Yksinään asuvan ruokapöydässä

Nousipa sotapoikien kasvisruokailusta äläkkä. Ainakin some kihisi. Taitaa kulua vielä vuosia, ennen kuin kasvisruoka on normaalia ruokaa. Uskon kuitenkin sen osuuden lisääntyvän, vaikka on myönnettävä, että näin vanhemmalla iällä kasvisruuan tekeminen vaatii vähän vaivannäköä.  Ei ole helppoa rakentaa ruokailua säännöllisesti linssipihvien ja papupaistoksien varaan. On perehdyttävä resepteihin ja tutustuttava uusiin ruoka-aineisiin.  Tilannetta helpottaa, jos ruuanlaitto tuntuu mukavalta. Silloinhan sitä aivan himoaa uudenlaisia kokeiluja. Eikä se silloin ole ikäkysymys.  Mutta jos ruoka tarkoittaa vain vatsan täytettä, silloin jämähtää helposti tuttuihin ruokiin.

Yksin asuvan ei tarvitse välittää kuin itsestään. Jos ei muu huvita, voi vähän oikaista ja keittää parit potut ja paistaa kabanossin. Eihän sitä jaksa joka päivä olla tarkka ravintokriteerien täyttymisestä, salaateista ja sen sellaisista.  Kun on riittävän (?) vanhaksi elänyt, onko sillä niin väliäkään? Toisaalta on hyvä tehdä itselleen ruokaa, koska silloin tietää syövänsä hyvin. Ihmisellä pitää olla rutiineja. Myös siksi päivittäinen ruuanlaitto on hyvä asia.

Onhan ne minullakin omat pinttyneet ruokatapani. Jos myynnissä on ahven-tai kuhafileitä, ostan. Niihin en kyllästy. Eräänä päivänä Onni sanoi, nyt on tuoreita muikkuja, ota niitä. En ollut aikoihin valmistanut sen paremmin muikkuja kuin silakoitakaan. Nyt ostin.  Ja seuraavalla viikolla hain lisää. Annoin kaloille suolaa, pyöritin ruisjauhoissa ja paistoin voissa valurautapannussa. Olivat suurenmoista herkkua myös kylminä. Seuraksi keitin perunat, kun en viitsinyt tehdä perunamuusia.  Mutta tein kotimaisesta pinaatista  muhennoksen, joka täydensi hienosti muikkuherkun. Miten yksinkertaista, ihan naurettavan helppoa tehdä.

Jotkut ihmiset ovat luonnostaan kokkeja. Olen lähipiiristäni huomannut, että kokkaaminen ei ole kaikille aikuisillekaan ihan itsestään selvää.  Työvuosien aikana tapahtunut ulkona syöminen (lounassetelit) ovat taanneet päivittäisen ruuan saannin ja kun ei ole perhettä, niin mitä sitä itselleen väsäämään ihmeellisiä sapuskoita. 

Oma osaamiseni oli vielä noin kaksikymppisenä aika onnetonta. Muutin silloin maalta Helsinkiin ja aloitin niin sanotusti oman elämän, joka tarkoitti, ettei ollut äiti enää tekemässä ruokaa. Ensimmäinen kesä menikin kesäkeitolla ja talkkunalla. Taisi näihin ruokavalintoihin vaikuttaa myös jatkuva rahapula.

Meitä yksinään eläviä ja myös omassa hyvässä seurassaan ruokansa syöviä on paljon. Yli miljoona suomalaista asuu yksin. Luku on parissakymmenessä vuodessa tuplaantunut.  Myös 80 vuotta täyttäneiden yksinasuminen on lisääntynyt.

Yksinään asuva joutuu/saa joka ikinen päivä päättää mitä syö. Vastuuta valinnoista ei voi siirtää toiselle, vaikka välillä se olisikin tosi mukavaa. Sanovat myös, että aina pitää kattaa kauniisti. Tähän en suostu, sillä kaunis kattaushan suorastaan huutaa seuraa. No en sentään ole ajautunut (vielä) syömään säilykepurkista (paitsi kikherneitä).  Jos menen nälkäisenä Alepaan, sorrun nakkipakettiin.  Eivät nekään kyllä ennätä kypsyä, kun olen jo koirani kanssa ne napostellut.  

On hyvä, että tänään puhutaan vahvemmin äänenpainoin myös ikäihmisille eikä vain urheilijoille proteiinista ja rasvoista. Rasvoista on puhuttu ennenkin. Kun isäni oli jo aika vanha mies, hän kerran aivan riemastuneena sanoi, enpä olisi uskonut, että ikinä luovun voista. Niin vain oli vaihtanut voin oivariiniin. Tämä ei tietysti koskenut uusien perunoitten aikaa.

Entäs nyt armeija?

 Puolustusministeri on pyytänyt selvityksen ja antaa tarvittaessa poliittista ohjausta Leijona Cateringille.

Miten tulinkin ajatelleeksi Neuvostoliittoa.

Antti Heikkisen Mummo naurattaa ja itkettää

Tänä kuumana kesänä olen lukenut vahvoista naisista kertovia kirjoja.  Ja ajatellut, että onko naisen aina pakko jaksaa. Miksei voisi vain heittää lössiksi, antaa asioitten edetä omalla painollaan.  Tietenkään elämä ei ole näin yksinkertaista.  Ei edes kirjoissa saati todellisuudessa.  Sally Salmisen Katriina ja Antti Heikkisen Mummo kertovat vahvoista ja aika ehdottomista naisista.  Mutta myös rohkeista.  Miehiäkin on mukana, tietysti, mutta he ovat aivan kuin sivuosassa.  Kuka minkäkinlainen renttu tai muuten vaan saamaton.

En oikein tiedä mitä odotin Mummosta, koska Antti Heikkinen on täysin uusi tuttavuus.  Eikä kirjan takakannen tekstikään innostanut. Siinä sanotaan kirjan olevan kunnianosoitus suomalaiselle naiselle.  Heti syntyi epäilys, millaiselle kaapinpäälle mummot kirjassa nostetaan. Hyvällä tavalla nostettiin. Mummo on sekä kaunis sana että se herättää lämpimiä muistoja omista mummoista.   Heikkisen mummo ei ole lapsille lepertelevää lajia. Hän ei liioin ole iltasatuja lapselleen lukeva. Heikkisen kirjasta puuttuu miltei tyystin tällainen mummous.

Kun kirjan ensimmäisellä kolmella sivulla nainen huitaisee miestä leipälapiolla takaraivoon niin että veri lentää ja mies vuorostaan lyö miestä kirveellä, oli hetken sellainen olo, että mitäs kirjaa minä nyt olenkaan lukemassa.  Veri lensi, mutta murha jäi tekemättä. Onneksi vain kirjan alku on näin reippaanpuoleinen.  Muunlaista väkivaltaa ja tahtojen taistelua on sitäkin enemmän.

Kirjaa oli helppo lukea, vaikka se elämä mitä kirjassa kuvataan, oli kaikkea muuta kuin helppoa.  Kansien sisällä on kovaa asiaa kaikesta siitä mikä meitä koskettaa: vihasta, rakkaudesta, kateudesta, seksuaalisuudesta. Mummo on kertomus äidistä ja tyttäristä mutta myös petollisista miehistä. Se on kertomus ihmisen ikävästä toisen luo. Se ikävä on meillä jokaisella. Kun kaipuu on kova, sitä haluaa uskoa toiseen ihmiseen. Haluaa uskoa vaikka kuinka tietäisi, ettei kaikki ole totta. Mitään pyhimyksiä Heikkisen naiset eivät ole.  He ovat ihmisiä tunteineen ja haluineen.

Heikkinen käyttää hauskasti murretta. Kuten kuvaus Maijan siskosta: hän on mieskasvoinen. Pidin siitä miten kirjailijan henkilöt puhuvat.  Nyyhkytyksiä on vähemmän, kiroilua enemmän. Teksti on elävää ja kieli hetkittäin hauskaa. Sitä on mukava lukea.

”-Oot sinä vättönen mies, kivahti äiti.

-Ranttamurimuramurallallei, lauloi isä kömpelösti ja läpsäytti äidin kannikoita.

Äiti tiuskaisi ponnettomasti.

Se hetki jäi Maijan mieleen oikein mukavana, kauneimpana ja ainoana muistona isän ja äidin välisestä hellyydestä.”

Heikkisen ihmiset ovat aika ehdottomia. Yksi luottaa Jumalaan, toinen kommunismiin.   Eikä pahoja oloja pureta eikä niistä puhuta.

Niin kuin Maija sanoo: Tässä talossa ei ole keskusteltu ennenkään ja tässä asiassa ei sitäkään vähää.

Huonostihan siinä käy:

”Maijan alahuuli alkoi höplöttää. Sitten hän itki elämänsä viimeisen itkun ja antoi periksi. Maija lakkasi hymyilemästä, hän lakkasi luottamasta, hän lakkasi tunnustamasta ikäväänsä ja kasvatti itselleen niin kovan kuoren, ettei ihmistä sen takana enää näkynyt.”

Kirjan lukeminen herätti mukavalla tavalla mieleen omat mummoni. Eivät hekään 1800 –luvun lopulla syntyneinä ihan helppoa elämää saaneet. 1920- ja 1930 –luvuilla elämä maaseudulla oli usein hyvin köyhää. Se oli sinnittelyä päivästä toiseen. Ehkä molemmat mummoni myös kahlitsivat tunteensa, ainakaan he eivät koskaan puhuneet omasta elämästään nuorena. Tai sitten olin liian nuori sitä ymmärtämään.