Weckström ja Tuurna - olitte herkkua

Tiina Weckström on näyttelijä ja laulaja. Kun nämä kaksi asiaa yhdistyvät osaavassa ihmisessä, onkin ilotulitus valmis. Pienessä Teatteri Jurkassa vallitsi lauantaina iltapäivällä ihastuttavan hersyvä, hauska ja koskettava tunnelma, kun Weckström ja Jussi Tuurna näyttivät mitä se on, kun taiteilijat  antavat mennä täysillä.  Kahden ja puolen tunnin jälkeen omakin olo oli aivan hengästynyt. Miksiköhän meillä ei ole enemmän tällaisia esityksiä, sillä onhan meillä lukuisia osaavia näyttelijöitä, jotka osaavat laulaakin? Ehkei se kuitenkaan ole niin helppoa kuin miltä se näytti Weckströmin ollessa lavalla.

Tiina Weckström on hyvässä vedossa, osaa draaman lait, siirtyy vaivatta tunnelmasta toiseen, ja sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin. Lauluissa oli paljon kohtaloa ja kuolemaa, mutta myös rakkautta. Aulikki Oksasen Syreenipensaitten alla oli tosi kaunis.

Weckströmin ja Tuurnan yhteistyö ja sanailu oli mainiota.  Jussi Tuurna oli kaikkea muuta kuin taustalla pysyvä pianisti.  Herkkua sekä musiikillisesti että sananvaihtojen osalta. Ja saimmehan me vieraaksemme myös itsensä Kristuksen vai oliko se sittenkin kimalteessaan säihkyvä Conchita Wurst.

 Brellin lauluja rakastavana pidin erityisesti lauluista Ala vetää vaan ja Syntymässä säikähtäneet, jotka molemmat ovat Liisa Ryömän suomentamia.  Toisen näistä lauluista Weckström liitti tähän päivään enkä voi olla toista mieltä. Lyyrikot sanovat asioita suoremmin, mutta myös kauniimmin ja hienovaraisemmin, mitä proosan tasolle jääneet eivät aina taida.  Siis esimerkiksi siitä, miksi  pieni  vähemmistö saa äänensä kuuluville, miksi hiljainen enemmistö on hiljaa, miksi se vaikenee?

Syntymässä säikähteneen sanat ovat Susanna Haaviston esittämästä laulusta:

Onpa monta onnetonta, ponnetonta, puolinaista, raukkamaista,
 miestä, naista, säikkynyttä syntyissään,
 ei he tohdi, ei he tahdo, eivät ehdi, ei mitään mahda,
pelokkaina on valmiit aina päänsä pensaaseen pistämään.
Jos joku koskee, luokseen käskee, he tuskin kehtaa mennä kohti,
 he vain väistyy, poistuu
 säikähtäneet syntyissään.
He joskus päättää, nyt tämä riittää, selän köyryys, ahdas nöyryys,
huikeesti huutaa ja murtaa suuta, lähtee raitille rähjäämään,
syö sika eväät, he epäilevät, he piiloon luikkiin, ei riitä tahto ei riitä puhti.

Joskus vain faktat eivät riitä

Kansainvälisenä naistenpäivänä onnentoivotuksia liitelee erityisesti somessa. Ehkä joku aviomies muistaa vaimoaan kukkasellakin, kenties työpaikoilla tarjotaan kakkua. Kaiken tämän mukavan hempeilyn keskellä en yksinkertaisesti voi olla kirjoittamatta väkivallasta, jota tytöt kohtaavat. Postiluukusta tipahti "Solidaarisuuden" kirje, jossa minulle toivotettiin hyvää naistenpäivää. Kirjeen toisella puolella oli varsinainen asia: tyttöjen silpominen.

Tämä ei tietenkään ollut ensimmäinen kerta, kun luin miten tytöt ovat vaarassa joutua silvotuksi, ympärileikattavaksi. Olen myös tästä kirjoittanut aiemmin, mutta ehkä siitä on kirjoitettava ja puhuttava niin kauan kunnes tapahtuu muutos.  Silti nyt olisin ehkä ohittanut kirjeen sen enempää ajattelematta, sen suurempaa tuskaa tuntematta. Luultavasti olisin lähettänyt pienen summan rahaa niin kuin ennenkin.

Nyt vain kävi niin, että olin juuri lukenut somalialaisen Nura Farahin kirjan Aavikon tyttäret. En kommentoi kirjaa sen enempää, koska keskustelemme kirjasta seuraavassa lukupiirissäni, jonne saamme vieraaksi myös itse kirjailijan.

Mutta Solidaarisuuden kirje ja kirjan luku " puhdistautuminen" limittyivät vain sillä tavalla yhteen, että halusin siitä kirjoittaa.  Kirjassa tytön äiti ja toiset tytöt antavat ymmärtää, että tyttö on likainen niin kauan kuin häntä ei ole leikattu. Niin kauan kuin hänen virtsansa lentää ympäristöön ja nilkoille eikä putoa suihkuna yhteen paikkaan. Kun tyttö on neulottu kiinni kuin kori, joka ei vuoda mistään, silloin hänen virtsansa ei lennä ja hänen kunniansa on turvattu. Ja kuka nyt menee naimisiin aukinaisen tytön kanssa, sanoo äiti ja osoittaa sieraimiaan: kaiken pitää olla yhtä umpinaista kuin sieraimieni kolo. Ja niin kymmenvuotias tyttö silvotaan.

Tarina, joka on liian monille täyttä todellisuutta, sai minut melkein pahoinvoivaksi. Me tuskin osaamme edes kuvitella leikkauksen aiheuttamaa suunnatonta kipua. Mutta tytön äiti on onnellinen, hänen tyttärensä ei enää ole likainen.

Joskus tarvitaan faktojen ohella kaunokirjallinen viesti, että sanoma koskettaa riittävästi.

Zlatan on monen idoli

Miehen voi viedä pois Rosengårdista, mutta Rosengårdia ei voi viedä pois. Tai toisella tavalla sanottuna: ghetto ei koskaan lähde ihmisestä. Näin sanoo "Minä, Zlatan Ibrahimovic" itsestään kertovassa kirjassa. Ja todistaa sen kirjan sivuilla: vedän omalla tyylilläni, paskat siitä mitä porukka ajattelee. Sehän olen minä, Zlatan. Pari kolme vuotta sitten ilmestyneen kirjan on kirjoittanut David Lagercrantz, mutta ääni on Zlatanin. Kiinnostava kirja jalkapallosta, vaikkei kaiken aikaa kovin mukavaa luettavaa.

Maahanmuuttajataustaisen lapsen kotiolot eivät olleet helpot. Hän oli nuorena kuin katupoika, varastelija ja häirikkö, mutta kasvoi  jalkapallokenttien tähdeksi.  Fanit kirkuivat hänen nimeään Hollannin Ajaxissa, Italian Interissä ja Juventuksessa, AC Milanissa, hän oli Messin seurakaveri Barcelonassa, hän oli toisten suosikki, toisten inhokki.

Kirja on hurja ja uskoisin myös rehellinen kertomus siitä,mitä on jalkapallo ja mitä kaikkea siinä maailmassa tapahtuu. Se on kertomus valmentajista ja faneista.Ja kaikesta siitä valtavasta paineesta, mihin pelaaja joutuu. Zlatanilta odotetaan maaleja, muuten hänellä ei ole arvoa. Hänet on ostettu miljoonilla, seuran omistajan on saatava rahalleen vastinetta. Ei siinä kysellä, mikä on fiilis tai oletko riittävän terve pelaamaan.

En ole lukenut Jari Litmasen kirjaa, en Teemu Selänteen. Luulen, että molemmat ovat niin siloiteltuja persoonia, ettei heistä saisi kokoon näin  värikästä tarinaa. Toisaalta jääkiekossa on ollut ja on kovaa väkivaltaa. Jopa tarkoin harkittua. Harkittua ja kostonhimoista se on jalkapallossakin.

Zlatanista kertova kirja avaa varsin rankalla tavalla Zlatanin kokemukset ja ennen kaikkea hänen asenteensa. Hän on jatkuvasti puolustuskannalla. Hänen on koko ajan sanottava itselleen, olen sellainen kuin olen, ja saan olla tällainen, muuten en ole Zlatan. Voittamisen pontimena on viha. Ja näyttämisen halu joka on välillä myös kostamista kaikelle sille mitä joskus on tapahtunut. Se on uhoojan kirja: minä vielä näytän teille.Ja niin kuin tiedämme, se ei jäänyt 
uhoamiseksi.

Eityisesti tarina  Zlatanista Barcelonassa ja joukkueen silloisesta valmentajasta Guardiolasta on uskomaton. Zlatan sanoo, valmentaja ei pysty käsittelemään vahvoja ihmisiä, hän tarvitsee vain koulupoikia. Ja kiltiksi ja tottelevaiseksi koulupojaksi Zlatan ei suostu. Siitä ei sitten hyvää seuraa. Koko tarina tuntuu aivan käsittämättömältä, kun tietää millä tasolla Barcelona pelaa, kuinka suurissa rahasummissa liikutaan - ja silti, valmentaja päättää. Barcelona ei ollut Zlatanin paikka, mutta muistan hämärästi, ettei se ollut myöskään Jari Litmasen paikka.

Majakanvartija muillekin kuin muumiriippuvaisille

 En ole muumiriippuvainen, mutta tunnistan itsessäni monia hepulin ja Pikku Myyn piirteitä. Teatteri Avoimissa Ovissa esitetään näytelmää, jossa naiset viettävät tuokioita muumien luojan Tove Janssonin jalkojen juuressa, ovat lähellä idoliaan.

Näytelmä ei ole esitys Tove Janssonista, vaan se peilaa kolmen naisen elämää  Janssonin kautta. Majakanvartijassa naiset nauravat, kipuilevat, itkevät ja loistavat.  Useasta pienestä kohtauksesta -  taitavasti toisiinsa sidotuista - syntyneessä näytelmässä on useita herkullisia hetkiä. Yksi hauskimmista oli muumiriippuvaisten tapaaminen. Päivät vain joskus ovat sellaisia hattivattipäiviä.

Näytelmästä tuli ennen kaikkea kolmen naisen, kolmen näyttelijän juhla. Oli toki sisältöäkin, ei kai sitä ilman mitään voisi syntyäkään. Mutta nämä näyttelijät näyttämöllä Eeva Putro, Anu Koskinen ja Ella Pyhältö rakensivat  pienesti, mutta samalla niin hienosti, tarkasti ja koskettavasti vahvoja ja nautittavia kohtauksia. Että minä teistä pidin.

En haluaisi ketään nostaa erikseen esille, mutta Anu Koskisen Hemulin väitöstilaisuus oli hersyttävän hauska.  Dementiaa sairastavan äidin (Anu Koskinen) ja hänen tyttärensä (Ella Pyhältö) kohtaaminen oli herkkä ja raastava. Ja niin todellinen. Kyllä siinä kyyneleet silmiin nousivat.

"Minä piirrän sinua. Ja sinä piirrät minua. Kunnes kuolema meidät erottaa."

Näinkin siis voi teatterin keinoin ja hienolla näyttelijän työllä katsoa omaa elämää Tove Janssonin muumien maailman kautta. Eihän se maailma uskallanko, onko minusta siihen - ajatuksineen ole vain satua ja kuvittelua. Kohtaamme eri tilanteissa omat mörkömme.

Ymmärrän ihmisiä, joista on tullut muumiriippuvaisia.  Esimerkiksi Janssonin kirjan Taikatalven yksi pieni muumimamman vastaus esitettyyn kysymykseen syvän talviunen keskeltä kertoo niin paljon:

"Vastaus kohosi jostakin syvältä, sieltä missä asui naisellinen kiintymys perinteisiin: -surunauhat...ne ovat minun komerossani...ylimmällä hyllyllä...oikealla...Sitten hän vaipui jälleen uneen."

Golfmatkailua Canarialla

Pariviikkoisen golfmatkan jälkeen olo on nyt sekä tyhjä että hitusen avuton. Pitää ihan itse päättää mihin aikansa käyttää.  Enää en ole kuin sisäoppilaitoksessa, jossa ohjelma oli tarkasti määrätty: bussin lähtöajat, tiiausajat, ruoka-ajat. Kuulostaako kivalta? Ei, mutta silti se oli kivaa. Huolet olivat muilla, minun ei tarvinnut kuin nauttia kulloinkin tarjolla olevasta herkusta: golfista, ruoasta, seurustelusta, nukkumisesta. Yksinkertaista ja niin tervehdyttävää.

Sisäoppilaitos ei ehkä osu ihan nappiin, sillä olihan elämää ulkopuolella hotellinkin. Oli upea meri, rannan kävelytiet, baarit ja kaupat.  Ja loistava sää. Oli myös aikaa lukea ja seurata iPadin kautta mitä maailmalla tapahtuu. Se ulkopuolinen ei kauheasti kiinnostanut. Oli ihanaa kääntyä vain sisäänpäin, vain golfata ja seurustella ihmisten kanssa niin kuin ei mitään pahaa maailmaa olisikaan. Luulen, että tällainen loma on erityisesti työssäkäyville täydellistä terapiaa, mutta on se sitä myös eläkeläiselle. Rutiinit ovat kuolemaksi, siksi ne on välillä saatava rikki.

Golfloma on monella tapaa haastava. Se on sitä vielä enemmän, jos lähdet matkalle yksin. Miten sopeudut, tunnetko olevasi ulkopuolinen pariskuntien (useimmat ovat) keskellä vai saatko myös ihmisistä lisäenergiaa. Totta kai se on myös itsestä kiinni, mutta ainahan ei niin sanotusti natsaa. Kaksi viikkoa ei ole pitkä aika, mutta on kuitenkin silloin kun olet tunnista toiseen osa ryhmää. Siinä tarvitaan samoja asioita kuin elämässä yleensä: toisen huomioimista, läsnäoloa, kuuntelemista, luottamusta. Tyhjänpäiväisistä urputtamalla pilaat vain oman lomasi.

Suurin haaste on tietysti golf. Kymmenen peliä kahdessa viikossa. Jaksatko, osaatko ja ennen kaikkea, saatko onnistumisen kokemuksia. Ilman niitä mielentila kääntyy helposti nurjaksi.  Jos oma mieli jäkättää koko ajan omaa osaamattomuutta, inhottava kierre on valmis. Onneksi golfissa tulee kaikille epäonnistumisia ja onnistumisia. Se ei ole kenellekään pelkkää automatiikkaa. Peliseuran merkitys on suuri. Vietät noin viisi tuntia kolmen ihmisen seurassa. Onko ilmapiiri sellainen, että voit hengittää vähän kuin samassa ilmanalassa, että saat toisista voimaa etkä ala puristamaan grippiä sormenpäät valkoisina.  Nyt tuurasi peliseuran kanssa. Lyhyt yhteenveto: erityisen onnistunut matka.

Kuulin keskustelun, josta jäi mieleeni unelma: ykkösavauksella suoraan  par nelosen greenille. Tällä elän kesään.

Anfi Tauron väylät olivat kutkuttavia, kaukana tavanomaisista.

Kellokosken Prinsessa

Prinsessan tarinan tuntevat monet. Olin kuullut hänestä paljon, mutta en ollut nähnyt elokuvaa enkä lukenut Ilkka Raitasuon ja Terhi Siltalan kirjoittamaa kirjaa. Otin kirjan matkalukemiseksi eikä se ollut ollenkaan huono valinta. Mielenkiintoinen ja todellinen tarina ihmisestä, joka 1930-luvulla joutui skitsofrenian vuoksi laitoshoitoon. Luin kertomuksen naisesta, jonka paineet mursivat.

Ehkä kukaan ei tietoisesti valitse elämää harhojen maailmassa, mutta Prinssesta lukiessani epäilin, ehkä jossain määrin niin voi tehdä. Olihan hänelläkin kaikkien harhojen keskellä kirkkaita hetkiä. Ehkä hän sillon ajatteli, että on helpompaa, paljon helpompaa, selvitä elämässä kuninkaallisena kuin Anna Svedholmina. 

En tiedä psykiatrian maailmasta paljoakaan, siksi olikin kiinnostavaa lukea myös mielisairaanhoidon kehityksestä. On hurjaa ajatella, miten erilaisten kokeilujen kautta, joissa hoidon kohteina ovat ihmiset, eivät rotat, on päädytty tämän päivän enemmän ihmistä kuunteleviin hoitoihin. Anna säästyi lobotomialta, mutta sai kyllä sähkösokkihoitoja, vaikka ne eivät hänelle apua tuoneetkaan.

Annalla oli hyvät geenit, hän eli 92 vuotiaaksi. Eikä edes dementoitunut. Muisti täsmälleen oikein kaikki ihmiset, joille hän oli antanut prinssin tai prinsessan nimen ja arvon. Kirja välittää kuvaa aivan ihastuttavan positiivisesta ja elämäniloisesta taiteilijasielusta, joka osasi ja halusi laulaa ja soittaa. Prinsessalla ei ollut tukenaan sukulaisia, mutta hänen lähipiirissään Kellokoskella oli paljon ymmärtäviä ihmisiä. Paikallisesta osuuspankista hän sai riittävästi shekkejä, jotta pystyi palkitsemaan alamaisiaan.

---------------

Kun katsoin Esa Suomisen fb:ssa välittämän videon kilometrien mittaisesta ruokajonosta Myllypurossa, en voi olla ajattelematta, kuinka moni heistä putoaa kyydistä. Menettää uskonsa selviytymiseen ja päätyy harhojen maailmaan kuin Prinsessa.

Keskellä kesää

Siitä on vuosia, kun olen viimeksi ollut Gran Canarialla. Nyt siis täällä eikä mikään näytä muuttuneen. Valkoihoiset pohjoismaalaiset ja eritoten saksalaiset grillaavat itseään niin kuin aina ennenkin.  Tunnen itseni selkeästi paremmaksi ihmiseksi. Minä sentään kävelen useita kilometrejä, työnnän golfkärryjä - ja nahka palaa ja paahtuu.

Sekä Meloneraksen että Anfi Tauron kentillä ovat kovilla olleet niin sieluni kuin kroppani. Ihan turhaan me Vuosaaren kentällä valitamme kukkuloista, jotka vievät pallomme. Tulkaapa tänne rotkojen maailmaan.

Ihan uusi juttu itselleni on älyauto. Se on pakollinen Anfi Tauron kentällä. Sen ymmärtää kerran kentän kierrettyään. Älyauto älytti minut täysin. Lähdin autolla ajaen etsimään pelikaverin palloa. Yhtäkkiä auto ei liiku mihinkään. Olin ajanut kielletylle alueelle. Pois pääsee peruuttamalla. Paitsi jos peruuttaa autonsa kallioon kiinni. Siinähän olin, auto ei liiku mihinkään suuntaan.  Takana vaara, edessä kielletty alue. Pääsin pois. Työntämällä.

Sanokaa vielä, etteikö matkailu avarra.

Hotellimme sisääntuloaula on kuin kirkko, sisäpiha tyylikäs espanjalaisen kylän plaza. Tarkoituksella tehtyjä.