Tietoisku historiasta: "Suurta olla pieni kansa"

Tänä maaliskuisena, tyynenä ja hitusen aurinkoisena sunnuntaiaamuna kävimme koirulin kanssa tervehtimässä miehiä historiasta. Töölönlahden pohjoispuolella Talvipuutarhan tuntumassa on komeiden tammien muodostama puisto. Muutama näistä jykevistä puista on omistettu maamme merkkihenkilöille.

Ennen kierrosta tammien alla kävimme tervehtimässä kaikkein komeimmalla paikalla mäen päällä olevaa Henrik Borgströmiä (1799-1883). Hänen sanotaan olleen kuollessaan yksi Suomen rikkaimmista miehistä. Borgström hankki rahansa muun muassa tupakkatehtaallaan ja Forsan puuvillakehräämöllä. Lisäksi hän on varmaan ollut myös mukava mies, koska mitä muuta voi ajatella puutarhanhoidosta ja kulttuurista kiinnostuneesta ihmisestä. Niille hän myös jakoi rahojaan. Borgström luovutti omistamansa Eläintarhan alueen kaupungille vuonna 1877.  Kiitokseksi tästä hänen kuvansa veistettiin  jykevään pronssiseen rintakuvaan vuonna 1888. Työ on  Walter Runebergin valmistama.

Leo Mechelin sai tammen vuonna 1899. Hän sai sen tunnustuksena erityisesti laajasta ja pitkästä yhteiskunnallisesta työstään.  Liberaalipoliitikko (myöhemmin RKP) puhui paremmin ruotsia, ranskaa ja englantia kuin suomea ja osallistui kaikille valtiopäiville vuosina 1872-1906.

Taiteilija Walter Runeberg oli Johan Ludvigin poika. Kun taiteilija täytti 70 vuotta vuonna 1908, myös hän sai oman tammensa. Walter Runebergin töitä ovat Borgströmin patsaan lisäksi ainakin Esplanaadilla oleva J. L. Runebergin patsas, Aleksanteri II:n patsas Senaatintorilla ja kaunis patsas Helsingin Lastensaairaalan pihalla. On hän tammensa ansainnut.

 Jean Sibelius sai tammensa  vuonna 1941 ja J.W.Snellman niinkin myöhään kuin vuonna 2006.

Mukavaa, kun puistoissa voi kokea tuulahduksen menneiltä ajoilta. Pitäisiköhän pitkästä aikaa lukea Veijo Meren neliosainen, Suomen historiasta toisella tapaa kertova kirjasarja, jonka viimeisin osa on otsikoitu "Suurta olla pieni kansa". Vaikka Meren kirjan mukaan Juho Kusti Paasikivi on sanonut "kyllä se on saatanaa, että kansa on pieni".

Tunteista

Tosi monta vuotta sitten (elämässäni kaikesta on jo niin kauan) olin työmatkalla ja päivän töiden jälkeen tytöt halusivat paikalliseen ravintolaan iltaa istumaan. Sanoivat, etteivät voi tulla ellen minä ole mukana. Kotona oli siis miehelle kerrottava, että pakko on nyt lähteä ravintolaan vieraan seuraksi, eihän sitä voi jättää yksin lauantai-iltaa viettämään.

Illasta kehittyikin mukava, mutta se on toinen juttu. Pointti on se, voiko nainen kotona kertoa, miten mukavaa ja hauskaa hänellä on ollut ja ihan ilman omaa miestä. Saako iloita vai pitääkö se kätkeä niin kuin eräs heistä sanoi, tiskatessa muistelen hymyillen mukavaa ilta. Mutta miehelle ei tästä hauskasta voi kertoa, hän ei siitä pitäisi.

Aika outo ajatus, ettei toinen voisi iloita toisen ilosta. Eihän se ole häneltä pois. Toisaalta ihan vähän ymmärränkin tämän tilanteen, koska läheisin ihmissuhde voi myös olla se vaikein. Varsinkin jos on totuttu siihen, ettei keskustella ja kumpikin elää omassa maailmassaan.

Samanlainen tilanne voi olla myös ystävien kesken. Yhtäkkiä ei jaksakaan (ehkei haluakaan) olla myönteinen ja kannustava. Kun itsellä menee huonosti tai elämä ei ole sellaista kuin toivoisi sen olevan, silloin voi olla vaikeaa iloita toisen ilosta.

En ollenkaan osaa selittää ihmisen sielun syövereitä, mutta onhan se hirmu surullista jos hyväksymisen tunteiden tilalla on vain kademieltä.

Eräs facebook - viesti käynnisti tällaisia pohdintoja.

Leif Salmén on muuttumaton

Leif Salmén on hurmaava kaikessa kyynisyydessään, vaikka en ymmärrä, miten hän jaksaa olla noin pessimistinen ja melkein kaiken niin nurinniskoin näkevä. Mutta Salmén on aina ollut samanlainen, jo silloin polittisena toimitsijana ollessaan. Aina kun hänen pilkkansa kohdistui muihin, se nauratti, kun "omiin" ihmisiin, se suututti.

Salménin kirja Maanalainen moskeija liikkuu laajalla alueella, siis maailmassa laajasti.  Otti ihan vähän lujille, kun yritin pysyä perässä, missä milloinkin mennään. Salmén liikkuu sujuvasta kaikkialla Euroopassa ja vähän muuallakin, käy välillä Savossakin ja Helsingin Alppilassa, kotini nurkilla.

Ukrainan tapahtumien ja Putinin tekojen ollessa juuri nyt päällimmäisenä mielessä, oli vaikea lukea Salménia muistamatta tätä ja vertaamatta hänen kirjaansa viime viikkojen tapahtumiin. Salmén ei montaa sanaa Venäjästä sano, mutta sanoo kuitenkin että "useimmissa maailman maissa - myös Venäjän kaltaisissa näennäisdemokratioissa - vallanpitäjät sortavat armotta suurta osaa kansalaisistaan".

EU:sta ja sen mahdottomuudesta hän kirjoittaa paljon eikä tietenkään usko nykyisenlaisen Unionin onnistumiseen. En itse näe minkäänlaista uskonnollista eurohurmiota niin kuin Salmén, mutta samaa mieltä olen siitä, ettei budjettivaltaa pidä siirtää Suomesta pois.

Salménin mainiota ironiaa: "Toki voi ymmärtää jokaisen aidon perussuomalaisen tympääntyneisyyden ja ärtymyksen, kun hänelle muistutetaan, että ruotsinkielinen runoilija on kirjoittanut Suomen kansallislaulun sanat ruotsiksi, sen säveltäjä on saksalainen ja molemmat elelivät venäläisen keisarin hallitsemassa maassa."

Tai: "Valistus ja humanismi? Ne ovat liian epämääräisiä käsitteitä. Eivätkö brittiläiset imperialistit olleet nimenomaan  humanisteja, jotka pyrkivät sivistämään koko maailman? Eivätkö jakobiinit giljotiineineen olleet valistuksen sanansaattajia? "
Sivumennen sanottuna kolonialismin julmuuksista on Mario Vargas Llosa kirjoittanut hienon kirjan "Keltin uni".

Alppilan osalta muistomme ovat samanlaisia. Kun 1980 -luvulla muutin tälle alueelle, naapuritalossa oli pieni paperikauppa, jota kaksi vanhempaa naista piti.  Se loppui euron tuloon. Siinä kaupassa käytiin harvoin vain ostamassa, aina oli aika vaihtaa muutama sana. Vieressä ollut valokuvaliikekin lopetti, kun digikamerat tulivat. Tänään on tilalla toisenlaista kauppaa, pienet kivijalkaputiikit ovat kuitenkin vielä säilyneet.  Joskin myös pubeja ja partureita tällä alueella riittää.

On Leif Salménin kanssa samaa mieltä tai ei, lukemisen arvoinen hänen kirjansa on. Ja niin kuin Salmén sanoo, meidän on koko ajan kyseenalaistettava (ainakin yritettävä) ne myytit ja väitteet, jotka estävät meitä näkemästä asioita niin kuin ne ovat. Se vaan ei ole kovin helppoa edes meillä, jossa sananvapaus on hyvällä tasolla. Ajatellaanpa vain Venäjää tällä hetkellä. Kansa katsoo ja uskoo, mitä Putinin televisio sanoo. Ja muita kuin Putinin "ohjaamia" ohjelmia ei ole. Kyseenalaista siinä sitten näkemääsi.

Runollisia muisteluita

Kauan sitten kotipitäjäni Keikyän  työväentalolla järjestettiin paljon juhlia. Kaikki halukkaat pääsivät takuuvarmasti esiintymään näyttämölle, jonka koristeena olivat aina koivukulissit.  Sain olla voimisteluryhmässä ja pienessä näytelmässä, mutta runoja minä halusin lausua. Vaan keneltä valitsinkaan runot - Helka Hiiskulta. Ei pienintä aavistustakaan, mikä 13 vuoden ikäistä tyttöä mahtoi Helka Hiiskussa kiinnostaa.  Kirjasta Muuttolintu saatoin ehkä esittää Kevätmyrskyn, joka alkaa näin:

Taas kevään tuulen
soi huilu iloinen.
Sen kutsun kuulen maan yltä murheisen.
Se riemun valjaat taas päästää valloilleen
puun oksat paljaat
se muuttaa harpukseen.

Toinen ja hyvin vahva runomuisto 50 -luvulta: Tampereella TSL:n järjestämällä kurssilla esiintyi Veikko Sinisalo. Vaikka aikaa on vierähtänyt puoli vuosisataa, muistan vieläkin mitä tämä suuri taiteilija esitti: Itkevän huilun. Tiedättehän tuon Larin Kyöstin ihanan ja aina yhtä vaikuttavan runon, joka alkaa näin:

Tein minä pajusta hilpeän huilun
mut en ääntä ma siihen saanut
aattelin: ei ole onneni haltia
soittajan lahjoja mulle jaannut
soi, seli, soi, seli, lahjoja jaannut
ja ma kaikille huilua näytin.

Runoudessa on voimaa, vaikka kaikkien runoilijoiden sanoma ei aina hetkessä aukeakaan. Eikä tarvitsekaan aueta. Eilen illalla muisteltiin teatteri Avoimien Ovien illassa Mirkka Rekolaa. Suomen Lausujain Liiton lausujat esittivät runoa ja proosaa, lopuksi vielä keskustelun kautta syvennettiin Rekolan runojen sanomaa. Rekolan runoissa on paljon mystiikkaa, ehkä ne ovat siksi jääneet itselleni vieraiksi. Mutta niin se vain on, että kun malttaa pysähtyä ja kuunnella, runoilijan sanoma alkaa avautua.  Rekolan runoudessa ehkä kiehtovinta (minulle) on sen vahva aforistisuus.

Viimeisestä Elämäntarinasta löysin Eila Kostamon Rekolaa muistelevan kirjoituksen lopusta seuraavan herkun:

Parasta mitä muistan
oli käydä ostamassa 
              muistivihkoja
kova- ja vahakantisia
taskuunsopivia
              kirjoittaa
parasta mitä muistan. 

(Valekuun reitti 2004).

Ja kun minusta ihaninta on uusi vihko, tyhjät valkoiset sivut, jotka odottavat, odottavat...

Piispa Askola lähetti terveisiä Eduskuntaan

Homous on asia, josta ei lapsuudessani puhuttu ainakaan lasten kuullen. Jotain kummallista ymmärsin eräässä opettajassa olevan, kun häntä, miestä, neiditeltiin. Tietysti takana päin. Ei tainnut olla opettajalle kovin helppo tilanne pienessä kylässä, jossa jokainen haluaa tietää naapureittensa asiat. Varsinkin jos se asia on tavalla tai toisella kielteinen.  Sana kiersi vaikkei ollut facabookeista tietoakaan. Olin niin lapsi, etten tiedä millaisella sävyllä asiasta puhuttiin, mutta epäilen, ettei myönteisesti.

Vasta 1970 -luvulla tutustuin ihan oikeasti homoihin, muutamiin mukaviin miehiin. Muistan ajatelleeni asiasta itselleni hyvin tyypilliseen tapaan, mitä se minulle kuuluu kenen kanssa elävät.  Enkä sittemmin uhrannut ajatustakaan koko asialle.  Ennen kuin tultiin 2000 -luvulle ja suhtautuminen erilaisuuteen nostettiin kunnolla pöydälle. Muutamat julkkikset näyttivät hyvää esimerkkiä ja tulivat kaapista ulos. Oli helppoa laittaa nimi kansalaisaloitteeseen. Koko homous alkoi tuntua yhä enemmän itsestään selvältä tavalta elää.

No sitähän se ei tietenkään ole, mutta ehkä jotain ratkaisevaa muutosta tapahtuu, kun eduskunta päättää asiasta. Sillä sehän ei voi tehdä muunlaista päätöstä kuin antaa homoseksuaaleille samat oikeudet kuin meille muillekin. Kun piispa Irja Askola sanoo niin kuin asia on: "Homoseksuaalisuus ei ole synti" eikä "avioliitto ole muuttumaton instituutio", luulisi tämän herättävän edes vähän tähän päivään liittyvää ajattelua eduskunnan vanhoillisemmassa porukassa.

Jos Suomen eduskunta nyt möhlii tämän asian, minä kyllä häpeän.

Onko EU:lla jo liikaa valtaa?

Olen aina pitänyt itsestään selvänä äänestää kaikissa vaaleissa. Myös EU -vaaleissa. Varmasti äänestän myös ensi toukokuussa, vaikka tällä hetkellä laitankin tosi ison kysymysmerkin koko Euroopan Unioniin. Ihan vain siksi, että se tuntuu liian suurelta ja massiiviselta, että se on liian kaukana ihmisestä.

Tietysti media on tehnyt osansa kielteisten tai vähintäänkin epäluuloisten mielikuvien herättämisessä. Mitäs kertovat kaikista pikkumaisuuksista ja mitäs tekevät naurettavaksi asioita, jotka eivät sitä oikeasti ole. Kun minkäänlaista kokonaiskuvaa ei pysty muodostamaan, menee helposti ajattelemaan kaikkea vain Brysselin touhuiksi. Ja niinhän se on, että jos joku tuntuu turhalta turhakkeelta, miksi vaivautua edes äänestämään, saattaa moni ajatella.

Tänään meiltä ei kysytä, haluammeko EU:n vai emme. EU on ja pysyy - ainakin toistaiseksi. Sen sijaan meidän pitää kysyä ja hakea vastausta siihen, millaisen EU:n me haluamme. Esimerkiksi veroparatiisien olemassaolo tiedetään ja tänään jopa tunnustetaan, mutta saako EU  muutosta aikaseksi? Luulisi sen olevan mahdollista, koska muutamat maat ovat jopa EU -maita.

Itse haluaisin löytää vastauksia kysymykseen, onko EU:n valta jo liian suuri, vaikuttaako se jo liiaksi jokapäiväiseen elämäämme.

EU on helppo nähdä pohjattomana kaivona, jossa kovapalkkaiset virkamiehet tekevät päätöksiä. Ymmärtääkseni yksityinen europarlamentin jäsen ei voi kovin paljon vaikuttaa, ei ainakaan yksinään. Olennaista on se, millaisessa ja kuinka suuressa ryhmässä hän toimii. Siksi nyt ei riitäkään se, että löytää itselleen sopivan ehdokkaan, on vielä katsottava hänen taustaryhmänsäkin.

Viimeisimmässä YDIN -lehdessä ovat Thomas Wallgren ja Sampo Terho vastaamassa, mihin suuntaan he haluaisivat EU:ta kehittää. Minusta ei ole arvioimaan herrojen sanomaa, mutta ei heidän mielipiteensä ainakaan helpottaneet omaa ajatteluani.

Wallgren sanoo, että ainoa tapa pelastaa EU on sen demokratisointi. "Nyt se on kehittymässä Kiinan rinnalla kohti autoritaarista kapitalismia." Hän esittää niin kuin on jo tehnyt aiemminkin, että jäsenmaissa on lähivuosina järjestettävä kansanäänestys siitä, mikä valta kuuluu jatkossa yhteisesti EU:lle ja mikä kuuluu jäsenmaalle. Ei huono ajatus, vaan ei taida toteutua vielä vuosiin.

Honkasalo ja Snellman ovat vaikuttavia

Kun samalle viikolle osuu Pirjo Honkasalon filmi Betoniyö ja Anja Snellmannin kirja Pääoma, niin se on jo melkein liikaa. Molemmissa on sellaiset ainekset, ettei niitä ollut helppoa niellä. Silti ne olivat katsomisen ja lukemisen arvoisia.

Anja Snellmannin kirjaa oli vaikea lukea ja ymmärtää. Toisaalta kirja on aivan selkeä tarina siskoksista, joista toisella on kitalakihalkio ja vaikea reuma. Vaikeus tulee siitä kaikesta muusta. Marun (ja Anjan) elämä ei kirjassa etene loogisessa järjestyksessä, vaan se hyppelehtii edes sun takaisin. Erilaiset sivupolut rasittavat lukemista. Välillä  mennä loikitaan tutusta ympäristöstä, kodin komeroista Kreikkaan ja Intiaan. Ja puhutaan paljon muista, ulkopuolisista ihmisistä.

Jos tämän kaiken sietää, kerronnasta alkaa saada otetta.  Kasvaa ymmärrys pikkusiskon tilanteeseen. Millaista on olla murrosikäinen, kun isosisko kävelee oudosti ja on vetäytyvä. Mitä sanoa kavereille, kun totuutta ei kehtaa kertoa. On pakko valehdella. Omaa pahaa oloa ja avuttomuutta, syyllisyyttä saa kantaa koko elämänsä ajan.  Hyviäkin tunteita on, mutta niiden näyttäminen ei tahdo onnistu. Eikä ihmisen silmistä näkyvää hätähuutoa nähdä tai ei osata lukea.

Honkasalon elokuva sai parhaan elokuvan Jussin ja myös ohjauksesta Jussin. Filmin kuvausta on kehuttu yli kaiken, kuvausta ja sen taiteellisuutta. Siitä on helppo olla samaa mieltä, mutta ei filmi varmaankaan ole mikään kassamagneetti.

Minulle kävi elokuvan kanssa vähän samalla tavalla kuin kirjan. Hetkittäin se otti  täysin imuunsa, välillä olin ihan ulkona. Kestän aika huonosti pahuutta ja pahanolon tunteita. Niitä tässä filmissä riittää. On epätoivoa, pelkoa, hyvin vähän ystävyyttä ja rakkautta. Betonia koko elämä katsoi sitä miltä kulmalta tahansa.

Mutta poika, Johannes Brotherus, oli kertakaikkisen hellyttävä omaa identiteettiään etsivänä nuorena. Kaikki olisi voinut mennä toisinkin, ehkä. Tässä tarinassa siihen ei annettu mitään mahdollisuuksia.

Jotain ehdottoman hyvää oli sekä Betoniyössä että Pääomassa. Molemmissa on sellaista karheutta ja  kauneutta, joka jää mieleen pitkäksi aikaa. Ja ehkä taas hitusen enemmän ymmärrän erilaisuutta.


 

Odottaako vanhuus - köyhyys?

Kyllä meidän naisten kelpaa.  Elämme yhä vanhemmiksi, olemme yhä terveempiä eikä 63 vuotiaana eläkkeelle jääminen ole katastrofi. Edessä on elämä ja vapaus,voi tehdä kaikkea mukavaa kun on aikaa. Nykyään. Toista oli ennen, kun jo viisikymppisenä piti pukeutua niin kuin vanhan naisen kuuluu pukeutua.

Tietenkään ei elämä ole auvoista kaikille. Niille se on helppoa, jotka saavat kuukausittain eläkettä tililleen noin pari tuhatta euroa.  Sillä rahalla ainakin velaton ihminen elää kohtalaisen mukavasti. Kun työelämässä naisen euro on 80 senttiä, niin eihän se muuksi muutu eläkkeelle jäädessä. Naiset saavat noin 700 euroa vähemmän eläkettä kuin miehet.  Selittävinä tekijöinä ovat naisten lyhyemmät työurat, alempi ansiotaso ja myös lastenhoitoon käytetty aika.

Kaikki hyvin niin kauan kuin eletään avioliitossa tai ylipäätään parisuhteessa. Menojen maksajia on kaksi. Kun nainen jää yksin, hän myös maksaa kaikki kulut yksin. Eniten rahaa kuluu tietysti asumiseen, mutta myös liikkumiseen, lääkkeisiin ja ravintoon. Vanhuus - köyhyys kohdistuu kovemmin pienipalkkaisiin, työväestöön kuuluviin ja yksin eläviin naisiin. Nyt kysytään, tämäkö tuleva eläkeläisköyhälistö.

Tällaista kuulin, kun kuuntelin Ilmarisen johtajan Jaakko Kianderin viisasta puheenvuoroa.

 Käsittääkseni keskustelu tästä asiasta on vasta alkamassa. Voimmeko löytää avaimia vanhuus-köyhyyteen? Pidemmät työurat? Ei taida olla avuksi ainakaan kouluttamattomien naisten kohdalla.

Alppilan kirkossa brunssilla

Kotini nurkalla oleva Alppilan pieni kirkko on osa suurempaa Kallion seurakuntaa.  Kosketukseni kirkkoon on rajoittunut kirkonkellojen soiton kuunteluun.  Se että ylipäätään reagoin kaiken muun hälinän keskellä kellojen soittoon, lienee lapsuuden peruja. Korkealla mäen töyräällä Kokemäen joen yläpuolella sijainneen kotiseutuni kirkon kellojen ääni kantautui kauaksi. Ehkä siitä on jäänyt "pyhäinen" tunne.

Tänään sain naapurini edesauttamana toisenlaisen kosketuksen Alppilan kirkkoon. Kirkon lauantaibrunssilla on peräti kaksi kattausta ja ainakin tässä myöhemmässä, ruokailijoita ja erityisesti lapsiperheitä oli paljon.

Kirkkoherra Teemu Laajasalo kirjoittaa tervetulotoivotuksessaan, että syömällä yhden ruoan tarjoan yhden ruoan nälkäiselle Afrikassa. Raha menee kirkon ulkomaanavun kautta.

Jos rehellinen olen, tämä hyvä ajatus ei minua saanut liikkeelle, vaan brunssin kehutut kokit.  Ja toden totta, espanjalais-italialaiset kokit Manu ja Dani olivat ainakin omassa lohiannoksessani onnistuneet loistavasti.  Ei rasvaista kalaa, ei perunoita, ei turhia kastikkeita, vaan tosi maukas kokonaisuus jonka täydensi - oliko se vihreä  tillimajoneesi.
Alkupalojakin oli kolme: salaatti, smoothi ja erinomainen porkkana-inkiväärikeitto.

Turhan kauan jouduin lämmintä ruokaa odottamaan, mutta niin kuin kirkkoherra kirjoitti: olemme amatöörejä, olkaa armollisia.  Siihen oli helppo suostua, olitte niin ystävällisiä ja kaiken aikaa tekeviä. Sitä paitsi, dj Bunuel soitti mukavaa musiikkia kuten Cornelius Vreeswijkiä.