Putin ja hänen sisäpiirinsä

Kaikkihan me tunnemme ja tiedämme mikä mies Putin on. Vähän ujon ja epävarman oloinen, siloposkinen, suoraa katsekontaktia väistävä suuren maan  johtaja. Ja ennen kaikkea tieysti diktaattori, Venäjän hallitsija, joka toivoisi, että Neuvostoliitto edelleen olisi olemassa. Tällaisen kuvan ainakin media on välittänyt. Eikä tämä kuva pahemmin murentunut luettuani Mihail Zygarin kirjan, jossa siis puhutaan muistakin henkilöistä kuin Putinista, mutta ennenkaikkea ihmisistä suhteessa Putiniin, sisäpiiristä.

Mitä pitemälle kirjaa luin, sitä pahempi olo itselleni tuli, suorastan synkeä.  Yhä enemmän myös ymmärrän tavallista venäläistä, joka tyytyy omaan elämäänsä eikä heittäydy barrikadeille.  Se kun ei hyödyttäisi yhtään mitään, tulisi vain kaikenlaista harmia. Sellainen demokratia siellä maassa.

Kirja sai kysymään, olisiko kaikki sittenkin voinut mennä toisin, sillä  Putinin alku oli lupaava. Hän tuli hyvin toimeen eurooppalaisten johtajien kanssa, hän ihaili Bushia, hän ystävystyi Blairin kanssa, mutta syystä tai toisesta, kaikki ei sitten mennyt ihan putkeen. Kirjasta välittyy hyvin kuva siitä, miten Putin ihannoi  voimaa ja vain voimaa. Jos joku osoittaa heikkoutta (kuten Bush), hän on menettänyt pelin ainakin Venäjän johtajan silmissä.

 Putin vaatii ehdotonta lojaalisuutta. Se tarkoittaa myös sitä, ettei hänelle sanota ei tai ei kerrota asioista niin kuin ne ovat. Kun Putin sanoo, että vuoteen 2000 mennessä maan kansantulo on kaksinkertaistettava, talousministeri sanoo että mahdotonta, ehkä vuoteen 2015 mennessä. Mutta presidentille ei sanota ei, vaan "kaikki hoituu".  "Kehnon työn takia ei eroteta, epälojaalisuudesta erotetaan." Se on niin kuin Surkov sanoo: inhimillisellä taipuisuudella ei ole mitään rajaa.

Kirjassa kerrotaan useita outoja juttuja kuten Putinin salaperäiset häviämiset. Monista asioista on hämmentävää lukea. Niin kuin siitäkin miten maanantain lento Moskovasta Bagdadiin kuljetti prostituoituja Saddam Husseinin pojille ja heidän lähipiirilleen. Suhteet arabeihin olivat läheiset.  Meno oli muutenkin kovaa. Bisneslentokoneet ja kalliitt huvipurret tekivät kauppansa. Sekä poliittinen että bisneseliitti oli löytänyt cote de azurinsa, joihin paikkoihin lennettiin yksityiskoneilla vaikka vain yhdeksi illaksi ryyppäämään. Venäjä vietti glamourin 2000 -luvun itse maa unohduksessa: ei mitään politiikkaa, ei mitään yhteiskunnallista elämää - vain pelkkää hedonismia, Zygar kirjoittaa.

Länsi ei enää yritäkään suhtautua diplomaattisesti venäläisten ministerien puheisiin esimerkiksi siitä, ettei Ukrainassa olisi venäläisjoukkoja. Avoin nauru, yksin jättäminen - ihmettelen vaan, mitä on enää jäljellä jos edes käyttäytymissäännöistä ei välitetä. Zygarin mukaan Putin ei usko mihinkään mitä lännestä tulee ja erityisesti amerikkalaiset ärsyttävät häntä suuresti. Heille Putin onkin lähettänyt erityisterveiset: opettaisivat ensin vaimonsa keittämään kaalia.

Mihail Zygar: Putinin sisäpiiri. Nyky-Venäjän lyhyt historia.

Tarinaa tavaroista -jatko-osa

Mistä on pienet pojat tehty? Ainakin tavattomasta uteliaisuudesta. Roskalava ja sinne heitetyt tavarat oli niin jännittävä juttu, että naapurin pojan Eemelin (8v.) oli mahdotonta sitä vastustaa. Kerta toisensa jälkeen löysin pojan tutkimassa tavaroita, miten ihmeellinen maailma.

Talon lapset ovat - niin kuin lapset  kautta aikojen ovat tehneet - rakentaneet noin nelisen vuotta pihaamme majaa. Pihan puista on katkennut sen verran oksia, että maja on saanut katon.  Suuri kivi ja puu muodostavat osan majan seinistä. Puitteet ovat siis kunnossa, mutta selvästikään sisustus ei ole ollut täydellinen ainakaan Eemelin mielestä.

Roskalavasta tuli pelastus. Nyt on majan lattialla matto, Amsterdamin museosta vuosia sitten ostettu Van Gogh -juliste, pieni maustehylly, vanha kukkakori. Ja erilaisista laudoista rakennettu lisäkatto.

Olisi varmaan heti pitänyt viedä tavarani Eemelille suoraan. Mutta toisaalta, silloin olisi poika jäänyt paitsi löytämisen iloa.

Tavaroiden tie voi olla välillä hauskakin. Kuvat majasta kertokoon enemmän.

Tarinaa tavaroista ja luopumisen vaikeudesta

Kahvinkeitin, kuusenjalka, varasänky, tyynyjä, varapatjoja, kaikenlaisia nyssyköitä täynnä tavaraa. Ja upean sininen wc -istuin. Jollain matkalla näin kerran hienosti koristellun wc -istuimen. Siinä paikassa ajattelin, tuollainen minullekin ikiaikaisen valkoisen tilalle. Ei onnistunut, siellä se on vinttikomerossa muitten vuosien varrella kertyneitten tavaroitten joukossa.

Taloyhtiön roskalava on huomenna pihassa, on aika siivota komero. Ja katsoa, mitä on se tavara, jota olen luullut vielä joskus tarvitsevani.  En sitten olekaan tarvinnut, mutta en ole poiskaan heittänyt.  Nyt on luopumisen aika. Naapurini  Satu opetti, että tavaroilta on kysyttävä, tuottavatko ne sinulle iloa. Vähän siltä suunnalta lähti tarveharkintainen hävittämiseni. Eli komeroon jäi edelleen tavaroita, joita en varmaankaan tarvitse, mutta joista en ollut vielä valmis luopumaan. Niin kuin se sininen wc -istuin. En ehkä sinällään ole kiintynyt itse tavaraan, mutta muistoihin. Kaikkeen siihen iloon ja hyvään oloon, mitä tavarat palauttavat mieleeni. Ehkei kovin käytännöllistä.

Kun muutin mieheni kanssa ensimmäiseen yhteiseen kotiimme, olimme aika rahattomia. Niinpä emme hankkineet uusia huonekaluja, vaan sovelsimme vanhaa. Lepotuoli kuitenkin hankittiin. Sellainen matala, vahvat puiset laverit ja suuret tyynyt.  Siinä olisi mukava lojua ja lukea, ajattelimme. En vieläkään tiedä, miksi se ei toiminut.  Ehkä tyynyt eivät pysyneet paikallaan. Aikansa se oli käytössä, mutta sitten siirsimme sen vinttikomeroon. Jospa joskus. Sitä joskusta ei ole vielä tullut. Jonain vuonna hävitin tuoliin kuuluvat tyynyt, mutta en puuosia. Ehkä joku hyvä käsistään rakentaa siitä vielä itselleen tuolin.

Sen sijaan kassillinen johtoja sai mennä. Jestas mikä määrä. Se ei oikeastaan ole ihme, sillä onhan näitä televisioita ja digibokseja vaihdettu, on tullut uusia puhelimia ja latureita, on vanhoja kameroita ja salamavalolaitteita, kaikille omat johtonsa.  Mihin kaikkeen olen kuvitellut näitä käyttäväni, enhän osaisi edes sanoa, mikä on mistäkin.

Urheiluvälineitäkin löytyy, vaikka olen osan jo vuosia sitten poistanut, mutta vielä on: kaunoluistimet, squasmailat, kolmet sukset, muutama golflmaila, parit vaellussauvat. Luistimet palauttavat mieleen 1970 -luvun lopun, jolloin asuimme Töölössä. Silloin alueen pienet jäädytetyt kentät tulivat tutuiksi. Sukset ovayt edelleen käytössä paitsi luistelusukset. Lonkkani ei enää kestä sivuittaisliikettä, joten voisin niistä vaikka luopua. Vielä jätin ne komeroon kuin muistoksi niistä päivistä, jolloin mennä viilletettiin ja kovaa.

Olen harrastanut golfia lähes parikymmentä vuotta. Hämmentävää katsella vanhoja mailoja.Onko noilla voinut joskus osua palloon? Eipä silti,ei sitä näytä osuvan nykyisillä paistinpannuillakaan. En kyllä kehtaa tarjota mailoja kenellekään, mutta en niitä enää myöskään säilytä. Siis roskiin. Golf ei ole muisto,golf on iloista tätä päivää.

Vaeltamiseen tarkoitetuista sauvoista en sen sijaan luovu. Niihin on latautunut niin paljon hyviä muistoja. Jonain päivänä vielä mennä kopsuttelen ne tukenani Alppilan mäkiä ja muistelen, miten vaelsimme Euroopan alpeilla. Onneksi en silloin tiennyt golfista yhtään mitään, olisivat jääneet nekin mäet kokematta. Ja se oluen tarjoama nautinto siellä parissa tuhannessa metrissä.

Viininpunainen nahkatakki, jossa värikäs silkkivuori. Ostettu kauan sitten Istanbulin basaarista.  Muistan vieläkin miten lumouduin takin hehkuvaan väriin ja sen keveyteen.  Että nahka ja siitä tehty takki voikin olla tällainen. Turkkilaiset ovat osanneet nahkavaatteiden teon.  Mutta miten voisin heittää pois vaatteen, jonka taskut ovat täynnä täynnä hyviä muistoja ystävällisistä turkkilaisista? En mitenkään. Mistä sen tietää vaikka vielä pukisin sen ylleni. Joskus.

Tämä vähän kuin laimennettu versio isoisän olkihatusta.

Vinttikomerosta löytyi muutama kymmenen kukkapurkkia. 

Orkideoihin ihastunut ei enää tarvitse niitäkään.

Ruoka antaa hyvän olon - tai sitten tosi huonon

Ruoka on ihmisiä yhdistävä tekijä. Kuka voisi olla vihainen, kun suu on täynnä hyvää syötävää. Tein vappuaattona viisi tuntia ruokaa, jota sitten vieraitteni kanssa söimme kuusi tuntia. Hyvä tasapaino. On ilo rakentaa ateriaa, kun tietää vieraittensa sitä arvostavan. Muille sitä ei kannatakaan tehdä. Saavat nirsot tyytyä kahviin ja pullaan.

Ennen maalla, lapsuudessani, vieraat saivat kutsun ruokapöytään vain erityisinä juhlapäivinä.  Enemmän käytiin kahvilla ja sen seitsemän sortin pikkuleivillä ja kakuilla. Ruoan tehtävänä oli vain täyttää vatsa. Ajatuksena ei ollut ruoan ja seurustelun yhdistäminen. Jos me sitä joskus myöhempinä aikoina yritimme, sanoi äiti aika nopeasti, syökää nyt, että saa tiskata.

Kaikki ihmiset eivät voi herkutella kaikella ruoalla, vaikka haluaisivatkin. Jotkut ruoka-aineet saavat vatsan kipuilemaan ja suolen ärtyilemään. Nauti siinä sitten herkutteluhetkestä, kun sisuksissa myllää. Suolistonsa kanssa oireilevien joukko näyttäisi olevan kasvussa, tai sitten, asiasta puhutaan avoimemmin kuin ennen. Lukaisin Leena Putkosen kirjan "Superhyvää suolistolle!", jossa hän antaa ohjeita herkkävatsaisille.

Kirjassa on varsin seikkaperäinen selvitys suolistomme toiminnasta, ja siitä, miksi se välillä ärtyilee. Aikuinen ihminen tietää, mitkä ruokalajit saavat väistämättä aikaan turvotusta, ummetusta, ilmavaivoja ja ähkyä oloa. Jos suolistossa syntyviä kaasuja ei päästetä pois, vatsa tulee kipeäksi. Yhtä luonnollista kuin on pääkipu, on se, että välillä pierettää. Sanoo kirjailija.

Kokonaan toinen asia on vatsan jatkuva kipuilu. Siihen on nyt löytynyt lääke, FODMAP -ruokavalio. Kirjassa on pitkät ja yksityiskohtaiset listat ruoka-aineista, joiden syömistä on joko syytä rajoittaa tai joita on hyvä suosia. Pääviesti näyttäisi olevan se, että huonosti imeytyviä hiilihydraatteja on syytä välttää.

Selailin myös toista ruokakirjaa. Sen sisällysluettelo sai minut epäileväksi. Jill Fullerton-Smithin kirjan nimi on mahtipontisesti "Totuus ruoasta", otsikoissa puhutaan mm. seksikkyyden salaisuudesta ja tavoitteesta saada pysyvä nuoruus ja kauneus. Voihan sitä kirjan verran pohtia, kiihottaako ravinto, lisääkö se halua lemmenleikkeihin tai parantaako ruoka siittiöiden laatua ja määrää. En jaksa uskoa ostereiden voimaan, mutta shampanja kyllä saattaa saada hormonit hereille.

Kirjailija nostaa meitä parantaviksi ja nuoruuttamme säilyttäviksi aineiksi mustikan (eikä tiedä yhtään mitään suomalaisesta mustikasta), pinaatin, punaviinin ja tomaatin.Tomaatti on ihon pelastus, punaviini sydämen ja pinaatti suojaa silmien verkkokalvoa. Sanoo kirjailija.

En yhtään epäile, etteikö sillä mitä pistämme päivittäin suuhumme, ole merkitystä terveydellemme. Juicekin sen jo tiesti joululaulussaan, ihminen on sitä mitä hän syö.