”Lehmä halkesi syötyään liian monta muovikassia.”
Jos kaipaat
erilaista luettavaa, lue tämä kirja. On ehkä, mutta vain ehkä, ylisanoja sanoa,
että kirja on ihana. Lumoava. Mutta
aivan helppo se ei ole. Paitsi jos Intian ja Kashmirin kulttuurit ovat tuttuja,
silloin kirja saattaa avautua helpommin. Itse tiedän niistä sen verran, mitä
nyt lehtiä lukemalla ja googlaamalla saa tietää. Silti en ihan tarkasti osaa
sanoa, miksi tämä kirja vaikutti niin syvästi ja miksi se hetkittäin melkein
salpasi hengitykseni.
Romaani on fiktiota, mutta samalla se on myös faktaa. Se
perustuu siihen mitä maassa on tapahtunut. Ja tapahtuu. Intia, Pakistan ja Kiina - keille tämä
vuorien ja laaksojen kaunis Kashmir kuuluu? Intiassa uskonto ja kastit ovat
määrääviä tekijöitä politiikassa ja ihmisten elämässä. Kirjan sivuilta aukeava
kuva köyhyydestä ja epätasa-arvoisuudesta sai minut kerta toisensa jälkeen
tajuamaan, millaisessa paratiisissa saan elää. Poliisi pahoinpitelee ihmisiä,
hallitus ei ole heitä huomaavinaan. Köyhät
tulevat enimmäkseen kylistä ja slummeista ja heidän pitää ansaita elantonsa, mutta
heidän on pakko palata maatilkulleen tai isäntänsä maille, ihmistä arvokkaampien
lehmien ja puhveleiden luo.
Kastijako määrittää ihmisen paikan koko elämän ajaksi. On
tiedettävä, onko henkilö syntyjään kookospähkinänpoimijakastia vai olivatko
hänen esi-isänsä virallisia ruumiinkantajia, ulosteenpesijöitä, pyykinpesijöitä
vai rotanpyydystäjiä. Jos he olivat Syyrian-kristittyjä, mikä oli heidän
sukunimensä? Kenen veljenpoika oli naimissa kenen kälyn sisarentyttären kanssa?
Kenen isoisä oli mennyt naimisiin kenen isoisoisän sisarentyttären kanssa?
”Hän vaati tietää kaikki yksityiskohdat, ja
vasta kun hän tiesi kaikki yksityiskohdat, antoi heille luvan koskettaa
itseään.”
Kirjassa on paljon hyvyyttä ja rakkautta, se oli hetkittäin
jopa hauska. Lämmön ja ymmärtämisen rinnalla siinä on myös paljon pahaa. Roy ei
mässäile raiskauksilla eikä kidutuksilla, mutta ne ovat olennainen osa
”Äärimmäisen onnen ministeriössä”. Kirjan nimi ei minulle auennut, mutta ehkä
sekin on osa tekstin huikeaa ironiaa.
Kirjassa on useita
kohtauksia, jotka saivat minut hyrskyämään. Näen silmissäni ylävartalonsa
paljaaksi riisuneen miehen, mangojuoman mainostajan,
”joka oli liimannut kaikkialle ihoonsa
keltaisia limejä, ja nyt hän imeskeli kuuluvasti pillillä paksua mangojuomaa
pienestä pahvipakkauksesta”.
Aivan oma tarinansa ovat hautausmaalla asujat, jotka lopulta
rakensivat hautojen keskelle talon itselleen. Niinhän se tietysti on, jossain
on ihmisen saatava asua. Hautajaisiakin pidettiin eivätkä ne olleet ollenkaan synkkiä.
Kyse ei ole suomalaisesta tavasta sanoa hyvästit, vaikka eihän se kuolema
kashmirilaisittain ole lopputulokseltaan erilaisempi kuin meidän. Mutta ehkä se tekee siitä erilaisen, että
elämän väkivaltainen päättyminen on koko ajan läsnä.
Aivan mainio tarina liittyy yhtiöön, joka hoitaa kaupungin
sähkön ja veden jakelun sekä kaupungin kakkaviemäri-ja jätehuollon. Mielenosoittajia
lähellä oli
”kimalteleva yleinen wc, jossa
oli Pilkington-peilit ja hohtava graniittilattia. WCn valot paloivat yötä
päivää. Kusi maksoi yhden rupian, paskominen kaksi ja suihku kolme. Ani harvalla aukiolle kokoontuneella oli
varaa maksuihin. Monet pissasivat ulkoseinään. Joten vaikka vessa oli sisältä
tahrattoman puhdas, sen ulkoseinältä levisi vanhan virtsan pistävä savumainen
haju.”
WCn seinä toimi myös mainostauluna, siinä esiteltiin Hondan
uusi luksusmalli.
”Kun Gulabiya oli vuosi sitten tullut
kaupunkiin hirvittävän terrorin pelossa ja välttämättömyyden pakosta, hän oli
asunut puussa. Nyt hänellä oli työtä ja jonkinlainen suoja päänsä päällä…”
Hänen tehtävänsä oli ehkäistä ilkivaltaa ja estää, etteivät
vääräuskoiset virtsaa mainostauluun. Hän
teki töitä seitsemänä päivänä viikossa, kaksitoista tuntia päivässä. Siten kävi niin, että Gulabiya joi itsensä
humalaan, sammui ja menetti työpaikkansa.
Joku oli spreijannut kuvion hopeanvärisen Hondan päälle ja raapustanut
runon:
”Mieheltä köyhältä leivän veit
ja paskan maksulliseksi teit”.
Ostin kirjan puhelimeeni, koska halusin sen matkakirjaksi
enkä halunnut lisätä matkalaukkuni painavuutta. Lukeminen oli väistämättä
pätkälukemista, joka sai minut ajattelemaan kirjan rakenteen olevan kohtauksia
erilaisten ihmisten elämästä. Mutta ei se ollutkaan puhelinlukemisen syy, vaan
kirja todella on myös sellainen. Tosin jossain vaiheessa jäsennys tiivistyy
yhtenäiseksi tarinaksi. Tämä kirja on sitä vaativuustasoa, ettei se sopinut
ollenkaan puhelimen pieneltä näytöltä luettavaksi. iPadin kanssa siitä selvisin
paremmin.
