Johdetaanko meitä pelolla?

Äitini oli 4 vuotta, kun hänen isänsä lähti Kanadaan etsimään perheelleen parempaa elämää. Silloin 1920 -luvulla erityisesti Pohjanmaalta lähdettiin runsain joukoin suureen länteen. Iivari jätti Kauhajoelle vaimonsa, kolme pientä lastaan ja velat. Pieni ja hentoinen, mutta yritteliäs mummoni selvisi arjesta.  Kun Veikko -poika täytti 16 vuotta, hän lähti etsimään isäänsä, josta ei pitkään aikaan ollut kuulunut mitään. Löytyi vain hauta. Iivarille oli käynyt niin kuin niin monelle ennen häntä, luultavasti menehtyi tappelun seurauksena.

Nyt elämme aikaa, jossa muutetaan pakosta enemmän kuin koskaan ennen. On sellainen tunne kuin maailma olisi hukkumassa vaeltaviin, maasta toiseen kulkeviin ihmisiin. He pakenevat sotaa, väkivaltaa, kidutusta, diktaattorien mielivaltaa. He hakevat itselleen paikkaa voidakseen elää ihmisarvoista elämää. Sen saaminen ei ole helppoa.

 Joka päivä tapahtuu ja joka päivä kuulen jotain sellaista, jota en haluaisi kuulla ja jota en uskoisi kuulevani Suomesta enkä suomalaisista. Emmekö me todellakaan näe ihmisten hätää vai emmekö halua nähdä sitä? Onko meistä tyystin hävinnyt toisen auttamisen halu, onko empatiasta jäljellä enää mitään?

Jotkut luovat maassamme pelon ilmapiiriä. Jotkut maalaavat kauhukuvia kuinka vastaanottokeskusten tuntumassa pitää olla varovainen, ei kulkea yöllä eikä ainakaan yksin.  Aivan kuin jokainen tumma vierasmaalainen mies olisi ilman muuta raiskaaja ja pahoinpitelijä. On pöyristyttävää, että pikkukaupungeissamme järjestetään "ei meille pakolaisten vastaanottokeskuksia" - mielenosoituksia.
Autamme ihmisiä mielellämme kunhan voimme sen tehdä lähettämällä rahaa ja tavaraa SPR:n kautta. Toinen asia näyttää olevan se, että sallisimme pakolaisten muuttavan lähellemme asumaan, emme edes vuodeksi tai pariksi. Tulevat ja vievät työmme, asuntomme, naisemme - ja kun niillä on vielä puhelimetkin.

Kun perussuomalaisten puoluesihteeri puhuu elintasosurffareista, hän vähät välittää näiden ihmisten oikeasta, todellisesta hädästä. Totta kai kyse on myös rahasta, mutta vain rahan kautta tätä asiaa ei voi ajatella. Suomi on edelleen varakas maa. Me emme voi väistää vastuutamme, vaan meidän on hoidettava osuutemme tässä globalisoituneessa maailmassa.

Tänään torstaina Marjatta Mattilan kolumni radio ykkösen aamussa oli koskettava ja kaikessa kauheudessaan todella paljon tästä ajasta ja ihmisistä kertova. Suosittelen kuuntelemista. Ohjelman löytää Ylen Areenasta.

Ragtime on musiikkia ja kirja

Ja se on myös elokuva. Yhdysvaltalainen kirjailija E.L.Doctorow kuoli heinäkuussa. Päätin kunnioittaa kuulun kirjailijan muistoa lukemalla hänen vuonna 1975 ilmestyneen kirjansa Ragtime. Kirja kertoo viime vuosisadan alkupuolesta, sen ajan julkkiksista kuten kahlekuningas Houdinista, naisanarkisti Emma Goldmanista ja ennenkaikkea pianisti Coalhouse Walkerista.

Ragtime on kirjoitettu kuin rag, musiikki, jossa edetään kevyellä marssiotteella, mutta hauskasti ja ironisoiden. Piti välillä hakea oikeaa tunnelmaa musiikista ja soittaa Scott Joplinin säveltämä "Maple Leaf Rag", joka on "tavattoman vankka sävellys, väkevää, aisteihin käyvää musiikkia ja joka ei pysähtynyt hetkeksikään paikalleen", kuten Doctorow kuvailee.  Coalhouse Walkerin soittaessa "ilmassa riippui pieniä kirkkaita sointuja kuin kukkasia."

Vuosisadan alussa elämä New Yorkin valtiossa oli mukavaa. Huvittelua, yleisötilaisuuksia, tanssisaleja.  Enimmäkseen kuljettiin junilla ja höyrylaivoilla.  "Seksuaaliperäinen pyörtyily oli hyvin yleistä." Neekereitä ei ollut. Ei myöskään siirtolaisia."

Oli kuitenkin, molempia.  Italiasta muutettiin Amerikkaan, mutta helppoa se ei ollut, silloinkaan: "Newyorkilaiset halveksivat heitä. He olivat likaisia ja lukutaidottomia. He haisivat kalalta ja valkosipulilta. Heillä ei ollut kunniantuntoa ja he tekivät työtä melkein ilmaiseksi."

Samaan aikaan Amerikka oli sekä rikas että köyhä. Työtä vailla olevia ihmisia oli paljon. Ammattiyhdistysliikkeestä sanottiin, että se on loukkaus Jumalaa kohtaan. Elämän oli kovaa. Lapset tekivät pitkää työpäivää siinä kuin aikuisetkin.

Emma Goldman oli sata vuotta sitten anarkisti ja feministi.  Hän julisti:  "Kaikki uudistajat puhuvat nykyään valkoisen orjakaupan ongelmasta. Mutta jos valkoinen orjakauppa on ongelma, niin miksei sitten avioliitto ole ongelma? Eikö   avioliittoinstituution ja bordelli-instituution välillä ole mitään yhteyttä?"

Missä ovatkaan tämän ajan emmagoldmannit, vieläkin heitä tarvittaisiin.

Varsinainen tarina kirjassa on Coalhouse Walkerin kokema epäoikeudenmukaisuus ja sen seuraukset. Yksilöä (ja vielä mustaa) vastassa on kaupungin laki ja oikeus. Eihän siinä hyvin voi käydä. Oikeastaan kenellekään.

Hauska(kin) ja kiehtova kirja, ja vaikka en aina tiennyt, mikä oli totta, mikä valhetta, oli helppo uskoa ihan kaiken tapahtuneen niin kuin Doctorow kertoo. Kutkuttava tarina elämästä Amerikassa reilu sata vuotta sitten.

Helsinki elämää täynnä

Eipä ollut viikonloppu ainakaan Helsingissä mollivoittoinen, sillä niin paljon iloa ja meininkiä oli kaupungissamme. Aurinkoinen, lämmin sää antoi siihen oman lisänsä.

Sunnuntain ravintolapäivä toi kaduille oman kuhinansa. Karhupuistossa oli sellainen meno päällä, että olisin voinut kuvitella olevani italialaisella piazzalla (paitsi ettei siellä ole näin hienoa ravintolapäivää). Oli mukava kulkea kaiken keskellä ja herkutella tuoksuilla. Etnistä ruokaa oli tarjolla paljon, mutta grillimakkaran hajua en nenääni saanut vaan enpä sitä kaivannutkaan.

Naapuritalossa asuva ja vähitellen hyvänpäivän tutuksi tullut intialaisperhe osallistui myös ravintolapäivään valmistamalla intialaisia ruokia. He olivat laittaneet talonsa oveen ilmoituksen, jossa luki näin: emme pyydä teitä syömään kasvisruokia mutta pyydämme teitä rakastamaan elämää.

Ja he pyysivät jakamaan tietoa, että ruokaa tarvitsevien köyhien ei tarvitse maksaa mitään. En tiedä, kiersikö sana, kävikö heillä syömässä myös ei maksavia ihmisiä. Tarjolla ollut jogurtti, jännittävä "maito", maustettu riisi ja mitähän se yksi ruoka olikaan, olivat hyviä. Jäi hyvä maku, hyvä mieli.

Kun asuu tällaisessa "naapurilta saa aina apua" -kerrostalossa, päättyi ravintolapäivä takapihallamme siihen, että saimme pihallaolijat kaikki mustikkakukkoa jäätelöllä.  Helppoako tässä on rakastaa elämä, kun naapurin leipomisinnostus saa suun makeaksi.

Millaisen aurinkopistoksen lienevät saaneen ne anarkistit ja muut jotka valtasivat lauantaina pätkän Lönnrotinkatua.  Valinta oli sikäli oivallinen, ettei se tainnut häiritä ketään, koska erityisesti Helsinki Marathonin takia tapahtui niin paljon kaikkialla muualla.  Ihan rauhallisesti ihmiset kadunpätkällä istuivat, aurinko paistoi, musiikki soi ja polisiit takasivat turvallisuuden. En silti jäänyt joukon jatkoksi. Vähän ihmettelin, pitikö myös jalkakäytävät valloittaa, jos oli tarkoitus protestoida autoilua vastaan.

Kesää ja museokulttuuria Alppilassa

Nyt jos koskaan kannattaa tehdä kierros Alppilassa. Sateinen ja mukavan lämmin kesä on tehnyt luonnolle hyvää. En varmaan koskaan ole nähnyt Alppipuiston "rehoittavan" niin komeasti kuin tällä hetkellä. Suurilehtiset kasvit muodostavat valtaisia mattoja eri puolilla puistoa.

Pienen matkan päässä Alppipuistosta sijaitsee Lenininpuisto. Viime vuonna valmiiksi saatu peruskorjaus uudisti puiston hienosti. Pieni puisto on tällä hetkellä upeassa kukkaloistossaan todella kaunis. Puiston yläosasta Linnanmäen portin läheltä aukeaa ihastuttava näkymä yli kattojen.  Erityisen hieno se on syysiltoina, kun valot syttyvät.

Kirstinkadulla Alppilassa on työväenasuntomuseo. Se on näkemisen arvoinen paikka: yhdeksän hellahuonetta on sisustettu eri aikakausien kodeiksi. Kaupungin museosivu kertoo, että kaikki Kirstinkadun puutalot oli tarkoitus purkaa 1960 -luvun puolivälissä. Niihin aikoihin Helsingistä katosi paljon vanhaa ja kaunista. Rakennukset kuitenkin kunnostettiin. Kolme taloa korjattiin asuintaloiksi, yhdestä talosta tehtiin kiinnostava museo.
 
 Kaikki nämä herkut ovat kolmosen/ kakkosen ratikan tuntumassa.

Runo päivän politiikasta

Olen viime päivinä tutustunut Kirsi Kunnakseen, runoilijaan, kirjailijaan, kääntäjään - mitä kaikkea hän onkaan ollut ja on edelleen. Hän on tullut monille tutuksi lastenkirjailijana, mutta hän on ollut myös kantaaottava ihminen.  Ei vielä tämän enempää Kirsi Kunnaksesta, mutta eräs hänen runonsa sai minut huomaamaan tutun jutun. On asioita, jotka eivät muutu.  Seuraava runo on esimerkkio 70 -luvun keskusteluilmapiiristä, mutta voi miten hyvin se sopii tähänkin päivään.

Somessa on huudettu kurkku suorana, miksi Soini ei sano mitään, miksi hän vaikenee, miksi se ja se persujen johtohahmoista on niin hiljaa, niin hiljaa.  Kunnas sanoo sen näin:

Jos puhuu suoraan.
        voi joutua suoraan nuoraan
Jos väärin sanaa lainaa,
        voi olla väärä vainaa.
Siis oikein opetettu,
        tekee niin kuin neuvoo Kettu:
         Ei puhu, ei pukahda,
                ei valvo, ei nukahda,
        ei kuule, luule, hengitä
                ei ajatustaan kengitä,
       ei tee mitään ilman Ketun lupaa.
Kas, siten rakennetaan ONNEN TUPAA.

Sunnuntaiaamuna

Harvinainen kesäaamu. Lämmin, tyyni ja hiljainen. Kallion Block Party taisi uuvuttaa nuorison lisäksi myös kaikki koiraihmiset. Mekin nukuimme pitkään. Itseäni painoi rankka golfkierros. Rankaksi sen teki ennen kaikkea kadoksissa olevan avauslyönnin haku. Koirani taas sai olla tutussa kyläpaikassa puoli päivää. Se oli rankkaa, kun piti vartioida aivan uusia ihmisiä etteivät vaan tule turhanpäiten pihaan.

Vuosia sitten halusin yllättää mieheni itsetehdyillä uunituoreilla karjalanpiirakoilla. Se oli silloin suhteen alkuvaiheessa. Tein riisin valmiiksi ennen kuin lähdimme ulos viettämään lauantai-iltaa. Sitä tuli aika iso kattilallinen. Ehkä ajattelin, että me kaksi olemme suurperhe. Illan juhlinta hurahti pitkäksi. Sunnuntaiaamuna ei tuntunut ollenkaan hyvältä ajatukselta leipoa karjalanpiirakoita. Miten ihmeessä olin moisen ajatuksen edes keksinyt? Kai ne piirakat lopulta tein.

Pari päivää sitten golfkentältä palatessa poikkesin kauppaan: kaalia kilohintaan 0,99. Noin halpaa syyskaalia, pakko tehdä kaalilaatikko. Ostin tarvikkeet ja ajattelin, teenpä laatikon lauantaiaamuna ennen golfia. Jäi tekemättä. Se oli edessä tänään, sunnuntaiaamuna. En kysellyt, huvittaako vai ei. Mutta nyt: ihanat hajut täyttävät varmaan rappukäytävänkin. Toivottavasti naapurit tykkäävät. Eikä tämä ruoanlaitto tähän lopu. Kilosta pinaattia on tehty vasta pinaattikeitto (oli muuten hyvää), nyt pitää vielä käsitellä loppu pinaatista ja pakastaa.

Tällaista on elämä suurperheessä tähän aikaan vuodesta. Aikomukseni on ollut siirtyä vähitellen kaupan valmistuotteisiin. Ehkä joskus jonain vuonna sen teen, muttei ihan vielä. Aina vaan syksyn lähestyessä iskee säilömisen vimma. Onneksi se on hitusen menneistä vuosista laantunut.

Tapsu tykkää ylikaiken puskista.