”Merkityksellisyyden voima”

 Hesarin päätoimittaja Kaius Niemi kirjoittaa tänään jännittävästi merkityksellisyyden myönteisestä voimasta. Se oli hyvää ajattelua. Sana jäi soimaan päähäni varmaan siksi, että olen kysynyt itseltäni hyvin arkipäiväisesti, mikä on minulle niin merkityksellistä, että haluan antaa sille aikani ja energiani. Vuosia sitten ystäväni sanoi aina kun kehuskelin hyvällä kunnollani, että joo, onhan se hienoa että kuntoilet, mutta mihin sinä sitä kuntoasi käytät. Ja vielä: sinusta sitten varmaan sanotaan että kuolit hyväkuntoisena. Ystävällistä? Tarkoitus ainakin oli hyvä. Saipa omatuntoni hereille.

Kahden viikon kuluttua on kuntavaalien äänestyssunnuntai. Vaikka ihmisillä luulisi olevan tosi monia syitä äänestää, on edelleen heitä, jotka eivät edes ajattele sitä tekevänsä. Heille äänestämisen merkityksellisyys ei ole auennut. He eivät käytä demokratian heille suomia oikeuksia.

Itse äänestän, koska uskon voivani vaikuttaa. Äänestän, koska luotan edelleen ihmiseen, myös poliitikkoon. Äänestän, koska luotan demokratiaan ja äänestän, vaikka tiedän, että kompromissit ovat välttämättömiä. 

Eilen Itäkeskuksen Tallinnan aukiolla olivat vieri vieressä telttojensa ja vaalimateriaalin kanssa ainakin kristilliset ja demarit, vihreät ja keskustalaiset.  Oli aikamoinen hulina. Metrosta ja kaupoista tulevat ihmiset kohtasivat monenkirjavan joukon vaaliesitteiden tarjoajia. Paikalla oli ehdokkaita ja heidän tukijoitaan. Sama toistuu kaikilla kaupunkimme keskeisillä paikoilla seuraavat kaksi viikkoa. Demokratian äänitorvet ovat liikkeellä. Suosittelen suopeaa suhtautumista.

Ehdokas on usein liikkeellä tukiryhmänsä kanssa. Mutta on myös paljon ehdokkaita, jotka ovat vaaleissa ehdolla ensikertaa. Heidän on osattava ”myydä”  itseään yksin ilman tukiryhmän apua. Ja se ei aina ole kovin helppoa.

Helsingissä ehdolla oleva osaava Pilvi Torsti kirjoitti viime eduskuntavaalien jälkeen kirjan, jossa hän pohti vaaleja niin ehdokkaan kuin häntä aktiivisesti tukevien ihmisten kannalta. 

Hän kirjoitti:

vaalit ovat ehdokkaalle ja tukijoukoille jännittävä, innostava ja koukuttavakin prosessi, jota ei osaa ennalta eikä ulkopuolelta kuvitella.

Se on totta. Olin eduskuntavaaleissa Nasima Razmyarin nuorekkaassa ja vetävässä kampanjassa. Vaikka välillä oli kylmä ja väsytti ja lonkkakin kipuili, silti oli päästävä kokemaan miten ihmiset asema-aukiolla tai Narinkkatorilla suhtautuvat, mistä puhuvat. Huomasin, etten ollut mukana pelkästä velvollisuudesta, vaan oikeasti halusin olla osa tätä ”taistelua”.

 Pilvi kirjoittaa kirjassaan:

En ollut lainkaan ymmärtänyt tukiryhmäläisyyden merkitystä poliittisen aktiivisuuden muotona ennen kuin ryhdyin itse ehdokkaaaksi.

Se oli alussa hämmentävää: vieraat ihmiset olivat valmiita laittamaan kuvani rintaansa ja suosittelemaan kaduilla ventovieraille ihmisille minun äänestämistäni.

Samaa asiaa pohti silloin ja vielä eilen myös Nasima. Hänestä tuntuu aina vaan hämmentävältä se, miten ihmiset tulevat kampanjoimaan hänen valintansa puolesta ilman mitään korvausta, tulevat viikonloppuisin ja iltaisin jakamaan esitteitä ja antamaan omaa aikaansa.

Mutta sen voi myös ajatella niin päin kuten Pilvikin sanoo, se voi olla monelle meistä äänestämisen rinnalla ainoa poliittisen aktiivisuuden muoto.  Voimme tehdä konkreettisesti jotain järkevää.

Pilvi kirjoitti: 

Tällaisen kampanjan jälkeen ihminen ei ole enää entisensä. Näkee eri näkökulmasta yhteiskunnan yleensä, itsensä, oman roolinsa maailmassa.

Ehkä tässä on vastaus siihen, miksi minäkin olen heittäytynyt tähän mukaan. Se on erilaista, se on vähän jännittävääkin ja usein myös hauskaa. Sitä tuntee tekevänsä jotain merkityksellistä. Ja myös sitä ihminen tarvitsee.

Raila Kinnusen Nasima itkettää ja ihastuttaa

Kiitos Nasima Razmyarille. Minulla on parempi olla tämän jälkeen. Ja sitä samaa toivon sinulle, lukija, päättää Raila Kinnunen kirjansa Nasima.

Purskahdan itkuun eikä se ole mitään kyynelehtimistä, porilainen sanoisi sitä jo poraamiseksi.  Mikä kirjassa sitten kosketti itkuun saakka?  Luin kirjan aika intensiivisesti, kun en kerta kaikkiaan malttanut laskea sitä kädestäni.  ”Tunsinhan” minä hänet, olin lukenut hänen kirjoituksiaan ja kuunnellut puheita, mutta tässä kirjassa Nasima vie lukijansa niin syvälle omaan elämäänsä ennen ja nyt etten ihan tällaista osannut odottaa.

En oikeastaan ihmettele, että kirja sai minussa aikaan tunteiden myrskyn. Harvoin, tuskin koskaan olen lukenut tällaista kirjaa poliitikolta. Ehkä oli hyvä, että tämä kirja kirjoitettiin nyt, koska se vain tahtoo olla niin, että elämä muuttaa ja muokkaa.

En haluaisi liioitella, mutta kirjaa lukiessa tuli tunne kuin olisin mukana tekemässä parempaa maailmaa. Tai ainakin sain monta syytä, miksi sitä työtä pitää olla tekemässä. Kyllä kirjan lukeminen teki hyvää, minullekin.

Lähdin viime eduskuntavaalien alla mukaan Nasiman vaalityötä tekevään ryhmään. Jaoimme yhdessä vaaliesitteitä, liimasimme Nasima –nessuihin hänen kuviaan, keikuin ympäri Helsinkiä Nasima –liivissä.  Kirjoitin silloin päiväkirjaani, miten helppoa vaalityö on, kun ihmiset suhtautuvat häneen niin myönteisesti. Erityisesti nuoret naiset.  Kuitenkin syksyllä 2014 Nasima sanoi, että ilmapiiri on maassamme muuttunut huonoon suuntaan. Hänen perheensä huomaa sen jo lähes päivittäin. Jonkin verran se myös näkyi vaalityössä, rumana huuteluna nurkan takaa. Tänään vihapuheen määrä on jo käsittämättömällä tasolla. Tästä kaikesta ja politiikasta, jonka keskiössä hän nyt elää, kirjassa kerrotaan suoraan ja puhuttelevasti.

Kirja on kertomus rohkeasta Nasimasta, hänen historiastaan ja ajatuksistaan, mutta se on myös kirja Razmyarin perheen vaiheista. Siitä, miksi heidän oli pakko lähteä Kabulista ja miten isä valitsi Suomen perheen uudeksi kotimaaksi.  Nasima puhuu paljon perheestään, siis vanhemmistaan ja erityisesti isän merkityksestä. Hänellä on ollutkin aivan poikkeuksellinen isä afgaani-isäksi.  Jos hän olisi ollut perinteinen isä, hän ei olisi antanut Nasimalle samoja oikeuksia mitä veli sai. Mutta hän antoi, hän tuki. Aivan upeaa luettavaa nämä Nasimaa ja hänen isäänsä koskevat kohdat. Eikä tämä ollenkaan tarkoita, että äiti olisi unohtunut jonnekin. Isän rooli vain on niin vahva ja tämän isän erityisesti.

Kirjassa on niin monta kohtaa, joihin voisin tarttua, joita voisin lainata, mutta otan vain yhden. Kysymykseen, miten tekisit kotoutumisen helpommaksi ja alentaisit erilaisuuden kokemusta ja pelkoja puolin ja toisin, Nasima vastaa: Minun ratkaisuni ei edes maksaisi mitään; antaisin jokaiselle yhden ystävän!

Tietysti Nasima tietää, että vastaus ei riitä, mutta toisaalta, hän on myös kokenut ystävien merkityksen juuri silloin, kun ei ollut mitään eikä ketään vieraassa maassa ja kielessä. Nasima tietää mistä puhuu. Myös siksi tämä kirja on tärkeä ja uskottava.  

Kirja on onnistunut kokonaisuus. Siihen on tietysti vaikuttanut eniten Nasiman avoimuus ja välittömyys, mutta varmaan jotain merkityksellistä on Raila Kinnusessakin, että hän on saanut Nasiman kanssa aikaan juuri tällaisen kirjan. Kirjan tekeminen on selvästi antanut myös Nasimalle mahdollisuuden miettiä, mitä nyt ja miten tästä eteenpäin. Vastauksetkin ovat löytyneet.

Toivottavasti kirja saa paljon lukijoita. Toivottavasti erityisesti nuoret naiset löytävät kirjan.  

Kuva kirjan julkistamistilaisuudesta,

Raila Kinnunen ja Nasima Razmyar.

Kilpaurheilu kiihdyttää ja viihdyttää

Hiihtomuotia 60 -luvulla. Kuva otettu Käsivarren Lapissa, Peeralla.

Taas olen siinä tilanteessa, että oman elämän historia nousee, miten sen sanoisin, päivitykseen. Siiri Rantanen hiihtää, istuu palkintojensa keskellä, televisio haastattelee ja lehdissä on kuvia.  Taisipa tulla nuoremmillekin selväksi, kuka on Siiri Rantanen.  Viime vuosina olen hiihtoladulla ollessani naureskellut, että täältä tulee siirirantanen, hitaasti mutta varmasti. Vaan enpä tiedä, vieläkö sitten, kun olen 92v, hiihtelen edes hiljakseen niin kuin tämä entisaikojen kilpahiihdon sankari teki tällä viikolla.  Siiri Rantanen ja Mirja Hietamies olivat hyvin nuoren naisen idoleja silloin joskus. Ja luistelija Toivo Salonen, jonka lehtikuvat saivat huulipunapusuja. Niin nätti poika.

Voisin laulaa, että hiihtäjä olin itsekin. Isäni taisi yrittää minusta kilpahiihtäjää, ainakin hän huolella voiteli sukseni ja kannusti ladulle. Kyllä me sitten veljeni kanssa kahmimmekin kauhean määrän pikkulusikoita ja kakkulapioita ja sen sellaisia pieniä palkintoja niin Keikyän Yrityksen kuin kunnankin kilpailuista.  Joku tämän viikon hiihtäjistä sanoi, että ennen kilpailua pitää käydä yhtenään vessassa, kun vatsa on niin sekaisin. Muistan tämän hyvin. Toiset hermoilevat päällään, toiset vatsallaan.  Mutta kilpailemattakaan ei voinut olla, se oli enimmäkseen hauskaa.  

Kuin toisesta maailmasta, mutta yhtäkaikki, omaa historiaani edelleen: Lenita Airisto. Hän on ollut aina. Viime vuosien misseistä en pystyisi nimeämään ainuttakaan.  Mutta nämä Suomen neidot, Lenita ja Teija ja Armi, heitähän ei voi unohtaa.  En kuitenkaan sano, että muistan heidän valintansa kuin eilisen päivän. Mutta sen sanon, että he ovat edustaneet monella tapaa tosi laadukasta suomalaista naista. Vaikka olenkin joskus kommentoinut vähätellen Lenitaa, että jaksaakin räpättää joka paikassa, en silti voi olla ihailematta.  Vähättely on varmasti juontanut juuresta tästä meidän suomalaisuudestamme. Eihän tuollainen ”minäpä teille näytän” –tyyli oikein luontevasti meille istu.  Mutta Lenitalle on istunut monta vuosikymmentä.  Ehkä tässä on käynyt niin, että Lenitaankin voi tottua.  

En tiedä, keitä tästä ajasta muutaman vuosikymmenen kuluttua muistetaan, ketkä ovat somekulttuurin luomia tähtiä.Tuskin ainakaan nämä axelit, jotka haluavat jakaa muidenkin nähtäväksi oman osaamisensa tason sängyssä.

Mutta oli se silloin ennen jotenkin niin neitseellistä aikaa kilpaurheilussa. Ei ollut kuvaa, jota katsella, mutta silti radion edessä ei saanut olla kukaan.  Melkein kaiken näki, kun kuunteli Pekka Tiilikaisen kiihkeää selostusta.  Tänään ei tarvinnut kuvitella, tänään sen näki. En ollut edes ajatellut katsoa viiden kympin hiihtoa, mutta mitä vielä, melkein katsoin – 45 kilometriä näin sitä taistelua.  Pulssini rauhoittumiseen meni varmaan tunti. Sen taas kiihdytti Heikkisen Matti. Tässä on vielä toivoa, veri kiertää ja kuumeneekin.