Ei ollut ennen tofua, parsaa, ei inkivääriä

Joskus asiat kohtaavat toisensa hauskasti. Poikkesin eräänä päivänä kalliolaiskahvila Berggaan, join kahvin ja söin munkin. Maistui melkein yhtä hyviältä kuin Kiilopään munkit, joilla Lapin hiihtoreissuilla aina  herkuteltiin. Kotona luin Nyttiä, jossa kerrottiin Berggan kokista Lloyd Polackista. Hän kertoo 1990 -luvun alun kokemuksistaan kasvisravintolan pitämisestä Helsingissä. Silloin meillä ei tunnettu esimerkiksi vielä tofua. Kun sitä ei saanut kaupasta, sitä tehtiin itse. Edes tuoretta inkivääriäkään ei tunnettu eikä sitä saanut laittaa ruokaan. Kokki oli aikaansa edellä.

Tänään ainakin hesalaisista kaupoista saa vaikka minkälaista tofua. Inkivääriä on kotonani aina, raastan tai paloittelen sitä melkein ruokaan kuin ruokaan.

Etsin kirjahyllystäni yhtä kirjaa, jolloin "Tavaroiden taikamaailman" välistä putosi lehtileike. Se oli Talouselämä -lehdestä toukokuulta vuodelta 1993. Jutun otsikko oli "Japanilainen ruoka tulee muotiin". Haastateltavana ollut "Tavaroiden taikamaailman" kirjoittaja sosiologi Kaj Ilmonen pohti jutussa muodin syntyä, myös ruokamuodin.  Hän kysyi, miksi kalkkuna alkoi käydä yhtäkkiä kaupaksi vaikkei sitä markkinoitu juuri lainkaan tai miksi yhtäkkiä ruvettiin syömään katkarapuja, ja ennustaa, että tuoreesta parsasta tulee pian massatuote.

Totta, tuolloin parsa ei ollut massatuote. Tänään se on sitä.  Ei niin pientä Alepaa ettei hyllyltä löytyisi parsaa. Itse voisin melkein elää sillä. Vihreää ja valkoista, keitettynä ja paistettuna. Hyvällä kastikkeella tai vain voisulalla. Risottona tai spagettina. Miten vain, kaikki käy.

Ilmonen ennusti, että seuraavaksi Suomessa tulee muotiin japanilainen ruoka. Hän perusteli sitä japanilaisuuden hyvällä imagolla ja myös sillä, että suomalaiset ovat tottuneet syömään graavia kalaa.  Ainoana ongelmana hän piti sen kalleutta.

Ennuste osui oikeaan: japanilainen ruoka tuli meille. Se olikin aluksi hyvin kallista, mutta ei ole sitä enää. Nyt kaupungistamme löytää pieniä ravintoloita, joissa aasialaiset omistajat ja kokit valmistavat edullisia sushiannoksia ja lounaita. Helsingissä japanilaisravintolat sijottuivat ennen "parempien ihmisten" alueille eli sinne missä parikymmentä euroa ei ole raha eikä mikään. Tänään sushipaikkoja löytää kaikkialta, laatu on hyvä ja myös hintataso on  siedettävä.

Parinkymmenen vuoden aikana ruokakulttuurissamme on tapahtunut iso muutos. Lihapullat ja makaroonilaatikko eivät ole kadonneet minnekään, mutta rinnalleen ne ovat saaneet erinomaisia ruokia muista maista.

Mitähän Kaj tänään sanoisi meidän (ruoka)elämästämme, jossa erilaiset katuravintolapäivät ovat suuressa suosiossa. Luulen, että hän olisi pitänyt niistä niin kuin kerran nautti suuresti Kuala Lumpurissa katukeittiöiden huumaavista tuoksuista. Kahdeksan vuotta sitten kuollut mieheni hyväksyisi ja saattaisi tykätäkin siitä, että muistan ja muistelen häntä ja hyvää ruokaa samassa lauseessa. Nostalgiaa sadepäivänä: Kaj vanhassa keittiössämme.

Valtosen kirja on totta ja tarua

Olen lukenut kohtuullisen määrän tieteiskirjoja. Kiehtovia, jännittäviä, uusia näköaloja avaavia erityisesti siitä, miten ihmismieleen voidaan vaikuttaa. Ja kuinka ihmisen kaltaisiksi, "tunteviksi" voidaan robotit rakentaa. Ne kirjat eivät ole kertoneet tästä maailmasta.

Jussi Valtosen "He eivät tiedä mitä tekevät" on myös tavallaan scifiä, eikä sekään kirja ole kokonaan tästä maailmasta.Vielä.Viime vuosien aikana digialueella tapahtunut hurja kehitys saa minut kohta uskomaan melkein mihin vaan. Ei tämä kirja ihoa kananlihalle nostanut, mutta sai kyllä ajattelemaan. Hyvin mielenkiintoinen. En yhtään ihmettele, että se valittiin Finlandian voittajaksi, vaikka kirja ei loppuun  saakka aivan täysipainoisena kestäkään. Vähän liikaa jankkaamista ja toistoa loppupuolella.

Kaiken alkuna kirjassa on rakkaustarina, joka lopulta jää aika ohueksi ja ihmiset jotenkin musta-valkoisiksi. Ehkä tällainen kirja tarvitsee äärilaitoja kulkevan ihmiskuvauksen niin naisen, miehen kuin pojankin kohdalla.  Tai mistä minä tiedän, miten syvästi rakkauden menetys tai hylkäämisen tunne voi nuorta miestä koskettaa.

Hienon asetelman Valtonen osaa piirtää. Isä tekee kokeita eläimillä, tytär on koekappale digimaailmassa, jonne tytär houkutellaan kaikella sillä mikä on hänelle tärkeää. Tämän uuden laitteen kautta esille nouseva uusi ja jännittävä maailma on kirjan parasta antia: samantien kun hädin tuskin ennätät ajatella, kohtaat halusi ja himosi melkein todellisina. Sinua ja "päiväuniasi" osataan lukea, sen saa huomata isäkin.

Vielä ainakin pelkkää kuvitelmaa, mutta toisaalta myös täyttä totta: miten helppoa meihin onkaan vaikuttaa. Me haluamme tiettyjä merkkivaatteita, -laukkuja, -hajuvesiä, me haluamme tavaroiden kautta olla enemmän. Iät ajat meihin on vaikutettu mainonnalla. Ehkä on vanhanaikaista kysyä, onko mainonnalla  ja kaupankäynillä etiikkaa? Mikä on tieteen vastuu? Mitä kaikkea tieteen nimissä saa tehdä? Tai ehkä onkin niin, että vasta tulevaisuudessa meidän on osattava vastata näihin kysymyksiin.

Tieteen tarkoitukseen käytetyistä eläinkokeista raivostuneet yltyivät kirjassa sellaiseen väkivaltaan, jota en osaa kuvitella tapahtuvaksi Suomessa. Kun se kirjassa tapahtuu Amerikassa, se onkin toinen juttu. Siellähän voi tapahtua mitä tahansa. Myös tällaista, mutta ei meillä. Vai voisiko?

"He eivät tiedä mitä tekevät" kirja ei ole niitä ihan helpoimpia lukea, siinä on vähän liiankin paljon aineksia, mutta lukemisen arvoinen se ilman muuta on.

 Tämä oli ensimmäinen kirjani, jonka luin sähköisessä muodossa. Luultavasti edelleenkin luen enemmän oikeita kirjoja, mutta eipä tarvinnut matkalle kantaa painavaa kirjaa mukanaan. Siinä ehkä sähköisen kirjan tärkein etu.

Unelmasta tuli totta

Hakaniemen tori viime vuoden vappupäivänä. Nasima Razmyar on pitämässä vappupuhetta. Kuuntelen ja  herkistyn. Kirjoitan blogiini, miten hän puhuu  katsomossa istuville vanhemmilleen. Hän näkee heidän ylpeytensä hänestä, tyttärestään. Tapa miten hän sen sanoo, säteilee torin toiselle laidalle saakka. Sellainen Nasima on: täynnä tunnetta, iloa ja aivan upeaa läsnäoloa.

Olen viime viikkoina saanut vastata kysymykseen, miten päädyin Nasiman tukiryhmään. Olin EU -vaaleissa vähän jakamassa hänen esitettään, otin tuntumaa vaalityöhön ja ehdokkaaseen. Pikkuhiljaa alkoi tuntua, että voisin ehkä tehdä enemmänkin. Menin syksyllä ensimmäiseen avoimeen tilaisuuteen. En tuntenut läsnäolijoista ketään. Sen huomasin, että nuoria naisia oli paljon. Vähitellen Katri, Ursula,Sara, Maria, Kiti ja monet muut tulivat tutuiksi. Olin uudessa joukossa, mutta en tuntenut vierautta. He olivat esikuvansa - Nasiman - oloisia. Talvella päätin pysyä matkassa mukana.

Vaalien lähestyessä alkoi varsinainen "katutyö". Viimeisen kahden viikon aikana pidin yhden Nasimasta vapaapäivän, muuten kiersin katuja ja toreja. Eikä se ollut edes vaikeaa. Ihmiset tunsivat ja tiesivät Nasiman. He kävivät kertomassa, että meidän koko perhe äänestää sinua. Hän oli varmasti nuorten naisten ehdokas, mutta yli viisi tuhatta ääntä kertoo siitä, että myös miehet ovat halunneet kirjoittaa Nasiman numeron.

Viime lauantaina vaalipäivän aattona eräs mies tuli Narinkkatorilla luokseni ja halusi välittää kauttani terveiset Nasimalle. Hän kertoi, että Nasiman jakaessa äitienpäivänä  ruusuja, eräs vanhempi nainen saadessaan ruusun oli sanonut: hän todella halusi antaa sen juuri minulle. Sellainen Nasima on: aidosti sydämellinen ja lämmin ihminen.

 Olen aivan vakuuttunut, että hänestä tulee hyvä kansanedustaja.

Ystäväni Marzia

Hänellä on unelma. Hän haluaa käydä töissä, hän haluaa opiskella, hän haluaa olla kuin Hilary Clinton, hän haluaa itse valita aviomiehensä. Hän on Marzia, nuori afgaaninainen Kabulista. Hän voisi olla myös Kabulissa syntynyt Nasima. He ovat nuoria naisia unelmineen, joista Marzian unelmat ovat vallankumouksellisia, mahdottomia toteutua. Ainakaan tämän päivän Afganistanissa.

Afganistan on väkivaltainen maa, jota miehet ja vanhat perinteet hallitsevat. Ne kahlitsevat erityisesti naisten elämää. Kun talebanit olivat vallassa, he sulkivat tyttöjen koulut ja määräsivät naiset pukeutumaan koko vartalon peittävään asuun. Kotoaan naiset saivat lähteä ulos vain  sukulaismiehen seurassa. 

 Marzia pelkää talebanien paluuta, se veisi kaiken toivon.
 Sen sijaan Nasima Razmyar elää unelmiensa todeksi tulemista. Neljä vuotta sitten hän jäi muutaman kymmenen äänen päähän kansanedustajapaikasta. Nyt se on toteutumassa. Maailma on hänelle avoin, mahdollisuuksia täynnä.

Kirsi Marttila kävi kouluttamassa Kabulissa naistoimittajiksi haluavia. Samalla hän tutustui televisiossa toimittajana työskentelevään Marziaan, ystävystyi, ja sai luvan tehdä hänestä elokuvan. "Marzia, ystäväni" -elokuvaa työstettiin kolme vuotta, nyt se on meillä nähtävissä. Elokuva kertoo nuoren naisen omin sanoin hänen toiveistaan ja niiden vähittäisestä hiipumisesta. Voimakaskaan oma tahto ei riitä silloin, kun yhteiskunnassa valtaapitävät haluavat sulkea naiset koteihin lasten kanssa. Tämän päivän Afganistanissa nainen on edelleen miehensä palvelija ja vain se.

Elokuvan ehkä kovin kontrasti on koulutuksessa olleiden naisten vierailu Suomessa. Kesäisen kauniissa Suomessa, jossa he saavat kuulla asioita yhdestä maailman tasa-arvoisimmasta maasta. Marzia sanoo, teillä tämän saavuttamiseen on kulunut sata vuotta, minä haluan tämän kaiken heti.

Nasima irrottelee vaalikampanjan
 aikana.

Nasima Razmyar esitteli ryhmälle Eduskuntataloa. He olivat kuulleet Nasiman eduskuntavaaliehdokkuudesta ja halusivat myös tietää, onko Nasima naimisissa. Nasima kertoi vanhempiensa antaneen hänelle luvan itse valita aviomiehensä. Tämä ei Afganistanissa olisi mahdollista. Rakkausavioliittoja eivät tee "hyvät tytöt".

Elokuvan nähtyäni ymmärrän entistä paremmin Nasiman puheet ja kirjoitukset siitä, miten tärkeää on se, ettei ihmisen tausta, hänen synnyinmaansa eikä hänen sukupuolensa määrittele hänen tulevaisuuttaan. Jokaiselle ihmisellä on oikeus tulla hyväksytyksi ihmisenä. Piste.

"Marzia, ystäväni" on koskettava ja lähelle tuleva kertomus nuoresta naisesta, joka ei todellakaan pyydä mahdottomia meidän maailmastamme katsottuna. Tämän rinnastuksen - meidän elämämme täällä, heidän siellä -  Marttila tuo hyvin esille. 

Elokuvassa on myös paljon hivelevän kauniita maisemia. 

Kesäkelejä odotellessa

Lämmin sää tekee tuloaan, multasormia kutittaa ja terassikansa riemuitsee. Lähipuistoni hiljaisuus vaihtuu pian erilaiseen metelöintiin. Se voittaa lintujen laulukuoron. Paitsi yön hiljaisuudessa lurittavaa musta rastasta ei voita mikään. Yhtä luontevaa kuin on puistojen poluilla ja kaduilla oleva keväinen koiranpaska,yhtä luontevaa on jatkossa löytää tyhjiä oluttölkkejä ja viinipulloja.Viime mainitut eivät sentään ole liukumiinoja ja tuottavathan ne joillekin kerääjille myös rahaa.

Kun muutin tälle alueelle, juopottelevat olivat enimmäkseen alan miehiä, vanhempia juoppoja. Nyt on paljon juovia nuoria, jotka kirmaisevat sotkemaan puiston kukkaistutukset.Silti ymmärtääkseni suomalaiset juovat ainakin kaupungeissa kohtalaisen kurinalaisesti. Meidät on siihen pakotettu. Baarien terrasseilla ei voi öykkäröidä miten vain.

Joku vuosi sitten seurasin brittinuorten toilailua Fuengirolassa. Oli marraskuu ja illat jo viileitä, mutta sekö näitä kuningaskunnasta tulleita häiritsi. Paitahihasillaan ja puolikas takamuksesta paljaana he möykkäsivät keskustan terasseilla. Joskus tuntuu hyvältä ajatella, että onneksi olemme syrjässä ja että kaljakin on riittävän kallista. Saamme sentään tyytyä oman maan juoppoihin.

Salou on pieni viehättävä kaupunki Barcelonasta etelään. Olen viettänyt siellä yhden ihanan lomapäivän. Nämä oluenhuuruiset jutut alkoivat pyöriä päässäni, kun kuuntelin Jyrki Palon tarinaa Salousta ja brittinuorista. Salou -fiesta kokoaa kymmenen tuhatta brittinuorta huhtikuun alussa melskaamaan tähän noin kolmen kymmenen tuhannen asukkaan kaupunkiin. Voin hyvin kuvitella sen kaljan, virtsan, oksennuksen ja möykän määrää. Tätä siellä asuvat ihmiset saavat sietää joka vuosi. Voisihan sen lopettaa. Ei voi, koska raha kelpaa kaupungille.
 
Mutta tulkoon kevät ja lämpö. Ja voihan se olla niinkin, että hyvä juoma tuplaa valon ja lämmön määrän.

Hyvässä timmissä golfia

Kun jo perinteeksi muodostunut golfin kevätviikko Turkin Belekissä on taas kerran koettu, ei voi kuin ällistellä pelin tuomia haasteita. Olisi tietysti helppo vetäytyä sen taakse, että onhan tässä jo ikääkin. Vaan kun se ei ole ihan koko totuus.

On selvää, että alussa on aina pientä haparointia enen kuin lyönnit alkavat löytyä. Golfissa ehkä kaikkein tärkeimmät lihakset ovat keskivartalon lihakset. Niistä lähtee lyönnin voima. Jos lihakset ovat heikot, lyönti saa voimaa vain käsistä eikä se riitä. Paitsi ehkä pesäpalloilijoilla.

 Kun en tänäkään talvena saanut hiihtokilometreistä apua lihasvoiman edes jonkinlaiseen säilyttämiseen, piti todella vahvasti panostaa kotitreeneihin. Tässä iässä lihasvoima on katoava luonnonvara. Siksi kerta viikossa eikä edes kaksi riitä, vaan voima- ja venytysharjoittelun on oltava lähes päivittäistä. Kun lähdin golfviikolle, olin aika luottavainen omaan kuntooni. Vaan kuinkas sitten kävikään

Ensimmäisten päivien ukkonen ja sade pakottivat pelirytmin haastavaksi: viisi peliä perättäisinä päivinä. Neljäntenä päivänä statsini oli kokonaan poissa. Ja juuri silloin, kun alkamassa oli kaksipäiväinen pääkilpailu. Selkä oli jäykkä, kroppa ei kääntynyt, lyönnit lähtivät vain käsillä. Surkea tulos ja harmitus. Tyydyin ihailemaan pelikaverin upeita avauksia ja tarkkoja putteja.

Toisen pelipäivän aamuna mietin, mitä pitäisi tehdä. Ei ollut kuin yksi ainoa keino ellen halunnut mennä vain kävelemään. Enkä halunnut, koska olin tullut golfaamaan. Tiesin, että avuksi eivät riitä mailan kanssa tehdyt hätäiset venytykset, nyt tarvitaan enemmän. Vaan enpä ole turhaa ollut jo monta vuotta mukana Helena Mörskyn kehonhuoltotunneilla. Tein hotellihuoneessa huolellisen ja pitkän sarjan kiertoja, taivutuksia ja halimisia. Kun ensimmäinen lyönti lähti, sen tunsi heti: selän lihakset olivat rennot. Nyt kulkee. Ja niin kulkikin. Peli oli kuin toisesta maailmasta. Kiitos Helenan oivaltavien liikkeiden.

Tuli vähän pitkä tarina siksi, etten osannut lyhyesti sanoa miten tärkeää on venyttely. En olisi ikinä uskonut, että vielä viidentenä perättäisenä pelipäivänä pystyn pitkien väylien kentällä hyvään suoritukseen.

Päivä oli täydellinen, kun vielä kuulin pelikaverin sanoneen vaimolleen: onpa tuo Anita pitänyt itsensä hyvässä timmissä!  Ei sitä vanha tämän enempää tarvitse motivointia. Taas mennään kovaa.

Komeat lumipeitteiset vuoret lisäävät kenttien kauneutta.