Hyllyssäni on jo pitkään ollut samalta kirjailijalta kaksi
paksuhkoa historian kirjaa, joista nyt toisen pitkän empimisen jälkeen lopulta
otin luettavaksi. Hyvä että otin. Norjalainen Karsten Alnaes on perehtynyt
historiaan, mutta hän on myös kaunokirjailija. Varmaan myös siksi hänen kirjansa osoittautui
mukavaksi luettavaksi. Kirja oli käsilleni aikamoista bodausta, koska se vei
minut sillä tavoin mennessään, että sitä oli luettava illalla myös sängyssä.
”Pimeyden aika” käsittelee Euroopan historiaa vuosilta 1900–1945.
Ja niin kuin tiedämme, se ei ole ollut kuin hetkittäin hyvää aikaa ihmisille.
Alnaes saa reiluun 700 sivuun sopimaan kaiken sen pimeyden ja hurmahenkisyyden
mikä Euroopassa silloin vallitsi. Kirjan
alkuteksti vie Berliiniin ja kaupungissa oleviin moniin historiallisiin
yksityiskohtiin. Vain kerran Berliinissä käyneenä tuli vahva tunne, että olisi syytä
tehdä sinne toinenkin matka.
Kirja on jännittävästi erilainen historian kirja myös
kuvituksen osalta, sillä kuvituksena on vain taitelijoiden maalauksia. Upeita
sellaisia.
Vuosisadan alussa uskottiin rauhaan. Ennen ensimmäistä maailmansotaa
Eurooppa eli ”huolettomasti”. Stefan Zweig
sanoo: ” Ei milloinkaan Eurooppa ole ollut voimakkaampi, rikkaampi, kauniimpi,
ei milloinkaan se niin vilpittömästi ole uskonut parempaan tulevaisuuteen”.
Aika ennen ensimmäistä maailmansotaa oli humalluttavan hyvää ja hauskaa. Ja
silti, sotaan oltiin halukkaita.
Tuttujahan nämä vuosisadan alkupuolen tapahtumat ovat, siis
noin pääpiirteissään, mutta hän ei kirjoita vain yleisesti eikä vain suurista
valtioista. Alnaesin kirja on kertomus kahdesta mielipuolisesta sodasta, kaikesta
siitä mitä tapahtui Venäjällä ja Espanjassa ja siitä, miksi italialaiset
rakastivat Mussolinia, mutta myös siitä, mitä tapahtui pienemmissä
eurooppalaisissa valtioissa. Suomikin
saa osansa. Lisäksi hän tarkastelee
sotia ja maailmanmenoa yksityisten ihmisten kautta.
Aika kahden maailmansodan välillä oli lyhyt, vain parikymmentä vuotta. Siinä ajassa mikään ei ennättänyt palautua ennalleen eikä suru kuolleitten puolesta laantua. Mutta jotain kuitenkin ennätettiin. Alnaesin kirja on myös kertomus runoilijoista, kirjailijoista ja taitelijoista. Hän kuvaa maailmaa ranskalaisten filmien kautta. Yhtenä esimerkkinä hänellä on elokuva Sumujen laituri, joka kuvaa irtolaisia, juopottelijoita ja pahuutta. Olen katsonut sen monta kertaa ja aina vain lumoudun tarinasta ja siitä miten Jean Gabin ja Michele Morgan näyttelevät. Kaikki on toivotonta, mikään ei voi muuttua paremmaksi ja kuitenkin, kun kaksi ihmistä kohtaa, rakastuu, siinä on aina ja joka kerta niin paljon.
Kun kirjailija kuvaa neuvostotasavallan syntyvaiheita, hän kuvaa
Leniniä ihmisenä: Lenin lopetti shakin pelaamisen, koska se vei liian paljon
aikaa työnteolta. Ja kuinka Lenin
”Vallankumouksen jälkeen kertoi Gorkille: En voi kuunnella musiikkia liian
paljon. Se vaikuttaa hermoihin ja vie puhumaan typeryyksiä ja silittelemään
ihmisiä myötäkarvaan… Eikä ketään voi silitellä myötäkarvaan – käsi voidaan
puraista poikki.” Eipä ollut toverilla kovin hyvä käsitys ihmisestä. Hitlerkin piti musiikista, hän rakasti vahvaa
Wagneria. Ja Hitlerinkin hermot taisivat olla repaleiset.
Tuntui jotenkin ”terveelliseltä” lukea myös siitä, miten
Hitler ja kansallissosialistit pääsivät valtaan. Yksiselitteistä vastausta sille, miksi kaikki
meni niin kuin meni, miten kaikki saattoi tapahtua, ei varmaan kukaan osaa
sanoa. Ainoa keino tämän kaiken
estämiseksi olisi ollut silloin ja on tänään, demokratia, niin kuin sosiologi Zygmunt
Bauman sanoo: ”poliittinen demokratia on ainoa vastapaino, joka estää
poliittista yhteisöä etenemästä äärimmäisyyksiä kohti”.
----------
Yle lähettää
uusintana upeaa Kotiseutu- sarjaa. Ensimmäinen jakso alkaa toukokuusta vuonna
1919, kun Paul palaa sodasta kotikyläänsä. Jos et ole aiemmin katsonut
Kotiseutua, kannattaa aloittaa nyt.
Toimintasarja se ei ole, mutta jos malttaa seurata viipyilevää
kerrontaa, se palkitsee.
