia asfalttiin? Pysähdyin valoille, nostin jalkaani rungon yli, mutta vanhan lonkka ei tähän suostunutkaan, ja niin mentiin nurin, pyöräni ja minä. Kaatumisen seuraukset jäivät vähäisiksi. Naarmuja ja mustelmia, pahiten kipeytyi peukalo. Pyörälle ei tietenkään sattunut mitään.

Pitäisikö nyt sitten luopua pyöräilystä, koska kaaduin? Ei tietenkään, mutta hyvä olisi muistaa omat rajoitukset. Olen löytänyt pyöräilyn uudelleen viimeisen parin kolmen vuoden aikana. On useita syitä miksi en todellakaan haluaisi siitä luopua, vielä. Jo yksistään se on kivaa, että pyörällä pääsee vähän pitemmälle kotinurkilta kuin kävellen. Olen myös yllättynyt siitä, ettei pyöräily rasita lonkkiani eikä polviani juuri ollenkaan. Pikemminkin päinvastoin, nivelet taitavat tykätä tästä liikkeestä. Olen golfin jälkeen paljon kipeämpi jaloistani kuin 20 km pyörälenkin jälkeen.

Pyöräily myös putsaa aivoni, koska siinä ei voi tehdä kuin yhtä asiaa – pyöräillä. Golf on samanlainen keskittymistä vaativa harrastus. Kun liikun pyörällä, en kuuntele kuulokkeiden kautta kirjaa enkä edes musiikkia. Jotkut voivat sitä tehdä, mutta minä en oikeastaan haluakaan. Saan nautinnon vaihtuvista maisemista ja siitä että jaksan. On hieno tunne, kun kolmivaihteisella tarpoaa mäkeä ylös eikä tarvi nousta kävelemään, voi vain tuntea miten reidet ja selkä tekevät töitä. Tässä tunteessa lienee mukana ikälisä.

Myönnän, että mieleeni on jonkun kerran tullut ajatus pyöräilyn turvallisuudesta. Mutta sitten olen kysynyt, mikä on se ikä, jolloin ei saa enää harrastaa kaikkea mitä mieli tekisi. Vastaukseni ( siis itselleni) on se, ettei ole mitään ikärajaa, on vain se raja mihin pystyt ja mihin kunto riittää. Jos tasapaino ei ole enää priimaa, silloin pyöräily ei taida olla hyvä ajatus. Jos taas tasapainossa ei ole ongelmia ja muutkin aistit toimivat, mikään ei silloin estä pyöräilyä.

Paitsi pelko siitä että kaatuu. Käsitykseni on kyllä se, ettei pyörällä sinällään kaadu kovin helposti. Tämä koskee siis meitä rauhallisesti ajelevia. Enemmän ongelmia voi tuottaa pyörälle nouseminen ja siitä poistuleminen ja varsinkin, jos se pitää tehdä nopeasti. Pelosta pääsee pois pyöräilemällä lyhyitä matkoja, totuttelemalla.

En ole enää vauhtipyöräilijä, nuorena olin. Siis silloin, kun pyörällä poljettiin Ripovuoren tanssilavalle tansseihin (ei ollut bussiliikennettä eikä rahaa taksiin). Ensin lauantaisauna, sitten hiukset papiljoteille, mekko päälle ja pyörän selkään. Kahdeksan kilometriä ei ole matka eikä mikään, kun toiveissa on saada tanssia jonkun ihanuuden kanssa. Ja viimeisen valssin jälkeen sama toisinpäin.

Mistään harrastuksesta, ei edes tanssimisesta, kannata luopua liian aikaisin, koska edessä voi olla monia vuosia, jolloin kävely rollaattorin ja sauvojen avulla jää ainoaksi vaihtoehdoksi. Turha kiirehtiä sinne.

Kaaduin tietysti pyörälläni nuorten ihmisten lähellä. Saattoivat ajatella, kannattaisi tuonkin mummon tyytyä kävelemiseen.  Nuori mies kuitenkin nosti pyöräni, katsoi silmiin ja sanoi, ei muuta kuin eteenpäin. That's it.                                        

Suositut kaupunkipyörät ovat rungoltaan matalia.

Uutta Juttua puoli vuotta

Uusi Juttu, mikä se on, en ole kuullutkaan. Hämmentävän usein olen saanut tämän vastauksen, kun olen innoissani kertomassa jostain Uuden Jutun jutusta. Toki julkaisu on ollut olemassa vasta puolitoista vuotta, joten ehkä se on liian lyhyt aika tulla tunnetuksi. Voi myös ollla niin, että jos ei ole erityisen aktiivinen somessa, ei helposti ole voinutkaan kohdata Uutta Juttua.

Uusi juttu on siis ennenkaikkea kuunneltava media. Se on digitaalinen tuote, joka keskittyy, niin kuin he itse sanovat, syventävään journalismiin, taustoittaviin artikkeleihin ja äänisisältöihin. Uutta juttua tekevät saavat nyt olla ylpeitä osaamisestaan, kun ovat nousseet Suomen toiseksi luotetuimmaksi uutismediaksi heti STTn jälkeen. Siis ennen Yleä ja Hesaria puhumattakaan iltalehdistä.

Liityin uuden jutun jäseneksi puoli vuotta sitten. En liittynyt etujoukoissa, koska en ollut ollenkaan varma, onko minusta päivittäin kuuntelemaan aamun puurot ja iltapäivän pihvit. Ja muut syventävät jutut. Olen ollut ja olen lukeva ihminen. Kirjoja kuuntelen harvoin. Lehtiä en kuuntele ollenkaan. Erityisesti aamuisin YLE ykkönen on ollut useita vuosia minun kanavani eli radio on ollut tärkeä. Ei ole enää. Mitäs menitte muuttamaan erittäin hyvin toimitetun yle ykkösen Suomi-kanavalle. Kun kaikkeen ei riitä aika eikä energia, yle jäi häviäväksi osapuoleksi ja uusi juttu otti aamuissani ylen paikan. Mutta politiikkaradiota ja klo 17 uutispodcastia en hylännyt. Näitä ohjelmia toimitetaan ammattitaidolla.

Kun Uusi Juttu on ennenkaikkea kuunneltava media, on puhetta tuottavan äänellä suuri merkitys. Tai no, ainakin minulle. Uuden Jutun puheääni on ihmisen, jutun tehneen toimittajan eikä siis robotin. Pitäisi varmaan kysyä Uuden Jutun toimittajilta itseltään, miten lähinnä kirjoittamaan totttuneet ovat kokeneet omien tekstinsä puhumisen. Voisin kuvitella, ettei se ole ollut kaikille itsestäänselvää. Kun ovat nyt puolitoista vuotta saaneet puhumista harjoitella, ehkä ovat siihen myös tottuneet. Minä kuulen heidän äänestään – ehkä haluankin kuulla - että he ihan oikeasti haluavat kertoa minulle juuri tämän jutun. Että tämä asia ansaitsee tulla huolella käsitellyksi.

Ihmisen ääni on herkkä viestimään tunnetiloja, myös herkkä ärsyttämään. Itse en kestä alkuunkaan makeilevia, jotenkin tykötulevia juontoja. Ihan kuin kaikkien pitäisi olla markogustafssoneja. Tällaiselle asiatyypille kuin minä olen, riittävät faktat. Melkein. Hyvät äänet osaavat olla jotenkin läsnäolevia. On käynyt muutaman kerran, että olen aikonut ohittaa jutun, mutta ääni ja tapa puhua ovat vaikuttaneet kuuntelun jatkamiseen. Niin kuin kävi viimeksi Matti Koskisen saatanan ötököiden kanssa.

Luulen, että pysyn Uuden Jutun välityksellä hyvin kartalla siinä, miten Suomi ja maailma makaa. En lue lehdistä muutenkaan onnettomuuksista kuin poikkeustapauksissa, en seuraa julkikksia eikä minua hirveästi kiinnosta nelikymppisten synttärihaastattelut. Voisiko heillä olla minulle jotain annettavaa? Uusi Juttu on siis ainakin tämän vuoden kumppanini.

Olen hämmästynyt (miksiköhän?), miten nuoria ja hyviä kirjoittajia uudessa jutussa on. Toimitttajien taito kuljettaa joskus vaikeaakin asiaa eteenpäin on vakuuttava. Jottei kehut menisi liioittelun puolelle (niin suomalaista), on lopuksi lainattava Jasmin Ojalaisen hienosta juhannusjutusta Stolbowia: ”...rakkaus on kauhea riskinotto, johon on sisäänleivottu pettymys”. Tulkitkaa tämä niin kuin haluatte.

Tarpeen tyydytystä

Lautasellani oli marinoitu porsaanleike ja ranskanperunat. Eikä muruakaan jäänyt syömättä. Edellisen kerran olin syönyt porsasta jouluna 2024. Ei ole ollut mitään erityistä syytä, miksi en ole syönyt. Ei vain ole tehnyt mieli. Miksi nyt sitten söin? Otapa ihmisestä ja ihmisen elimistöstä selvää.

Jo monen vuoden ajan syömiseni selkeä painotus on ollut kasviksissa ja kalassa. Sitten yhtenä päivänä tuli tunne, että on saatava syödä oikeaa ruokaa, lihaa. Tofut ja muut uuden ajan tuotteet eivät tähän tarpeeseen kelvanneet. Saisikohan Hakaniemen hallista ohueksi pihviksi hakatun wienerschnitzelin? Ei saanut, mutta marinoitu porsaanleike, grillattavaksi tarkoitettu, sai kelvata. Kypsyi hyvin myös pannulla.

Ihmisen on hyvä saada tyydyttää halunsa ja tarpeensa ainakin noin kohtuullisessa määrin. En paljon hangoitellut mielitekoani vastaan. Minun elämäni – eikä tässä muista olekaan kyse – ei romahda yhteen pihviin. Sitä vähän jälkikäteen hämmästelin, etten edes hetkeä miettinyt kasviksia kaveriksi. Ihan kuin olisin ajatellut, tehdään nyt kerralla kaikki paha. Se oli täydellinen ruoka, josta ei puuttunut rasva eikä suola.

Tuliko liha mieleeni siksi, että olen syönyt pitkään liian kevyesti? Eivätkö tofu, parsa ja pavut enää tai aina riitäkään? Tuleeko makeanhimo samasta syystä, liian kevyestä syömisestä?

Proteiinin tärkeyttä korostetaan. Sitä pitäisi olla joka aterialla, kerran viikossa nautittu jauheliharuoka ei riitä. Proteiini on erityisen tärkeää meille ikääntyneille varsinkin jos harrastamme liikuntaa ja vaikka emme olisikaan erityisen aktiivisia, lihaksillamme on kumma taipumus iän myötä kadota. Siksi tästä on syytä vaikka vähän jankuttaa.

Me kotona asuvat ja omasta ravinnostamme itse vastuussa olevat saamme netistä paljon ravintotietoa. Usein ongelmaksi uusien ruokien kohdalla voi tulla se, ettei kotona olekaan kaikkia mausteita. Pelkkä suola ja pippuri eivät riitä, jos haluat tehdä vaikka curry-ruokia. Oma kylmien ilmojen pikaruokani on kolmen purkin keitto: 2 purkkia tomaattia ja 1 purkki ruskeita papuja tomaattikastikkeessa, mausteiksi chiliä, jeeraa, ripaus sokeria ja suolaa. Sitten ehkä vähän kermaa tai vaihtoehtoisesti paksua jogurttia lautaselle. Ja hyvää vaaleaa leipää seuraksi.

Tarvitsemme energiaa, jotta jaksamme. Melkein aina kun päivittelen väsymystäni ja sitä etten jaksa yhtään mitään, miltei aina on kyse huonosta syömisestä. Ruokatauko ei saisi venähtää liian pitkäksi, mutta suositus useista aterioista päivässä, ei itseäni innosta. Ymmärrän sen viisauden, mutta voi olla ylivoimaista muuttaa tapojaan.

Vähennä punaisen lihan syöntiä, lisää palkokasveja. Perusajatus on hyvä. On vaan niin, että jos et ole tottunut syömään linssejä ja papuja, vatsasi ei välttämättä huuda hurraata näille herkuille. Tosin kaikki palkokasvit eivät hermostuta vatsaa. Ruokasuosituksien tekijät eivät taida aina hoksata, että heitä puolta vanhempien elimistö reagoi ruokiin eri tavalla.

Jos yli kahdeksankymppiselle sanotaan, lopeta lihan syöminen ja aloita kasvispohjainen ja jopa lähes vegaaninen ruokavalio, tällainen ehdotus on kyllä ihan metsästä. On varmasti vanhoja ihmisiä, jotka osaavat ja jaksavat muuttaa ruokavalionsa toiseen äärilaitaan, mutta luulenpa vaan, että heitä on aika harvassa. Sitäpaitsi, ehdottomuus kaikissa asioissa on sekä tyhmää että rasittavaa.

Kaiken sanotun jälkeen toivon, että ainakin kerran tänä kesänä saan syödä rasvasta tirisevää grillimakkaraa. Ei olisi minusta vegeksi.     

                            

 Ravintolassa syödään sellaista mitä kotona ei saa. Tässä italialaisravintolan vongolepasta.

Hyväksytty väkivalta?

 Valkoinen vappu Tampereella. Video näyttää miten iso korsto potkii maassa olevaa naista. Mitä miehen päässä liikkuu – vai liikkuuko yhtään mitään, kun käyttää väkivaltaa nuorta naista kohtaan, josta ei mitenkään voi saada edes kunnon vastusta? Potkija oli naamioitunut. Hävettikö näyttää omia kasvojaan sini-mustien joukossa? Vai haluttiinko kasvojen peittämisellä luoda uhkaa? Olla kuin Ku Klux Klan.

Nyt meillä keskustellaan, sallitaanko naamiot mielenosoituksissa. Meillä ei keskustella, keitä ovat nämä ihmiset, jotka potkivat naisia. Meillä ei keskustella naisväkivallasta. Olisi aika.

Luin Iltiksen jutun toimittajan viikon kestäneestä työvierailusta palvelutalossa. Se ei ollut syyttävä eikä syyllistävä, se oli kertomus, mitä hän näki ja koki sen viikon aikana. Juttua ei ollut mukavaa lukea. Tuli surullinen olo sekä talossa olevien asukkaiden että siellä töitään tekevien puolesta. Aina on liian kiire, liikaa hoidettavia, aina liian vähän tekijöitä.

Onko pahempaa se, ettei ihminen pääse suihkuun tai vaippojen vaihto viivästyy vai se, ettei kenelläkään ole antaa ihmiselle aikaa? Ei ole aikaa antaa yhdessäoloa. Ei aikaa kuunnella hänen puheitaan, pitää kädestä, kävellä, ei aikaa katsoa televisiota yhdessä. Kun muistisairaat ja vanhat ihmiset tuomitaan elämään omassa yksinäisyydessään, se on väkivaltaa raaimmillaan. Se ei ole inhimillistä, eikä se ole oikeudenmukaista.

Ymmärrän, että ihminen sidotaan tuoliin turvallisuussyistä. Sitä en ymmärrä, kun hänet hylätään tuoliinsa tuntikausiksi. Hän ei ole tärkeä kenellekään. Lohduton ajatuksenakin, mutta näin vain tapahtuu.

Vanhusten hoidosta on Suomessa puhuttu kauan, vuosikymmeniä. Uudistukset jämähtävät usein myös vastakkainasetteluun. Tänään tärkeintä ovat dronit, puolustus ja sotaan valmistautuminen. Tai lapset ja nuoriso. Kuka meistä on sanomaan, etteivätkö nuoret oikeasti olekin kaikkein tärkeimpiä. Nuorissa on tulevaisuus, kun taas vanhoilla ei ole jäljellä muuta kuin menneisyys. Siksi heidän ei ole niin väliä. ”Nämä ovat jo vanhoja ihmisiä, ei heitä kannata ylihoitaa.”

Mutta on vaan niin, että vanhallakin ihmisellä on oikeus arvokkaaseen elämään myös vanhana. Hänelläkin on oikeus olla osallisena maailmassa.

En varmaan koskaan lopeta liikunnan tärkeydestä puhumista. Siinä vähäkin on parempi kuin ei mitään. Mutta kohtuullisen hyvä fyysinen kuntokaan ei auta, kun pää tyhjenee ja ymmärrys katoaa. Silti - muistisairaankin elämä jatkuu. Se vain on erilaista elämää kuin se oma entinen. Hän elää omassa maailmassaan, mutta siinäkään maailmassa ei ole hyvä olla yksin.

Onnellisten ihmisten Suomessa on korkein aika antaa ikäihmisille ihmisarvo, hyvä vanhuus ja paremmat vanhuspalvelut. Tätä vaativat huomisen rollaattorimarssin osanottajat.

Suomessa oli vuonna 2025 noin 343 000 yli 80vuotiasta eli 7,4% kaikista täysi- ikäisistä                        suomalaisista. 70 vuotta täyttäneitä naisia oli 57%. Helsingissä oli vuoden 2025 lopussa yli 30 000 vähintään 80 vuotiasta.

                                                            Variksetkin tarvitsevat toisiaan.
  

Noloja tilanteita

 On oikeastaan ihmeellistä, miten pienistä asioista ihmismieli voi saada traumaattisen (ehkä vähän liian iso sana) kokemuksen, ja että se kantaa vielä vuosikymmenien päähän. Asuimme ystäväni kanssa pientä yksiötä. Päätin pestä asuntomme ikkunat. Seuraavana päivänä ystäväni pesi samat ikkunat uudelleen. Hänelle ei kelvannut työni jälki. Tulipa taas tämä ikivanha asia mieleeni, kun pesin kotini ikkunoita. Tällä kertaa ei ole ketään vieressä arvioimassa työtäni. Hyvä niin, sillä nyt saattaisin huitaista pesurätillä. Sanoinko jotain silloin vähän yli kaksikymppisenä? No en, mutta siitä alkoi eroamisemme ja minulle uuden asunnon haku. Ikkunoiden pesu ei tietenkään ollut ainoa syy.

Olen jälkeenpäin miettinyt, miksi en suuttunut ja sanonut, miten loukkaavana pidin hänen tekoaan. Ei se jälki nyt niin huonoa voinut olla, etteikö ikkunoita olisi voinut ainakin tovin katsella. Luulen, että tämä suuttumattomuus on kodin perintöä. Lapsena ei ollut lupa korottaa ääntään vanhemmille. Ei sitten yhtään. Puhumattakaan, että olisin paiskonut ovia. Ehkä siten totuin nurisemaan hiljaa itsekseni tai sitten se on luonnevika. Ainakin nyt vanhuusiässä, kun kaikenlaisten tunteiden voima ja kiihkeys on laantunut, olen tullut entistä kiltimmäksi. Kilttinä on helpompi olla kuin kiukkuisena.

Ennen vanhemmat sanoivat lapsilleen, käyttäytykää kunnolla, ettei teitä tarvitse hävetä. Niinpä, tuo häpeä. En muista koskaan hävenneeni niin paljon, että olisin toivonut niin sanotusti vajoavani maan alle. Pienempiä häpeän hetkiä on kyllä ollut.

Veljeni kanssa tuli puhetta urheilusta ja golfista, jota hän ei ole koskaan harrastanut. Oli ollut poikansa kanssa (hän taas on hyvä golfaaja) kentällä vähän kuin caddien roolissa. Päivitteli sitä, miten tarkkana siellä pitää olla. Kun pelaaja on lyömässä, ei saa seisoa missä vaan, ei puhua eikä liikkua. Me clubipelaajat emme aina ole niin kovin tarkkoja golfetiketistä, mutta kyllä meitäkin koskevat erityisesti muutamat säännöt.

Aloittelevana golfarina enkä niin – tai siis ollenkaan – sääntöjä ja golfetikettiä hallitsevana, olin Vuosaaressa pelaamassa. Olimme greenillä, seisoin ja odotin, että vuorossa oleva pelaaja puttaisi. Pienen hiljaisuuden jälkeen hän kysyi minulta, meinaatko vielä kauankin seisoa siinä?

Seisoin lipun takana suoraan hänen puttauslinjallaan. Vähän hävetti, mutta opin kertaheitolla, että sillä on todella väliä missä seisoo muiden putatessa. Nykyään kyllä sanon tarvittaessa itsekin tästä. Ihan asiasta hän siis minulle huomautti, mutta olisi sen voinut sanoa toisellakin tapaa.

Aina voi näyttää oman ylemmyytensä ja sanoa loukkaavasti ja antaa palautetta tietoisena omasta (kuvitellusta) arvostaan. Aina voi myös valita, jos ei nyt ihan ystävällisen, niin ainakin kohteliaan käytöksen.

Mutta mitä tässä opettamaan kultaisen käytöksen sääntöjä, kun isot näyttävät mallia siitä miten härskillä ja uhkaavalla käytöksellä saa huomiota ja vaikutusvaltaa. Ehkä seurustelen vain tekoälyn kanssa. Se on niin ihanan kohtelias ja ystävällinen.

Linnanmäen eteläpuolen japanilainen puutarha loistaa keltaisena.

He ovat Golgatalla tänään

 Tänään pitkänäperjantaina muistetaan Jeesuksen ristiinnaulitsemista ja kuolemaa Golgatalla.

Tämän päivän avuttomia ristiinnaulittuja ovat kaikki ne kokit, siivoojat, marjojenpoimijat ja prostituoiduksi pakotetut ihmiset, jotka joutuvat nöyrtymään työnantajansa edessä, tekemään töitä ilman palkkaa, elämään pelossa ja nukkumaan matolla takahuoneissa. Siis Suomessa.

Paavo Teittisen kirjassa on melkein 400 sivua. Se on sivu sivun jälkeen kylmäävää luettavaa. Kirja koskettaa erityisesti siksi, että se tuo näkyväksi vääryyttä kokeneet ihmiset ja hyväksikäytön koko laajuuden.

Ajattelin, ettei minun tarvitse tätä kirjaa lukea, sillä onhan näistä asioista kirjoitettu aika paljon. Mutta yllätyin. En olisi uskonut enkä vielä kirjan luettuanikaan täysin ymmärrä, miten meillä on voinut kasvaa näin valtavan suuri varjoyhteiskunta. Miten me emme ole voineet nähdä millaista ihmiskauppaa meillä käydään? Suomihan on oikeusvaltio eikä mikään alikehittynyt maa, eihän meillä pitäisi olla tällaista. Teoriaa ja kaunista puhetta vain, niinkö? Suljemmeko silmämme siksi, että saamme (ehkä) edullisempia ruoka-annoksia tai mustikka-ja puolukkalitroja.

Teittinen kertoo miten nepalilaiset ravintolat käyttävät hyväkseen nepalilaisia. He tulevat yhdestä maailman köyhimmästä maasta. Kielitaitoa ei ole, mutta se ei ole haitaksi, koska sitä ei tarvita. Koko tarina nepalilaisista ravintoloista, päättymättömistä työvuoroista, maksamattomista palkoista ja ihmisen orjuuttamisesta on kurjaa luettavaa. Jos joku uskaltautuukin poliisille puhumaan, niin ketä nyt oikeasti kiinnostaa köyhän nepalilaisen kohtelu ja palkkasaatavat? Ei ainakaan poliisia.

Minä en enää pistä nenääni nepalilaisen ravintolan ovesta sisään. Ihan jokainen ravintola ei ehkä kohtele kokkejaan huonosti, mutta mistä voin tietää, kuka kohtelee, kuka ei.

Teittinen sanoo, että toimittaja on paremmin asioista perillä kuin poliisi ja vain siksi, että poliisia nämä asiat eivät ole kiinnostaneet. He tietävät, mutta tieto ei johda mihinkään. ”Monella poliisilla vaikutti olevan puutteellinen ymmärrys siitä, mitä moderni orjuus on.”

Sitten tämä siivoojien maailma, käärmeenpesä, niin kuin Teittinen kirjassaan sanoo. Siivoojat, jotka siivoavat Espoossa ja Helsingissä kouluja ja päiväkoteja. En tiedä mitä ajatella. Eihän tällaista työntekijän riistoa voi olla Suomessa? Ja sitten vielä juttu siitä, kuinka SOLiin on tuotu satoja siivoojia, jotka ovat maksaneet työstään. SOL - palkittu ja kehuttu!

Miten helppoa onkaan hädänalaisen ihmisen alistaminen ja jatkuva nöyryyttäminen. Työnantaja uhkaa maasta poistamisella ja väkivallalla:

”Työnantaja oli myös puhunut hyvistä suhteistaan viranomaisiin, milloin poliisiin, milloin Migriin, tai eduskuntaan. Tällaiset puheet kuulostavat suomalaiselle naurettavilta, mutta jos oli juuri tullut maahan Lähi-idästä tai Pohjois-Afrikasta, ne otti todesta.” 

”Mohammed sanoi, että jos osasi puhua suomea tai englantia, ei ollut tervetullut. Jos oli suomalainen tyttöystävä tai kaveri, ei saanut työpaikkaa. Hän haluaa ihmisen, jolla ei ole yhtään mitään.”

Teittinen tekee kirjassa selkoa Närpiön ihmeestä eli maksettavista kynnysrahoista. Hän kertoo miten uzbekistanilaisia tuli rakennustyömaille sadoittain, vaikkei ulkomaiselle työvoimalle pitänyt olla tarvetta. Aivan hurjaa luettavaa. Kiinasta lähetetyistä kivenhakkaajista en ollut koskaan edes kuullut, mutta sen sijaan marjanpoimijoista on lehdissä ollut paljon juttuja.

Keneltä sitä voi enää marjansa ostaa? Ehkä on rehellisiä yrityksiä, vaikka kirjassa tosin sanotaan: ”Kyllä ala on ihan läpimätä”. Heti kun näen ”reilun kaupan merkin”, tiedän mitä valitsen. Mutta onko niitä marjalaatikoissa?

Muuttuvatko asiat vai jäävätkö ne vain kirjoiksi ja puheiksi?

Motivoivia tarinoita

 On varhainen maanantaiaamu. Istun saunan lauteilla ja nautin löylyjen ihanan pehmeästä lämmöstä. Ei tee mieli tehdä yhtään mitään, vain olla. On alkamassa viides kuukausi, kun viikkoni alkaa aamusaunalla ja -uinnilla. Saunassa on muutamia muitakin samalla aamurytmillä kulkevia ihmisiä. Seuraan kolmen naisen ryhmää. Ovat varmaan noin kahdeksan kymppisiä. Saunomisen jälkeen he kiinnittävät vesijuoksuvyöt ja kävelevät reilusti yli puoli tuntia. Uintiratani on kävelyalueen vieressä. Kuulen, kun tädit juttelevat keskenään koko kävelyn ajan.Välillä pysähtyvätkin toviksi altaan matalassa päässä. Tärkeämpää kuin kova kuntoilu, on yhdessäolo, seurustelu ja virkistäytyminen. Saunomisen jälkeen näen heidät hallin kahviossa. He ovat tehneet tätä yhdessä jo yli 20 vuotta.

Ystävälläni on motivoiva tavoite. Hän treenaa kuntosalilla, koska haluaa saada yhtä hyvän kunnon kuin minulla on. Hän on minua 14 vuotta nuorempi. Sanon kuitenkin varmuuden vuoksi, että hänellä on vahva taipumus liioitella puheitaan. Vaan kukapa sitä ei ottaisi kehuja totena vastaan.

Joku aika sitten olin Einon kanssa keskuspuistossa. Tapasimme siellä iloisen ja puheliaan naisen, ehkä vähän yli seitsemänkymppisen. Hänen harrastuksiinsa kuuluu ruoan tuominen linnuille ja peuroille. Samalla kunto kohoaa, kun kävelee metsässä ja kantaa selässään painavaa ruokareppua. Siinä kävellessämme hän kertoi elämästään, mies on kuollut ja 90 vuotias äitinsä on rullatuolissa. Sanoi, että yli kahdeksankymppisenä jaksaa vielä tehdä kaikkea, mutta 90 täytettyään ihminen romahtaa. Sanoin Einolle, nyt jatketaan matkaa. Vaikka kuinka olisi kiva keskustella, tuosta en halua kuulla enempää.

Ikävuoteni eivät helpota elämää, kuitenkin vuosikymmenien myötä tulleet liikkumisen rutiinit auttavat. Mutta on hetkiä, jolloin minäkin tarvitsen käskyttämistä. On päiviä, jolloin tukkoinen olo on niin vahva, ettei tee mieli tehdä yhtään mitään. Silloin haen Einon lenkkikaveriksi. Se on auttanut aina, mieli kevenee hetkessä. Toinen minua suuresti liikkumaan motivoiva tekijä on kuntokalenteri, johon olen kirjannut ja kirjaan kaikki jumpat, uimiset, kävelyt ja mitä ikinä harrastankin. Jos sunnuntaina huomaan, että nyt on tekeminen jäänyt viikolla vajaaksi, on korjaus tehtävä sunnuntaina. Kyllä ihminen vähän saa itseään pakottaa. On minulla sitten niitäkin tilanteita – tosin nykyään aika harvoin, jolloin joudun sanomaan itselleni, muista ikäsi, älä revittele.

Toivoisin, ettei elämässäni kovin nopeasti tapahtuisi radiaaleja muutoksia. Ehkä se on pähkähullu toive, kun kerran kaiken romahduttava vuosikymmen on jo turhan lähellä. Toisaalta en pyydä mahdottomia. Kunpa nuo nivelrikkoiset polvet eivät ärtyisi niin paljon, että estäisivät kävelyn ja uimisen. Toisaalta, kun kerran liike on lääke, niin kitinät pois ja ulos. Polvet tottuvat kävelyyn, kun ovat aikansa kipuilleet. Ihan uutena juttuna on noussut esiin pelko siitä, että mitä jos kesken oopperan/teatterin/leffan iskeekin kramppi reisiin? Sanokaa vielä, että ikä on vain numero.

Vaikka menee jankuttamiseksi, sanon silti: kävely on useilla mittareilla ja tutkimuksilla osoitettu liikuntamuodoksi, joka riittäisi monille tuomaan terveyttä ja virkeyttä elämään. Ei tarvitse kuin päivittäin lähteä ovesta ulos. Näin keväällä ulkoilu on vielä niin suurenmoista, kun mustarastaat heräävät laulamaan ja maailma on valoa tulvillaan. Ei ole savusumua, on raikkaita tuulia ja ihan pian kukkasetkin kurottavat maan alta esille.

Tottumus on toinen luonto

Se oli joskus heinäkuussa 2011, kun oikea jalkani yhtäkkiä kipeytyi. Kipu ei ollut jatkuvaa, mutta sitä oli koko ajan. Pitkä istuminen lisäsi särkyä sääreen ja joskus polte nilkassa oli ihan hirmuinen. Lopulta se rajoitti golfia ja ylipäätään kävelyä. Buranaa kului.

Käynnit kiropraktikolla eivät tuoneet helpotusta. Hän epäili syyksi tulehdusta ja väärää istuma-asentoa. Myös urheilufyssari tutki lihakseni, nyppi selkäni nikama nikamalta (se tuntui kivalta ja sain uuden selän), mutta kipua se ei poistanut. Olisiko nivelpussin tulehdus kyseessä? Hoidoksi jalan teippaus, buranaa ja jääpusseja.

Näin meni elokuu ja tuli syyskuu ja pakaranseudun, säären ja nilkan kivut jatkuivat. Hetkellisen avun sain terveyskeskuksen lääkärin antamasta kortisoonipiikistä ja tulehduskipulääkkeestä.

Lannerangankuvaus röntgenissä ei antanut mitään uutta tietoa. Jalka oli edelleen erityisesti nilkasta kipeä ja kävellessä sattui nivusiin saakka. Saatoin käydä Helenan jumppatunneilla, vaikka tosin sen jälkeen kipu voimistui.

Lokakuun alussa kipu väheni ja jalka tuntui paremmalta kuin kuukausiin, mutta vähänkin pitempi lenkki kipeytti sen heti. Hakeuduin kineesioteippaukseen, jossa nilkkani, sääreni ja osa pakaraakin sai kunnon teippauksen. Teippien pitäisi siirtää kipu pois. Ei tuonut muutosta. Teippaaja kehoitti menemään hierojalle.

Kun jalka ei vaan tervehtynyt, menin uudelleen tapaamaan terveyskeskuksen lääkäriä. Halusin lähetteen fysiatrille, tohtori halusi jatkaa kortisonilla. Sitä en enää halunnut. Sain lihakset rentouttavaa lääkettä, mutta se vain väsytti. Lähete fysiatrille ei tuottanut tulosta. Ensin olisi mentävä fysioterapeutille, jolle ensimmäinen vapaa aika oli joulukuun puolivälissä.

En jäänyt sitä odottamaan. Sain Diacorista ajan fysiatrille. Hän, vähän vanhempi mies, kävelytti, nostatti jalkojani ja koputteli. Sanoi, että olet saattanut tavallaan ”astua tyhjään” ja siitä on seurannut koko juttu. Hän antoi minulle 3 jumppaliikettä, joita pitää tehdä huolellisesti kaksi kertaa päivässä. Paraneminen kestäisi ehkä noin 2-3 kuukautta.

Uskoinko liikkeiden parantavaan voimaan? Saattaisihan jalka parantua, vaikka en tekisi mitään, mutta toisaalta, ehkä kannattaisi katsoa vielä tämä kortti. Aloitin jumppaamisen 26.10. Liikkeet olivat helpot, mutta vaativat minulta hosuvalta malttia ja keskittymistä. Jokaisen lonkkaa venyttävän liikkeen piti kestää 10 sekuntia.

Ensimmäisen parin jumppaviikon jälkeen kävely oli edelleen vaikeaa, mutta vähitellen säärikipu lieveni ja muuttui ajoittaiseksi. Neljän viikon jälkeen kipu oli lähes kokonaan poistunut, vain Helenan jumpalla se kipeytyi. Kun joulukuun puolivälissä menin fysioterapeutille, oli jalkani kutakuinkin terve ja kivuton. Liikkeet olivat tehneet tehtävänsä. Fyssari tutki, haastatteli ja voimistelutti, ja antoi muutaman lisäliikkeen. Sanoi lopulta, että lihakseni saavat 10+ pistettä ja papukaijamerkin, koska ne olivat niin hyvässä kunnossa. Tämä ilahdutti.

Voimisteluni ei loppunut parantumiseen. Olen nyt 15 vuotta venytellyt kroppaani lähes päivittäin15-20 minuuttia kerrallaan. Tohtorin kolme liikettä on säilynyt ohjelmassa, mutta muutama liike on tullut lisää. Jumppa ei ole enää pakko, vaan mieliteko, tapa johon totutin itseni.

Reisien voima ja aivojen toimivuus – siinäpä ne avainsanat vanhan ihmisen hyvään elämään.

”Liikkuminen on huipputärkeää, mutta niin on espressokin”

Ystäväni ovat viime vuonna saaneet olla mukana monilla 40 vuotissynttäreillä. Sama näyttää jatkuvan tänä vuonna. Mikä ikä 40 vuotta on juhlia? Kun odotettavissa on lähes sata vuotta elämää, nelikymppinen ei välttämättä ole vielä edes elämänsä puolivälissä. Toisaalta, neljä vuosikymmentä on myös aivan ihana ikä. Olet aikuinen – ainakin sinun pitäisi olla – osaat ottaa vastuun itsestäsi ja elämästäsi. Olet vielä kaukana siitä iästä, kun ajatus hitautuu eivätkä sanat meinaa asettua kunnollisiksi lauseiksi. Minkäänlaiseen ikäkriisiin ei siis ole syytä. Pikemminkin todella on aihetta juhlia niin kauan kuin jaksaa, sillä väistämättä edessä on ”rapistuvan lihan taakka”.

Tiedän tästä jotain, kun kannan reilusti tuplaten ikävuosia. Juhlat on juhlittu ja juhannuskokot nähty. Elämä täyttyy erilaisista kielloista ja ohjeista, joita tosin perustellaan terveydelläni. Esimerkiksi espresso on lähes vaarallinen. Se nostaa kolesteroliarvoja, jota taas suodatinkahvi ei tee. Pitäisikö siis luopua iltapäiväespressosta? Tuntuu siltä, että puolenpäivän jälkeen en enää saisi juoda kahvia ollenkaan. Jos siis haluan nukkua yöni hyvin. No, nukkumaanhan tänne on tultu eikä elämään. Vai?

Syksyllä tuli eteeni tilanne, että verenpaineeni yläpaine saisi olla enintään 120. Pikkuruisen pillerin syöminen tiputtikin paineet välillä vähän liiankin alas. Outo tunne tuo hetkittäinen huippaus, kun en ole ollut ollenkaan pyörtyilevää sorttia. Verenpaineeni on ihan viime vuosiin saakka ollut lähes normaali. Niinpä en ole kovin aktiivisesti ajatellut suolan määrää ruoassani, vaikka siitä meille jatkuvasti jankutetaan. Teelusikallinen päivässä on kuulemma riittävä annos. Harva taitaa siihen pystyä ainakaan jos ostaa leipänsä kaupasta. Toistaiseksi olen löytänyt yhden ruisleivän, jossa suolaprosentti on 0,9, kaikissa muissa se on yli yhden, monessa reilustikin yli..

Juustoja rakastava on vaikeuksissa. Olin yhtenä päivänä Stockmannin herkun juustotiskillä. Vedin tuoksuja sisääni, niin ihanan voimakkaita hajuja. Kysyin, löytyisikö hyvää juustoa alle prosentin suolalla. Suuresta valikoimasta löytyi yksi juusto. Otin sitä, vaikka sen rasvaprosentti oli 34. Eipä siis höylätä paksuja siivuja. Juustoista löytyy aika paljonkin matalan rasvaprosentin omaavia, mutta vastaavasti niissä on varsin reilusti suolaa. Jostainhan se maku on saatava. Kumman siis valitset – suolan vai rasvan? Minä valitsen rasvan. Ja jätän fetan kauppaan.

Armi Ratia tilasi välipalaksi emmental-hapankorppuja. Idea on siinä, että juustoviipale on hivenen paksumpi kuin hapankorppu. (Juha Tanttu on kertonut).

Menin vuoden alussa Facebookissa vegeryhmään, sinne nuorten ja nelikymppisten seuraan. En ole ajatellut heittäytyä vegeksi, mutta ajattelin näin saavani hyviä ruokaohjeita. Sainkin. Joka ikinen päivä postiini tuli kirje, jossa oli paljon asiaa ja useita reseptejä. Ennen kuin tammikuu oli lopussa, peruutin osallistumiseni. Kirjeiden sävy ja henki oli ihan hyvä, mutta kaikkea oli vähän liikaa. En ollut vielä valmis. Toistaiseksi jätän tämän nuoremmille.

Löydän varmaan tofu ja härkkis ja pavut ja nyhtökaura ja jne.- ohjeita kirjoista ja netistä ihan niin paljon kuin viitsin kokeilla. Uudenlaisten ruokien oppiminen vaatii vähän vaivannäköä. Jos ei onnistu, palaan sitten perunamuusiin ja nakkikastikkeeseen.

(Muistaisin, että olen juttuni otsikon ottanut Tiina Raevaaralta, ”Liikkuminen on huipputärkeää, mutta niin on espressokin).

Esa-Pekka Salonen

 Olin ollut Tallinnassa, matka väsytti ja nyt oli alkamassa Wagnerin ooppera Tristan ja Isolde. Pysyisinkö hereillä, mietin. Vähän meinasikin mennä nukahtamisen puolelle, mutta jossain vaiheessa tapahtui jotain. Aika ja paikka hävisivät.

Esa-Pekka Salonen kuvaa suhdettaan Wagnerin musiikkiin kuin huumeeksi, joka menee suoraan verenkiertoon ja keskushermostoon.” Kun Tristanin ja Isolden kolmas näytös alkaa, minulla on aina sellainen olo, että tämä ei ole mahdollista, että kukaan ei voi pystyä tekemään toisen näytöksen jälkeen enää kolmatta, siis ihan fyysisestikin. Mutta sitten kun se lähtee liikkeelle, sitä siirtyy johonkin toiseen sfääriin. Ja kun se lopulta päättyy, tuntuu kuin aika olisi jotenkin kompressoitunut kasaan.”

Tästä tihentymästä syntyy Salosen mukaan parhaimmillaan voimakas yhteyden tunne musiikin, sen esittäjien sekä yleisön kesken. ”Päästään sellaiseen viritystilaan, jossa todellakaan ei enää mieti, pitääkö viedä auto katsastukseen.”

Niin taisi minullekin käydä, en takuulla laatinut ostoslistaa kauppaan. Eikä nukuttanut.

On ollut elämys lukea Suna Vuoren kirjoittamaa kirjaa kapellimestari Esa-Pekka Salosesta. Tiedämme, että Salonen on maailmankuulu. Tiedämme hänestä aika paljon, mutta silti en tiennyt, miten todella arvostettu, kunnioitettu ja ihailtu hän on.

Suna Vuorella on ollut kiva seitsemän vuoden kirjoitusprojekti. Kiva ennen kaikkea siksi, että kaikki kehuvat hänen kirjansa henkilöä. Ihan jokainen. Eikä millään pienillä mainesanoilla. Oli ihanaa lukea kirjaa, jonka sivuilta välittyy aito kunnioitus ja jossa kunnioituksen kohde on humaani ja huumorintajuinen ihminen.

Deborah Borda sanoo sen näin: ”...se että tulee mestariksi taidemuodossa, tarkoittaa lahjakkuuden lisäksi todella kovaa työtä ja erityistä omistautumista. Hän osaa johtaa ja ottaa vastuuta.

Salosen itse sanoo, että auktoriteetti syntyy kyvystä tehdä sitä mitä on tekemässä. Mikäli tällaista kykyä ei ole, ei ole myöskään mitään, minkä varaan auktoriteetin voisi rakentaa, ”mielekäs päämäärä motivoi paremmin kuin hierarkkinen käskyttäminen.” Siinäpä oppia suomalaisille yritysjohtajille.

The New Yorkerin musiikkitoimittaja Alex Ross saa sivukaupalla tilaa kehua Salosta. Niin hän totisesti myös tekee. Muun muassa näin: Salonen kantaa mukanaan paitsi kunnioitusta myös tiettyä yksinkertaisuutta ja vaatimattomuutta, johon kaikki orkesterit eivät välttämättä ole tottuneet. Monet yllättyvät tullessaan kohdelluksi vertaisena. ”Se voi viime kädessä olla hänen suurin valttinsa.”

Esa-Pekka Salonen on aina ollut myös yhteiskunnallinen keskustelija. Näinä aikoina, kun Venäjä tappaa ukrainalaisia ja Iranissa kadut täyttyvät ruumispusseista, ja ”vapauden, veljeyden ja tasa-arvon ihanteet ovat rispaantumassa”, Esa-Pekka Salonen sanoo: ”Merkit ovat selvät. Olemme siirtymässä toiseen aikakauteen. Viimeiset rippeet valistuksesta ja ne ideat, joiden varaan Ranskan vallankumous ja Amerikan perustuslaki laadittiin, ovat aikansa eläneet.”

                                                                
                                                                                                   

Mediani on murroksessa

 Meni melkein vuosi päättää, onko Uusi Juttu myös minun juttuni. Silloin tällöin somessa on osunut joku juttu luettavakseni. Hyvin kirjoitettuja ja kiinnostavia aiheiltaan. Silti mietitytti, otanko liikaa luettavaa, tuleeko luetuksi ja viitsinkö kuunnella. En tilaa, osta enkä lue aikakauslehtiä, koska minä nyt vain rakastan kirjoja. 

Tapani seurata maailmanmenoa on selvästi muutoksessa. Huomaan ”unohtavani” uutislähetykset. En kuitenkaan uutisia, koska olen ne jo lukenut lehtien tai YLEn sivuilta. Hesarinkin joitain juttuja voi lukea edellisenä päivänä. Eli kun aamulla luen lehteä, se onkin osin kuin vanha lehti. Median murroksesta on kirjoitettu paljon. En ole sitä sen kummemmin miettinyt paitsi ihmetellyt, miksi  YLEä pitää heikentää. Jos YLEltä otetaan resursseja, antaako se niitä sitten muille? Eniten arveluttaa tekoäly ja ylipäätään nämä mahdollisuudet vääristää ääntä ja kuvaa. Mihin voi enää luottaa?

Joulun alla minusta tuli kuin tulikin Uuden Jutun jäsen. Päätöstä avitti Anu Partanen ja hänen puheensa siitä, ”Mikä Suomessa terveydenhuollossa mättää?” Luulin, etten minäkään haluaisi lukea enää yhtään juttua terveydenhuollostamme tai katsoa A-studiota, jossa Krista Kiuru ja Mia Laiho paahtavat sotesta. Silti, mikä voisi olla tärkeämpää kuin oma terveys ja vanhuuden hoiva?

Anu Partanen kertoi muistisairaasta isästään ja miten häntä hoivakodissa hoidetaan ja miten lääkäriä tavataan vain etänä. Ehkä tämä kolahti sen takia, että olen itse hoidettavien iässä (hyvä kuntoni sallii kotona asumisen) tai sitten Partasen tapa käsitellä asioita selkeästi ja suorasti. Päätökseni takana saattoi olla myös luottamus Uuden Jutun toimittajiin. En ihan kehtaa sanoa, että fanitan pomoa Olli Seuria, mutta vähän sinne päin. Viime vuosina hänen käsialaansa ovat Ylellä olleet ”Jaa, ei, tyhjiä,poissa -podcast, Avoin kysymys ja Viimeinen sana. Niissä oli uudenlaista särmää. 

Uusi Juttu sanoo auttavansa ymmärtämään maailmaa, kertovansa siitä mikä tässä maailmassa on olennaista. Ei ihan helppo tehtävä, mutta aiheista ei ainakaan ole pulaa.

Hyvää poliittista blogia kaipaan. Jos eläisimme 70-lukua, jolloin ”vallassa” olivat (niin kuin Erkki Tuomioja itseasiassa -ohjelmassa sanoi) Kekkonen, Vennamo ja Sinisalo, olisi poliittisen blogin kirjoittaminen yksinkertaista. Tänään yleinen vastapuolen mollaus tapahtuu enimmäkseen somessa. Suuren median kieli on siistiä ja hiottua, kaikkia ymmärtävää. Eikä enää ole Rubeniakaan. Ehkä Jukka Lindströmissä on sitten meille riittävästi.

Uudella Jutulla on hauskoja ohjelmanimiä – on puuroa, pihviä ja kermaa. Näin aluksi olen kuunnellut sekaisin uutta ja vanhaa. ”Terveisiä Tanskasta” -jutussa paneuduttiin erimielisyyden taitoon ja miten hyvä kiistakumppani on kullanarvoinen. Niin samaa mieltä, mutta niin vaikeaa toteuttaa käytännössä. Aiemmin syksyllä ”kermassa” keskusteltiin Sanna Marinin kirjasta. Oltiin reippaasti eri mieltä huutamalla ja päälle puhumalla, mutta silti, olipa hyviä pointteja. Niin se vain on, että Sanna Marin on ilmiö, josta emme ole vapaita vielä pitkiin aikoihin. Toiset tykkäävät ehdoitta, toiset inhoavat ehdoitta. Tällaista on ihmisten maailma.

Näillä mennään kohti uusia uutisia ja tapahtumia. Tuokoon uusi vuosi meille myös paljon iloa.

                                            

Uudenvuoden kaislalyhteet Töölönlahdella.

Siitä on kyse, että viitsii

Kävin aamulla uimassa Kallion hallissa kilometrini. Oli poikkeuksellisen vähän uimareita, joten oli herkkua uida melkein omalla kaistalla koko kolme varttia. Sen tiedän, että uintipäivälle riittää tämä yksi suoritus, tosin palautuminen on sitä nopeampaa mitä paremmat yöunet ovat takana. Yksinkertaista matematiikkaa tällä iällä.

Viime viikolla päätin, että vaikeutan gymstickin nostoa. Painoa tuli vähän lisää ja juuri sen verran liikaa, että muu kroppa ei pysynytkään mukana. Alaselkä kipeytyi eikä sallinut viikonloppuna minkäänlaista kumartelua. Valittelin tilannetta ”henkilökohtaiselle” fyssarilleni. Kai toivoin saavani jotain säälittelyä. Häneltä ei sellaista saa. Sanoi vain, että seuraavalla kerralla ei sitten kipeydy. Muutenkin hänen kestoreseptinsä minun pieniin valituksiini on, että siitä vaan kävelemään, ei lepo mitään paranna.

Elokuussa vannoin pyhästi, että syksyn tullen aloitan kuntosalikäynnit. Niin usein olen aloittanut, mutta aina olen lopettanut muutaman kerran jälkeen. Näin näyttää taas käyvän. Ulkokuntosaleilla olen käynyt ja kotona harjoitellut, mutta tiedän, ettei se ole sama asia. Jotain siinä vain on sellaista suorittamista, johon en itseäni saa. Juuri nyt olisi kuitenkin hyvä saada tehokkuutta harjoituksiini. Siis jos vielä ensi kesänä haluan golfata. Aina kentällä voi vaan kävellä, mutta kun vielä haluaisin antaa pallolle kyytiäkin.

Kävelen aika paljon. Suunnittelen lenkkini niin, että nousuja olisi ainakin jonkin verran. Tosin kotialueellani tässä asiassa ei tarvita mitään suurta erityissuunnittelua, aina on joku mäki tai raput noustavana. Mutta tietysti mäen alla voi ajatella, kipitänkö hissukseen vai nostaisinko pulssia. Päivän kunnon mukaan mennään. Se taas alkaa olla aika vaihteleva. Välillä jaksaa, välillä ei. En olekaan ikuisesti nuori. Hämmentävää sekin.

Päivän lehdestä luin, että suomalaiset rakastavat lisäravinteita. Niistä on puhuttu kauan. On sanottu, etteivät ne oikeasti hyödytä mitään. Kun syöt terveellisesti, saat ruoasta kaiken tarvitsemasi. Tässäkö vastaus onkin: nappi on helpompi ottaa kuin miettiä, mitä tänään taas söisi. Onhan siinä ongelmansa. Oman pääni päällä loistaa pyhäinen rinki, en ole koskaan syönyt lisäravinteita. Toisaalta, minulla on myös aikaa suunnitella ja valmistaa ruokani.

Vaan olisipa se aina näin yksinkertaista. Viitsimisestä on kyse. Kattilallisesta linssisoppaa saa ruoan hyvinkin neljäksi päiväksi. Parempi sekin kuin että päivän ruokana alkaisi viikkotolkulla olla pekoni ja makkara.

En tiedä, onko tämä ollenkaan ikäkysymys (vaikka usein niin ajattelen), mutta päivästä on todella paljon pelastettu, jos tiedossa on hyvää ruokaa.                                          

Olisivatpa kuntosalit aina näin komealla paikalla kuin keikyäläisillä Kokemäenjoen rannalla.

Ruokaa ja runoa

Olipa hyvä päivä tänään. Kuuntelin keskusteluja kirjamessuilta ja tein ruokaa. Paahdoin munakoisot ja paprikat (ajvar syntyy näistä), ja paahdoin myös eka kerran elämässäni kurpitsaa. Jestas miten hyvää ja makeaa. Ihan turhan pienen ostin. Tähän menikin koko aamupäivä.

Keskustelujen striimaus kirjamessuilta on mainio asia. Sitä kun ei enää jaksa neljää päivää siellä ruuhkassa kulkea ja kuunnella. Keskusteluja on paljon. Kaikki ei tietenkään kiinnosta, mutta tosi paljon oli hyviä teemoja.

Kuuntelin ruokavalmistelujeni aikana, kun Hannu Mäkelä puhui runoudesta. Hän sanoi, että näin vanhemmiten ei enää fiktio innosta, mutta fakta kiinnostaa. En ole huomannutkaan, mutta saman näytän löytävän itsestäni. Messuiltakin tarttui mukaani vain tietokirjoja.

Puoli tuntia on lyhyt aika keskustella, mutta kun keskustelijana on asian sisäistänyt ihminen, päästään nopeasti olennaiseen. Hannu Mäkelä oli juuri tällainen ihastuttava haastateltava. Hän sanoi aina ajatelleensa, että L.Onerva on Eino Leinon muusa, mutta mitä enemmän hän tutustui L.Onervaan, sitä vahvemmin ajatus kääntyi ympäri. Eino Leino taitaakin olla L.Onervan muusa. Niin tai näin, taitavia ovat molemmat olleet. Vain Leinolla on rautatientorilla patsas. Mäkelä toivoikin myös L.Onervalle patsasta, vaikka vain aivan pientä. Erinomainen ajatus.

Hannu Mäkelä on tehnyt heistä kirjankin, rakastuneet Nalle ja Moppe. Kirjassa on L.Onervan nimipäiväruno Eino Leinolle: ”Moppe tarjoaa käpälää/käkkärässä hännänpää/panee päänsä kallelleen/antaa ruusun nallelleen.” (1916).

Viime viikolla kirjastossa käydessäni tarttui käteeni pienen pieni L.Onervan  kirja”Vangittuja sieluja”. Novelleja alistetuista naisista, avioliitosta, unelmista ja rakkaudesta. Julkaistu vuonna 1915. Nyt siitä on siis otettu uusintapainos. Eipä nähnyt kirjailija naisen asemaa kovinkaan kummoisena. Niinhän se silloin oli, että mies määräsi naisen paikan.

Vaikka yli sata vuotta sitten julkaistun kirjan kieli on vanhahtavaa, on se myös hauskaa:

”Sillä hän ei ollut tukikasvatuksen tulos, ei porvarillisesta perheestä lähtöisin, jossa alituinen selkänoja tekee ihmiset ryhdittömiksi ja ylimalkaisiksi. Hän ei kuulunut noihin asemastaan mahtaileviin rouvatyyppeihin tai miestä matkiviin kovapiirteisiin yhdistysneitityyppeihin, jotka kadulla kulkevat joko mielenosoituksellisen leveästi...”

Kun sain ruokavalmistelut päätökseen, oli ihan pakko lähteä pyörälenkille. Ihanan kaunis ja lempeä syyssää sai aikaan sen, että tunnin pyöräilystä tulikin kaksi tuntia. Niin se on, ettei sitä jaksa kulttuuriakaan, ellei pidä fysiikkaansa kunnossa. Kohtuullisen kovan liikuntasuorituksen jälkeen olisi tietysti kohtuullista päästä valmiiseen ruokapöytään, mutta ei, ite pitää tehdä kaikki. Vaan onneksi tein ne valmistelut.

Tällaista on oma pikaruokani: öljyssä ja hunajassa pyöritettyjä ruusukaaleja ja kalaa.

Vähän enemmän itsekkyyttä, naiset!

 Naisen vapautunut seksuaalisuus on noussut näyttävästi esille tämän syksyn kirjoissa. Mietityttää, pitäisikö lukea. Ehkä pitäisi, eikä arvottaa etukäteen, mutta kun on lukenut Eeva Kilven Tamaran vuodelta 1972 ja Anja Snellmannin Sonja O. kävi täällä vuodelta 1981.

Siis olisiko jotain uutta taivaan kannen alla?

Inari Fernandezin ja Anne Moilasen kirjat ovat kuulemma suoraa ja osin ronskiakin puhetta naisen seksuaalisuudesta. Kirjoissa nainen käyttäytyy toisin kuin hänen odotetaan käyttäytyvän. Siis mies olettaa. Viime viikon kulttuuricocktailissa keskusteltiin naisen oikeudesta nauttia seksistä. Inari Fernandez oli mukana keskustelussa.

Perusajatus on se, että naisellakin on oikeus nauttia seksistä, eikä vain olla miehen tarpeiden tyydyttäjä. Minusta itsestään selvä oikeus, mutta eikö se sitä olekaan? Ymmärrän, että joskus on ollut toisin, mutta että tänäänkin, ei kai?

 Sitten herää epäilys, vai onko sittenkin.

On outoa kuulla keski-ikäisen naisen sanovan, ettei hän ole koskaan kuvitellut, että hänelläkin on oikeus nauttia. Siis että 80-luvulla syntyneet ajattelisivat näin. Hyväksyn ajatuksen, että 40-luvulla syntyneet naiset eivät osanneet puhua tunteistaan ja toiveistaan. Missä olisivat siihen koskaan oppineetkaan patriarkaalisessa yhteiskunnassamme. Miehen tahto on ollut laki.

Tänään naisia seksualisoidaan paljon vahvemmin kuin noin puolivuosisataa sitten. Fernandez sanoo, ettei meidän tarvitse enää miellyttää miehiä, emme tarvitse heitä, otamme seksuaalisuuden omiin käsiimme. Me saamme puhua kuin miehet, käyttää sanoja, joita ei olla totuttu kuulemaan naisten suusta. Siis ainakaan julkisesti, ehkä tyttöjen kesken. Olen itse sen ajan lapsi, että kaikki pil......telut jäävät sanomatta ja näemmä kirjoittamattakin. Myönnetään, että minulle ei vapaus ole koittanut.

Mitä lisäarvoa tarina saa siitä, että voi käyttää erilaisia nimiä sukupuolielimistä? Jos se on vapautumista, niin mistä me silloin vapaudumme?

Onhan näistä asioista puhuttu, mutta näyttää siltä, että kirjat eivät ole vieläkään käyneet tarpeettomiksi. Kirjastossa Fernandezin kirjaa jonottaa yli 1000 lukijaa, Moilasen kirjaa reilusti yli 1200.

Iltalehtien isot otsikot huutavat oikeista asennoista nautinnon huipulle pääsemiseksi. Ja lehdet myyvät. Silloin kun itse olin keski-ikäinen, meillä oli vain Kallet ja Jallut. Näistä haettiin oppia parisuhteisiin. Mielikuvani on sellainen, että näiden lehtien ostaminen myös hävetti. Niitä haluttiin lukea, muttei kehdattu näyttää haluja. Saattoivat ne olla joillekin tarpeellisiakin.

Yritän tässä sanoa, että kaikki mikä madaltaa häpeän kynnystä puhua seksuaalista haluista, on hyväksi. Minä vain luulin, että kynnykset olisivat omista ajoistani madaltuneet. Vähän itsekkyyttä, naiset. Tämä sopii ohjeeksi moneen arkiseen asiaan parisuhteessa. Ei minun ole niin väliä, sinä olet tärkein -ajattelu ei todellakaan ole aina hyväksi. Kummallekaan.

    Olisiko sunnuntaipäivän viettoa miehen ehdoilla?  Naisella ainakin näyttäisi olevan kaipuuta tehdä         jotain muuta. (Kuva Jean Kisling)

”Kadonnutta Eurooppaa etsimässä”

 Olen kateellinen tämän ajan tuomista mahdollisuuksista matkailijoille. Sen kun vain googlaat. Heti tiedät, mihin mennä, mitä kannattaa nähdä. Löydät suositut ravintolat ja menet sinne minne muutkin turistit menevät.

Ville-Juhani Sutinen ei ole tyytynyt googlaamaan. Hän on etsinyt Euroopasta sen kadonneita osia ja tehnyt sitä sekä konkreettisesti kulkemalla, mutta myös lukemalla alueella syntyneiden kirjailijoiden teoksia. Kirjat, joissa maantieto, historia ja kirjallisuus yhtyvät, ovat kiehtovia. Sutinen kirjoittaa kadonneista kylistä ja alueista ja hävinneistä aatteista. Hän kirjoittaa alueesta, jota ei ihan tarkkaan ottaen enää ole, Galitsiasta.

Galitsia on ollut maakunta Ukrainan Lvivin ja Puolan Krakovan tuntumassa. Siihen aikaan, kun oli Itävalta-Unkarin keisarikunta. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen katosivat keisarit, valtioiden rajat menivät uusiksi ja ihmiset saivat sopeutua uuteen tilanteeseen sen kun taisivat. Myös Galitsia hävisi.

Sutinen kirjoittaa, että pohjimmiltaan me kaikki elämme rajamaalla, keksityissä, fiktiivissä valtioissa. On Sutisen tavoin helppoa nähdä, että Suomi on Galitsian lailla lännen ja idän välissä: Suomen sijainti Ruotsin ja Venäjän saumakohdalla ja eri aikoina osana näitä imperiumeja tekee siitä monin tavoin marginaalin. Sutinen kirjoittaa, että ”on lähinnä historian oikku, että Suomi on tätä nykyä itsenäinen valtio ja Galitsia on kadonnut – asia voisi yhtä hyvin olla toisinpäin. ”

Sutinen kuvaa kuinka Ukrainassa on satoja hylättyjä juutalaisten pyhäkköjä.: ”Zhovkan 1600-luvun lopulla valmistunutta barokkityylistä synagogaa pidettiin aikoinaan Euroopan kauneimpana lajissaan. Nyt se on yksi Euroopan yksinäisimmistä rakennuksista. Tämä paikka kertoo sekä muistamisesta että unohtamisesta.” Googlasin Zhovkan ja kyllä, on ollut aikanaan todella upea, nyt ränsistynyt. Ukrainassa on edelleen paljon synagogia, mutta paljon on Sutisen mukaan autioituneina tai niillä on toinen tarkoitus, ovat esimerkiksi kauppakeskuksia.

2.maailmansodan aikana tällä alueella tapettiin yli 90% juutalaisista.

Sutinen kirjoittaa kirjassaan galitsialaisista kirjailijoista kuten Joseph Rothista. Hänen syntymäpaikkansa on Brody, Galitsia, Itävalta-Unkari. Rothin syntymän aikaan nämä kaikki olivat vielä olemassa. Alueelle antoivat leimansa puolalainen, juutalainen ja ukrainalainen kulttuuri.

Sutisen innoittamana luin Joseph Rothin Radetzkymarssin, julkaistu 1932. Kirja on kertomus Habsburgien monarkian romahtamisesta ja keisarien ajasta. Frans Joosef hallitsi peräti 68 vuotta. Hän oli varmasti monen mielestä Jumalasta seuraava. Vähän oletin, että saatan jättää lukemisen kesken, mutta ihme kyllä,  kirja otti mukaansa. Ehkä se oli Rothin satiirinomainen kirjoitustapa tai sitten se vain oli niin osuvaa ajanhengen kuvausta.

Roth oli alkoholisti, kuoli 45 vuotiaana. Hänen viimeinen kirjansa oli Pyhän juomarin legenda. Pienessä kirjassaan hän kuvaa juopon (omaa?)elämää. Tämän kirjan hienoutta en tavoittanut.

                                    

Ville-Juhani Sutinen, Reunamerkintöjä. Kadonnutta Eurooppaa etsimässä.

Sutisen kirja Paratiisista oli myös ihan luettava kirja, jos metsäsuomalaiset 1640-luvulta alkaen kiinnostavat.

Eevaliisa 90 vuotta

                                                   

 Noin kuukausi sitten Eevaliisa täytti 90 vuotta. Tänään lopulta onnistuimme viettämään täysin kiireettömän juhlahetken. Merituuli puhalsi ja oli vain ihanaa istua, jutella ja nauttia kesäpäivästä.

Emme ystäväni kanssa tapaa kovin usein, mutta keskustelemme puhelimessa viikoittain. Melkein aina puhumme kirjoista, joita olemme lukeneet. Aika usein käsittelemme päivän politiikasta tärkeimmät. Hän on hyvin kartalla siitä mitä maailmassa tapahtuu.

Tuttavuutemme alkoi, kun olimme 10 vuotta samassa lukupiirissä eli ystävystyimme aika vanhoina. Se taitaa olla suht harvinaista.

Tänään muistelimme tanssillista nuoruuttamme, vaikka emme niitä aikoja kaipaakaan. Mutta onhan siinä oma huvittavuutensa muistaa ravintola Tullinpuomin hissimiehen tuijotus. Kelpuutti sentään sisälle. Tai miten Sillankorvan ylpeä hovimestari Taru Stenvall seisoi ravintolan rappusten yläpäässä ja katsoi, olemmeko asiallisia naisia hänen ravintolaansa. Oi noita 60 luvun aikoja, kun nainen ei itsenään kelvannut ravintolaan.

Tänään puhuimme myös miten ihanaa olisi, jos keskustelukumppanina olisi eri ikäisiä ihmisiä. Mutta sitten toisaalta, nuorten ihmisten kanssa on tosi vaikeaa keskustella. Eivätkä nuoret osaa keskustella vanhojen ihmisten kanssa. Ja päinvastoin. Ei tietenkään, koska meitä kiinnostavat eri asiat kuin heitä. Ja taas toisinpäin. 

Me emme enää unelmoi suuria, meille riittävät pienet herkut. Niin kuin tämänpäiväinen.

                                                        

Koira ja me ihmiset

Elin viikon intensiivisessä suhteessa koiran kanssa. Hän rytmitti päiväni, nukkumiset ja heräämiset. Niinpä  sainkin nauttia ihanista kesäaamuista hiljaisessa kaupungissa, jossa mustarastaiden huiluinen ääni täytti maailman. Ajattelin kirjoittaa koirasta, mutta niin että höystäisin tarinaani huumorilla. Sitten tulikin pulma. Mistä minä sen huumorin tempaisen. Eihän sitä ole eläimillä. No tosin sitä ei aina ole meillä ihmisilläkään.

Toisaalta, kyllä eläin saa meidät, jos ei aivan nauramaan, ainakin hymyilemään. Sen saa aikaan koiran iloinen energia. Kunpa me ihmisetkin antaisimme toisillemme yhtä paljon hyvää tuulta kuin koira antaa meille. Jos siis oikeasti näemme koiramme eli jos puhelin ei ole lenkeillä se kaikkein tärkein.

Eino on aina valmis lenkille. Rakastan niitä hetkiä, kun lähdemme ulos ja hän hyppii ja haukahtelee. Hän näyttää ilonsa, osoittaa kaikin tavoin, tästä minä tykkään. Hän ei ole koskaan myrtsi ja vastahakoinen. Eniten Eino rakastaa metsälenkkejä, kapeita polkuja ja kallioille kiipeilyä. Seuraan puuskuttaen perässä ja siellä hän on, katse sanoo, ala tulla jo. Ja minähän tulen. Hoitokoirani Eino palkitsee minua monin verroin näillä joskus varsin haastavillakin poluilla. Menisinkö metsään kallioille kiipeilemään ilman Einoa? No en varmasti. Eino ei ymmärrä tarjoamansa palvelun suurta merkitystä. Meidän ihmisten pitäisi enemmän kävellä muuallakin kuin tasaisella maalla, tekee hyvää tasapainolle.

Eino on tahtokoira, hyvin määrätietoinen. Hänen kanssaan ei tarvitse pohtia, mennäänkö sinne vai tänne, hän tietää mitä haluaa. Ihmisten kanssa joutuu joskus  loputtomasti miettimään oikeaa valintaa. Toki halumme menevät myös ristiin, mutta sitten neuvotellaan. Väkisin en hihnasta vedä, minun ei tarvitse voittaa. Muistaisipa tämän joskus ihmistenkin kanssa.

Einoa on turha pakottaa mihinkään mitä hän ei halua. Jos hän ei halua syödä, juosta pallon perässä, vinguttaa leluaan, hän ei tee sitä. Ei tule myöskään syliin käskemällä, mutta lähellä hän haluaa olla. Katselemme toisiamme paljon silmiin. Se onkin aivan olennainen osa ihmisen ja koiran välisestä suhteesta, siitä kasvaa vuorovaikutus ja luottamus. Aina ei voi tietää eikä ymmärtää mitä koira ajattelee, mutta koira ei myöskään turhaan monimutkaista asioita. Niin kuin me ihmiset.

Kehun Einoa loputtomasti kauniiksi ja viisaaksi. Tiedän lässyttäväni, mutta miksen puhuisi tunteella eläimelle, joka kiertyy lähelleni? Ihmisten kanssa saa ihan riittävästi kahlita tunneilmaisuaan. Kun olen hieronnut Einon selkää, hän menee matolle kieriskelemään, ojentaa koipensa kohti kattoa ja päästelee ihania murahteluja. On hyvä olla. Ei hullumpi ajatus ihmisellekään, kieriskellä ja ojennella. Äänen kanssa tai ilman.

Eino täyttää tänään 7 vuotta. Olen tuntenut hänet 8-viikkoisesta alkaen. Näistä vuosista olen ikionnellinen.                                        

Kauppareissumme onnistui hienosti.

Einolla riittää tarvittaessa malttia.

Tapahtui näinä päivinä

 Kävelkää ihmiset ja kävelkää reippaasti. Näin meitä kehotetaan. Tottelen. Kävelen oikeastaan aika paljon. Eilen oli golfpäivä, joten mittariin tuli paljon kilometrejä. Golfin kierrot ja lyönnit tuntuvat vanhan kropassa, keskivartalossa ja hartioissa. Sain Einon yökylään, joka tarkoitti sitä, että illalla oli lenkin aika. Uupuneet jalkani ihmettelivät, että taasko mennään. Kuitenkin lyhyt ja rauhallinen kävely rentoutti jalkojani tosi hyvin. Parempaa se oli kuin sohvalöhö, mutta enpä olisi lähtenyt jos ei olisi ollut Einoa.

Niin väsynyt kuin päivän golfista olinkin, uni ei tullut heti. Selvää ylirasitusta, luulisin. Ehkä mun fysiikka ei enää kestäkään kaikkia kiertoja ja vääntöjä ja kilometrejä. Jospa tämä onkin minulle liian rankkaa? Kuulin, kun seinäkello löi vielä puoli kahden lyönnin, sen jälkeen olen nukahtanut ja nukuinkin aamuseitsemään. Eino tuli pusuttelemaan, mutta sitten sovimme, ollaan vielä hetki sängyssä. Siinäpä sitten meni unessa vielä yksi tunti. Ihana koira, kun ymmärtää tarpeeni.

Mikä suurenmoinen nautinto olikaan lähteä aamukävelylle koiran kanssa. Aurinko paistoi, linnut liversivät, kukat kukkivat, kesä ei vielä hehku, mutta on vahvasti läsnä. Tällaisina aamuina tuntee olevansa elossa. Nyt on loistava sää kävelyretkelle. Ei ole liian kuuma, ei liian kylmä eikä ole liukasta. Mitä muita tekosyitä sinulla on, ettet saa itseäsi ulkoilemaan?

Vanhat ihmiset kuulemma syövät huonosti. Se on paha, koska juuri meidän pitäisi olla tosi tarkkoja proteiinin ja vitamiinien kanssa. Omaa hapertumista ei voi kokonaan estää, mutta voi sitä hidastaa. Tänään helluntaina aamiaiseni oli hyvä (ei kiistellä makuasioista): Jogurtissa pensasmustikoita, hernerouhetta ja saksanpähkinöitä, teen kanssa hummus-juusto-mansikkaleipä.

Piti itse asiassa kirjoittaa näistä ajatuksista vain päiväkirjaani, mutta sitten istuinkin koneelle. Tähän on myös pari muuta syytä, jotka haluan kertoa. Meitä huijataan kaiken aikaa. Kadulla varastetaan ihmisiltä passit ja rahat (HS), netissä viedään suurempia omaisuuksia, vaikka meitä jatkuvasti varoitetaan. Pankki sulki oman visani, kun olivat havainneet väärinkäytöksiä. Itselläni ei ollut mitään hajua koko jutusta enkä käsittääkseni ole tehnyt edes mitään väärin. Onneksi summat olivat pieniä. Olenpa nyt sitten tehnyt ensimmäisen kerran elämässäni rikosilmoituksen. Tiedä sitten, saanko rahat takaisin.

Viime perjantaina kävelin keskellä päivää Runeberginkadulla, olin menossa kuuntelemaan entisen naapurini Satu Pihlajan väitöstilaisuutta. Pysähdyin toviksi katsomaan vaatekaupan ikkunaa, kun selkäni takana melkein korvani vieressä mies huusi tosi kovaa: Mummo. Kuole.

Huutaja oli nuorehko mies, joka jatkoi matkaansa ja samalla huuteli muillekin. Pelästyin enemmän ääntä kuin sanoja. Kokemus ei ollut kiva, mutta se hävisi mielestäni, kun oli ilo seurata miten hienosti Satu suoriutui keskustelussa opponentin kanssa.

Onhan se niin toinen maailma. Niin sivistynyt, niin akateemisia perinteitä täynnä. Siellä ei mummoille huudella rumia.

Pieni japanilainen puutarha Sturenkadulla

on juuri nyt upea kukkaloistossaan.

Satuttaa ja suututtaa

Teen hidasta tutustumista Han Kangin (nobelisti) kirjoihin. Aloitin lukemalla vuonna 2018 ilmestyneen kirjan Ihmisen teot. Kirja on kertomus Etelä-Korean armeijan ja demokratiaa kannattavien mielenosoittajien välisestä verisestä yhteenotosta. Vuonna 1980 Gwangjussa sai surmansa noin 200 mielenosoittajaa.

Kirjan nimen perään voisin laittaa kymmenen huutomerkkiä, jos se olisi keino ilmaista millaisia me ihmiset olemme. Eikä todellakaan tarvitse mennä puolen vuosisadan taakse, riittää kun pysymme tässä päivässä. Mitä me ihmiset oikein teemme toisillemme? Teimme ennen ja teemme tänään.

Ehkä päivittäinen Ukrainan ja Gazan uutisten seuraaminen on saanut aikaan sen, että olen ainakin vähän turtunut väkivaltaan. Ehkä myös siksi pystyin lukemaan Ihmisen teot. Pahinta kirjassa oli, tietysti, nuorten ihmisten kuolema. Kangin kerronta on lähes lakoonista, sillä hänen ei tarvitse värittää tarinaansa. Riittää, kun kertoo kidutuksista, kuolemansa kohdanneista, viilletyistä ja hakatuista nuorista, melkein lapsista.

Sukulaiset ja ystävät etsivät ruumiskasoista tuttuja, poika etsii ystäväänsä, ruumiskasassa oleva etsii sieluaan. ”Halusin olla vapaa, jotta voisin lentää sinne, missä tappajat olivat, ja vaatia heitä kertomaan, miksi he surmasivat minut. Miksi he surmasivat sisareni ja mitä he tekivät hänen ruumiilleen.”

Vasta kirjan loppupuolella kyyneleet tulevat ja sumentavat näköni, mutta se ei ole paha asia. Pahaa on se, että tätä kaikkea tapahtuu niin monessa maassa. Tänäänkin, kuten tiedämme. Satuttaa ja suututtaa, kun kaikki vain jatkuu ja jatkuu.

Han Kangilta on käännetty myös vuonna 2007 ilmestynyt Vegetaristi ja vuonna 2021 Älä jätä hyvästejä.