Vatsan täytettä vai aistien huoltoa?

Ruoka on merkillinen asia. Toisille riittää, että vatsa tulee täyteen eikä ole kaipuuta mihinkään uusiin kokeiluihin. Sitten on ihmisiä,  jotka perehtyvät resepteihin, lukevat ruokalehtiä ja keittokirjoja, hakevat aktiivisesti uusia makuelämyksiä, kokeilevat reseptejä.

Perheellisillä ja työssäkäyvillä kokeilut jäävät varmaan enemmän viikonloppuihin, mutta toista on meidän, jotka elämme arkea, jota eivät kahlitse toiset ihmiset eikä aika.  Meillä vaikka joka ikinen päivä voisi olla uuden herkun kokeilupäivä. Eipä vain ole. Useimmiten edessä on kysymys, mitä sitä taas tänään keksisi ruoaksi.

Keittokirjoista eikä resepteistä ole puutetta. Enemmän se on viitsimiskysymys. Menen yli siitä mistä aita on matalin: keitän perunat ja paistan lohiperhosen. Ehkä ostan Jukalta hyvää kalakastiketta. Tai sitten menen lähibaariin syömään. Mutta kun niissäkin se ruoka on aina samaa.  Ei niissä yhtenään voi käydä tai muuten makunystyrät tuhoutuvat täysin.

On varmaan ikäkysymys(kin) ettei aina viitsi kokata. Siis edes itselleen. Tai ehkä tässä onkin osavastaus: jos olisi ruokakaveri, niin laittaisihan sitä sitten ruokaa. Pakosta tai mielihyvästä. Keksin heti vuoden alussa mainion idean. Päätin pitää ruokakalenteria. Merkkaan seinäkalenterin jokaiselle päivälle mikä on ollut päivän pääruoka. En siis pidä mitään dieettikalenteria enkä terveellisen ruoan kalenteria.  Jos jatkan tätä vuoden loppuun,  saan itselleni 12 kuukauden ruokaohjelman.

Kaiken tämän voi tietysti tehdä tietokoneelle, mutta silloin se ei ole päivittäin näkyvissäni ja saattaisi  jäädä tekemättä. Lisäksi ihmisellä pitää olla asioita, joita on kirjoitettava (tai tehtävä) käsin.

Vuoden kuluttua sitten helpottaa, kun voi ruokaidean katsoa kalenterista. Ja siinä on takuulla vain sellaisia ruokia, joista pidän ja joita osaan tehdä. Ehkä ruokien kirjaaminen myös terästää ruokavalintojani, sillä eihän se vuoden lopussa hääppöiseltä näytä, jos sieltä liian usein löytyy kaupan valmisruokia.

Ruoka on tärkeä asia. Ei vain sen takia, että on välttämätöntä syödä, vaan myös siksi, että kaikki aistimme tarvitsevat huoltoa, herkistävät meitä vastaanottavaisiksi hyvälle.
Kun tulin koiran kanssa aamulenkiltä, rappukäytävämme tuoksui huumaavasti kahvilta. Siitä tuli hyvä olo - ja tietysti mieliteko.

He tulevat pimeästä varjojen maailmasta

Kun muutin Alppilaan yli kolme vuosikymmentä sitten, pelkäsin liikkua lähialueen puistoissa. Pelkoon ei ollut mitään järjellistä syytä, minä vain pelkäsin. Tänään kävelen iltamyöhällä lähialueen puistoissa ja kaduilla. Mikä vei pelkoni?  En ole mitenkään erityisen rohkea, mutta ehkä pelko karisi siksi, etten ole näinä vuosina yhtään kertaa kokenut mitään pahaa.  Muutoksessa on varmasti ollut mukana myös oma tahtotila. Olen rohkaissut itseäni, nujertanut pelkoani. Ei pimeyttä ja kuun luomia varjoja kannata pelätä.

Useimmin kai liitämme pelon fyysiseen väkivaltaan. Nyt elämme toisenlaista aikaa. Tämä niin ihana(kin) someaika on antanut tilaa aivan käsittämättömälle pelottelulle, räävittömyydelle ja pilkalle. Erityisesti tämän vuoden puolella ovat naisten tasa-arvosta kirjoittaneet joutuneet täysin ala-arvoisten hyökkäyksien kohteiksi. Vahvoissa naisissa näyttää olevan jotain sellaista mikä hermostuttaa jotkut miehet täysin. Luulin, että tämä aika olisi jo mennyttä.

On ollut hämmentävää lukea, miten törkeää kieltä miehet käyttävät, miten uhkailevat raiskauksilla ja jopa tapolla. Aivan uskomaton kauna ja katkeruus on purkautunut näistä viesteistä. On myös vaikeaa ymmärtää mitä tällaisilla kirjoituksilla kukaan voittaa mitään tai millaisia sykäyksiä niistä kirjoittaja on ajatellut itselleen saavansa. Joku motiivihan heillä täytyy olla, mutta en ymmärrä, mikä. Tietävätköhän itsekään. Pelkkä pahan tahtominen ei oikein tunnu riittävän motiiviksi.

Kuuntelin Mikko Salmen iltahartautta (vähän vahingossa, myönnetään), jossa hän puhui oman varjonsa tuntemisesta. Puheesta jäi mieleeni ajatus omasta pimeästä puolestamme, joka saa meidät tekemään pahoja tekoja, ja joka saa meidät ajattelemaan itseämme ennen muita. Näinköhän näillä syytöksiä tuottavilla on niin pimeä puoli etteivät näe siltä sen paremmin itseään kuin muitakaan?

Joku kirjoitti, että pelko saa aikaan itsesensuuria. Ihminen ei halua laittaa itseään likoon eikä olla kenellekään likasanko, johon kuka vain voi itsensä tyhjentää. Mutta on heitäkin, jotka eivät vaikene. Olen somessa ihaillen seurannut  Hanna Huumosen nostamaa taiselua mv -lehteä vastaan ja lukenut ja jakanut Saku Timosen (Uuninpankkopoika) teräviä ja rohkeita blogeja.  Päivän Hesarista huomasin, että täällä Alppilassa asuu fiksua väkeä. Niemisen sankarilista oli osuva muiltakin kuin Huumosen ja Timosen osalta. Eikä takuulla mies selviä ilman haukkumisia.


Minulle sanottiin aloittaessani blogikirjoittelun, uskallatko ihan omalla nimelläsi kirjoittaa. Nämä pehmojuttuni tuskin hämmentävät ketään, mutta jos pitäisi näyttää oma varjonsa, niin tämä Heikki Pitkäsen korttikuva "On the way", on aika osuva.

Ennen kuin olemme päätepysäkillä

Eeva  Kilven kirjan nimi "Kuolinsiivous" pysäytti ihmettelemään, miten joku voi antaa kirjalleen tuollaisen nimen. Kirjassa Eeva Kilpi muistelee menneitä, vähän kuin tyhjentäisi kaappiaan. Ottaa jotain pois, hyväksyy ja hylkää. Kuolemasta ei paljon puhuta, mutta teksti on kuin hyvästiijättöä koetulle. Ja viestiä läheisille.

Varmaan useimmat vanhat ihmiset muistelevat ja muistavat, vaikka kaikki eivät teekään muistoistaan kirjaa.  Kun vuonna 2002 kävin elämäntarinan kirjoittamisen kurssin, se oli niitä ensimmäisiä tämän tyyppisiä kursseja. Tänään niiden suosio on räjähtänyt. Ihmiset haluavat kirjoittaa oman tarinansa muistoksi jälkipolville. Se on hyvä, koska se maailma, missä 1920-40 -luvuilla syntyneet ovat eläneet, on ihan jotain muuta kuin tämä nykyinen aika.

Mutta mistä kirjoitamme, kun kirjoitamme omasta elämästämme? On helpompaa kirjoittaa kaikesta siitä mitä vuosien aikana tapahtui, kuin siitä, miltä kaikki tuntui.  Eeva Kilpi kirjoittaa: elämä on velvollisuus, se on syyllisyyttä, ja se on intohimoa. Jokainen meistä löytää itsestään näitä asioita. Ehkä olemme olleet myös itsekkäitä emmekä aina oikeudenmukaisiakaan. Kaikkia kaipuitaan ja pettymyksiään ei varmaankaan tarvitse kirjoittaa julki. Jos kuitenkin mielessä on asioita, jotka haluaisi sanoa läheisilleen ennen kuolemaansa, niin koska se hetki sitten on? Emmehän tiedä kuolinhetkeämme. Onneksi.

 Rachel Joycen kirja "Miss Queenie Hennessyn rakkauslaulu" kertoo saattokodin asukkaista. Se vie lukijansa keskelle jäähyväistunnelmia, mutta  ei siellä itketä eikä valitetakaan. Joku on hiljaisempi, joku seurallisempi, joku pisteliäämpi. Niin kuin on elämässäänkin. Queenie sanoo, minä olen tullut tänne kuolemaan.  - Ei, olet tullut tänne elämään siihen saakka kunnes kuolet. Siinä on merkittävä ero.

 Queenie Hennessy lähettää jäähyväiskirjeen Harold Frylle, etärakkaalleen, jolle hän ei ole koskaan kertonut rakkaudestaan. Mieheltä tulee viesti: kävelen luoksesi, odota.  Matka on satoja kilometrejä, halki Englannin.  Kirje herättää koko saattokodin väen odottamaan Haroldin tuloa. Ja päivien vieriessä, Queenie jatkaa tunnustuksiaan, kirjoittaa Haroldille kaikesta, mitä hän tunsi ja mitä tapahtui. Kaikesta siitä, mistä mies ei tiedä mitään. Tarina on rakkautta tulvillaan, siinä on myös paljon surua. Ja iloa.

Tarinan keskelle (tai toisinpäin) sijoittuu kaikki se mitä saattokodissa tapahtuu. Kodissa, jossa  kukaan ei ole kauan. Pienet asiat ovat tärkeitä. Yhteinen kuutamon katselu, pilvien liikkeet. Välillä nauretaan ja tuskaillaan. Valitse minkä juoman tahansa, makueroja ei löydy, kaikki ne maistuvat märältä pahvilta, sanoo Finty, suorasuu. Terapiaympyrässä Finty ei halua puhua kuolemasta, hän puhuisi mieluummin seksistä: "onko kukaan saanut viime aikoina, me hylkiöt, päätepysäkille joutuneet".

Sekä Kilpi että että Joyce vahvistivat jälleen omaa ajatteluani siitä, että ihmiselle olisi onneksi, jos hän osaisi puhua tunteistaan silloin kun niiden aika on. Ettei myöhemmin iarvitsisi tuskailla, miksi en silloin sanonut mitään.

Kuva on Heikki Pitkäsen puupiirros "ensi lumi"-kortista.

Vielä nuorista leijonista

Ratikassa kaksi naista keskusteli jääkiekosta, nuorista leijonista. Toinen heistä, ikä jossain 85 vuoden paikkeilla, ihmetteli voittomaalin tehneen Kapasen suoritusta. Miten se osasikin tulla sieltä juuri silloin. Niinpä.

Nuoret pelaajat valloittivat meidät kaikki. En sitä ihmettele, sillä harvoin on saanut nauttia joukkueesta, joka ei anna periksi missään tilanteessa. En tiedä, oliko näissä nuorissa jotain muista poikkeavaa, mutta ehkä nyt vain osuivat tosi hyvät vuosikerrat yhteen joukkueeseen. Katsojakin nauttii, kun pelaajat nauttivat.  Silti ihan kaiken aikaa ei olisi tarvinnut järjestää sellaista draamaa kuin järjestivät.

Pelien jo loputtua katsoin viisi osaa käsittävän "Nuoret leijonat" -ohjelman, jossa muutamat pelaajat joutuivat kohtaamaan itselleen uuden ja  yllättävänkin eikä aina helpon tilanteen. Ehkä ohjelmaa voi sanoa erilaiseksi psyykkausohjelmaksi, josta pelaajat saivat eväitä muutakin elämää kuin jääkiekkoa varten.

Jalonen antoi tehtävän: jätkät on viettäneet pienen ikänsä kaukalossa, siksi ovat päässeet näin pitkälle. Mutta maailman mestaruuteen tarvitaan enemmän. Niinpä sitten tiedustelijat lähtivät hakemaan muille pelaajille tietoa siitä, mitä voittaminen vaatii.

Ohjelma on katsomisen arvoinen näin jälkikäteenkin, sillä jotain täysin hellyttävää oli siinä miten jääkenttien kovanaamat, ihanasti ujot Joni Tuulola ja Roope Hintz kohtasivat Sunrise Avenuen fanit Saksassa. Satoi vettäkin, mutta mitä sanoi rokkari Samu Haber pelaajille: ei oo paskaa jäätä, on paskoja pelaajia. Ja: mahalaskun jälkeen tärkeintä on nousta jaloilleen, on tehtävä perusjuttuja. Senhän tämä joukkue teki melkein joka pelissään: nousi tappioasemasta voittoon.

Kaupunkipoika Joel Kiviranta sai toisenlaista valmennusta. Hänen oli selviydyttävä metsässä 24 tuntia. Nuoren miehen piti järjestää itselleen juotavaa vettä, tehdä tuli, rakentaa yömaja, paistaa hauki.  Näytti olevan aika tuskainen matka, mutta keskeyttäminen ei käynyt mielessä. Kiviranta totesi:  ikinä ei ole ollut näin huonoa fiilistä, mutta ei voinut luovuttaa. Vaikka tilanteesta pääsisi pois, se jäisi kuitenkin hakkaamaan takaraivoon, että olisit voinut tehdä paremminkin. Hyvää oppia kenelle tahansa.

Hauskin osio oli, kun Oulun pojat Sebastian Aho, Jesse Puljujärvi ja Antti Kalapudas joutuivat teatterimies Kari-Pekka Toivosen heittäytymisryhmään improvisoimaan. Ei meinannut huuto irrota, mutta tulihan se sieltä lopulta. Tunteet eivät aina pursua ulos niin helposti kuin maalin jälkeen. Toivosen rentousharjoitus päättyi sanoihin väkijoukko, kauppatori. Tiedä sitten, näkivätkö pojat jo siinä vaiheessa itsensä voittajina.

Mentaalivalmentaja käytti neljää väriä,  joiden kautta hän luonnehti ihmisiä. Tässä joukkueessa hallitseva väri oli puna-keltainen eli enemmistö pelaajista oli rohkeita ja innokkaita, eivät pelkää ja haluavat saada tulosta. Eli ettei ainakaan tunnetilasta jäänyt kiinni, voittaako tämä joukkue. Mentaalivalmentaja pelkäsi, ettei vain menisi yli.  Ei mennyt.

Kyrmyniskainen suomalainen

Raija Siekkisen kirja "Se tapahtui täällä" sopii hyvin luettavaksi  tällaisena harmaana talvipäivänä, kun lunta satelee hiljalleen, kun maailma on melkein äänetön. Sopii hyvin luettavaksi siitä huolimatta, että kirja kertoo enimmäkseen kesästä, muistoista, pienen pienistä yksityiskohdista. Se kertoo rakkaudesta, pettymyksestä, mutta niin siekkismäisellä tavalla, että lukija saa ihan itse kuvitella, mitä oikeastaan tapahtui.

Kirjan hitaan rauhallinen tunnelma, tapahtumattomuus, oli mielessäni tänään pitkällä lenkillä Keskuspuistossa. Vaikka puisto ei ole mitään syvää metsää, se on kuitenkin metsää. Puita ja polkuja. Siellä tavoittaa helposti toisenlaisen tunnelman varsinkin näin tämän talven ensimmäisenä vanhanaikaisena talvipäivänä.

Kävelijöitä oli muitakin kuin me, koirani ja minä. Vaikka Siekkinen kuvaa enemmän luontoa ja yksityiskohtia kuin ihmisiä, liitän helposti meidät harmauden keskellä vaeltavat Siekkisen kirjan sivuille. Kyrmyniskat suomalaiset. Hiljaiset, tummiin pukeutuneet ihmiset, jotka kävelevät hartiat korvissa, vähän kumarassa. Jäykkä asento korostuu, kun käsivarret roikkuvat sivuilla velttoina, liikkumatta. Jalat kuitenkin kuljettavat eteenpäin, tarpovat metsätietä. Ei sieltä takin kauluksen ja huivin uumenista paljon tule sanoja, yksi silloin, toinen tällöin. Jotenkin lohdullista.

Vaan onko sittenkään. Kotona luen twitter -viestin: joensuulaiset miehet ovat aloittaneet katupartioinnin, perustaneet ryhmän "Soldiers of Odin, Joensuu".  Ketään ei kuulemma huvikseen hakata, mutta puututaan heti, jos suomalainen on pulassa. Sanovat olevansa isänmaallisen valkoisen Suomen puolesta taisteleva järjestö.

Tämän kauemmaksi en Siekkisen kirjan tunnelmasta enää voi päästäkään. Ensimmäinen ajatukseni on, ei voi olla totta, ovatko ne siellä ihan hulluja. Niin että nyrkeillä ja pesäpallomailoilla puolustavat meitä heikkoja vai miten? Ja ennen kaikkea, miltä? Mikä meitä uhkaa? Jos jotain en jaksa, niin tällaista uhoamista. Oi itäsuomalaiset kyrmyniskat, en usko, että minkään värinen Suomi kaipaa teidän toimintaanne.