Moraalitonta toimintaa

Mistä vihapuhe kumpuaa? Mikä saa tavallisen suomalaisen käyttämään uhkaavaa, solvaavaa ja suorastaan ala-arvoista kieltä?

En ole sen kummemmin seurannut verkossa tapahtuvaa keskustelua, mutta olen tietysti kuullut kasvavasta vihapuheesta. Mutta YLEn uutisointi asiasta vavahdutti.  Ihmiset kertovat omalla nimellään ja kasvoillaan, miten heitä on uhattu ja millaisia viestejä he ovat saaneet. Se  todella konkretisoi vihapuheen kamaluuden.

Keitä te kirjoittajat oikein olette, mitä teille itsellenne on sattunut, että käytätte tällaista kieltä?

Ehkei se kaikki ole vihapuhetta, vaan oman huonon olon sanelemaa tekstiä, joka pitää syytää julkisuudesta tutuille ihmisille. Poliitikoille, toimittajille, tutkijoille ja piispoille. Muun muassa.  Varmaankaan viesteillä ei aina tarkoiteta sitä pahinta eli kun uhkaan sinut tappaa, niin siitä ei seuraa sen enempää.  Silti en uhkaavaa sanomaa vähättelisi.

Luin jostain, että valtaosa vihateksteistä kirjoitetaan myöhäisenä lauantai-iltana. Yksi tulkinta voisi olla, että kun on juotu vihaviinaa, niin johonkin kiukku on  purettava. Pitää saada sanoa. Ja sanoa se niin rumasti ja törkeästi kuin ikinä osaa. Eikä enää riitä se, että sen saa huutaa kotona vaimolle. Eikä siihen riitä kansanradio, koska siellä ei voi solvata ihmistä.

Miksiköhän oletan, että useimmat haukkujat ovat miehiä, mistään en sitä voi tietää. Ehkä kuitenkin siitä, että niin usein haukku on kohdentunut naisiin ja nimenomaan vahvoihin naisiin. Vihaiset miehet uhkaavat väkivallalla, kun osaaminen ei muuhun riitä.  Ovatkohan haukkujat pieniä poikia, joille äiti on pitänyt liian kovaa komentoa vai naissuhteissaan pettyneitä "sankareita", tiedä tuota. Itsenäinen ja itseensä luottava nainen osaa pitää puolensa ilman että hänen tarvitsee käyttää fyysistä voimaa. Se saattaa häiritä itsetunnoltaan heikompien miesten elämää. Sitten ei enää osata sanoa muuta kuin  " he ovat niitä itsestään liikaa luulevia ämmiä".

Osaa suomalaisia yhdistää viha ja epäluulo kaikkea ulkomaalaista ja kaikkea sellaista vierasta kohtaan, mikä ei ole tuttua omasta ympäristöstä. Kuka raivoaa eri värisistä ihmisistä, ruotsin kielestä, kuka erilaisista parisuhteista.  Ehkä kaiken takana on suuri pelko. Pelko kaiken muuttumisesta. Ja muutoshan ei koskaan tunnu hyvältä.  Ihminen on sama kuin ennenkin kaikkine tunteineen, mutta maailma nyt vain yksinkertaisesti on toinen. Parempi ja huonompi,mihin sitä nyt kukin haluaakaan verrata.

Ehkä kaiken  keskellä voi olla vaikeaa  kuulla ja ymmärtää muuttuvaa maailmaa, mutta ei rumien huutaminen eikä ihmisten pelottelu mitään auta. Mahtaako siitä tulla edes  itselle hyvää oloa.  Ei se nyt kauhean kohottavaa ole ajatella, että sainpas sanottua - kun sen tekee nimettömänä. Eikä varsinkaan kasvoista kasvoihin, vaan verkossa.
Sanoisin, että aika moraalitonta toimintaa.

Rahan valtaa vastaan

Päätin sivistää itseäni. Käväisin viikonloppuna Sosiaalifoorumissa, jossa käsiteltiin mm. veroparatiiseja.  Asia, josta on puhuttu, mutta josta tulevaisuudessa puhutaan varmasti yhä enemmän. Miten ihmeessä tässä järjestäytyneessä maailmassa - nimenomaan eurooppalaisessa maailmassa - on voinut kehittyä ja kasvaa tällainen systeemi, joka antaa rikkaille mahdollisuuden mellastaa ilman vastuuta?

Matti Kohonen kertoi veroparatiiseja tutkitun kauan, mutta selvyyttä niistä ei ole saatu. Kyse ei ole mistään pikkusummista, sillä on arvioitu, että yli puolet maailman kaupasta kulkisi veroparatiisien kautta.  Se tietää siis hurjaa määrää saamatta jääneitä veromarkkoja. Eniten salaisia tilejä on Sveitsissä, mutta Britannian Cayman saaret tulee heti perässä, seuraavina Luxembourg ja Hong Kong.

Oman lukunsa muodostaa rikollinen raha: huumekauppa, ihmisten salakuljetus, varastetut autot, tullaamattomt savukkeet. Rikollisesti hankitun rahan peseminen onnistuu helposti kaikkialla maailmassa, sanovat asiaa tutkineet. Rikollisesti hankittu raha käytetään rikollisesti eli siitä saa osansa mafia ja terroristit.  Kai tähän on jotain jarruja saatu, mutta luultavasti ne ovat kuin pisara meressä.

Suomessa on kaupparekisteri, josta selviävät kaikkien yrityksien tiedot, mutta toisin on muualla. EU voisi tietysti aloittaa omasta pesästään ja kieltää pankkisalaisuudet EU -maissa kuten Luxenbourgissa, Irlannissa, Itävallassa ja Belgiassa. Olisihan sekin jo alku. Vaan en tiedä, mitä pitäisi tapahtua, että avoimuus tässä asiassa lisääntyisi. Nykytilanteesta on pitkä matka avoimeen rahatalouteen. Veronkierto ja rahanpesu ovat laajoja ja osin hyväksyttyjä.

Ehkä asia alkaa purkautua sisältä käsin. Päivän uutinen kertoo Hervé Falcianista, joka työskenteli Sveitsissä brittiläisessä HSBC -pankissa ohjelmistokehittäjänä.  Hänen sanotaan varastaneen 130 000 salaisen tilin tiedot.

Sveitsin lakien mukaan Falciani on rikollinen, ja he haluavat hänet Sveitsiin tuomittavaksi. Espanjalaiset ovat eri mieltä eikä ihme, silä onhan Falcianin tietojen avulla saatu Espanjan valtion kassaan 250 miljoonaa euroa. Kai sellaisesta kiittäisi jokainen valtio ja varsinkin  sellainen valtio, jolla menee niin  huonosti kuin Espanjalla tänään. Siinä maassa voi hyvin vain jalkapallo.

 Falcianin tiedoilla on voitu periä satoja miljoonia euroja pimitettyjä veroja myös Ranskassa ja Italiassa. Sama maailman suurimpiin pankkeihin lukeutuva HSBC jäi Yhdysvalloissa juuri kiinni Meksikon huumejengien rahanpesusta.  Niin kuin Falciani sanoo, pankki ei tarvitse veroparatiiseja,  vaan se on itsessään sellainen.

Huuda tässä sitten moraalista ja oikeudenmukaisuudesta! Onneksi on aina ihmisiä, jotka haluavat huutaa. Helsingin sosiaalifoorumissa puhuttiin paljon ja monista asioista. Foorumin tavoitteena on, mikäs muu kuin parantaa maailmaa. Ja niin kuin foorumin lehtisessä sanotaan: " Rahan valta ja ahneuden dynamiikka ei saa jyrätä ihmisarvoa."

Viikko pelkkää herkuttelua!

Nyt on pakko tunnustaa, että tämän hetkisessä elämässäni saan suurimman nautinnon hyvästä ruoasta. Jos nyt ihan vähän liioittelen. Ruoka on hyvin tärkeä asia ainakin silloin, kun olen matkoilla ulkomailla. Olisihan se kauhea pettymys, jos en saisi lomamatkalla kokea yhtään ruokanautintoa.

Viime viikon matkalla ei ollut pulaa suurista nautinnon hetkistä. Turkki on maa, jossa osataan tehdä hyvää ja mieleistäni ruokaa. Olen lähes kaikkiruokainen, mutta juuri tässä maassa kasvisruoka valloittaa minut täysin. Miten osaavatkin tehdä niitä niin monipuolisesti.  Olen huomannut erityisesti Italiassa, että alkuruoat ovat usein pääruokia parempia ja vähän niin oli nyt Turkissakin.

Buffeepöydän antimista jäivät erityisesti mieleeni eri tavoin valmistetut paprikat ja munakoisot. Grillattuna, paahdetuttuna, täytettynä ja soseutettuna.  Lisänä täyteläistä ja mintulla maustettua jogurttia. Voisin elää tällaisella ruoalla. Pitihän sitä tietysti maistaa lammasta - miltei suli suussa -  sekä jauhetusta pihvilihasta ja lampaasta valmistettua, vahvasti maustettut adana kebabia. Kalan suhteen olen vähän ronkeli, koska Suomessa on maailman paras kala, mutta sea bass oli hyvää, ei käy kiistäminen.

Olisi pitänyt kysyä, kuinka paljon henkilökuntaa hotellimme keittiössä oli. Ihan pienellä määrällä ei näitä päivittäisiä ruokia tehty.  Joka ilta tarjolla oli kymmenittäin pieniä, miltei kuin snapsilaseihin tehtyjä annoksia. Kattaus oli  kaunis ja houkutteleva.

Pohdimme, mihin joutuu loppuruoka. Ainakin osa meni tyylikkäästi kierrätykseen. Seuraavana päivänä kasviksia oli erilaisissa liha-ja kalapadoissa,  aamiaisella tarjottiin erinomaisella täytteellä valmistettuja suolaisia voitaikinaleivonnaisia. Leipää ei tarvinnut syödä, oli nin paljon muita herkkuja ja aamusta alkaen tarjolla oli erilaisia pullia ja makeaa.
Jälkiruokapöytä olikin sitten oma lukunsa. Mantelista ja hunajasta valmistettu baklava on, sanoisinko äärimmäisen makea herkku, mutta huomasin aika usein sortuvani suklaaseen, jota lajia kakkuina ja pikkuleivoksina oli useampaakin sorttia.

Eipä tässä muu auta kuin aloittaa kokeilut, koska satun omistamaan turkkilaisen keittokirjan. Ensimmäiseksi ruoaksi ajattelin tehdä "Yogurtlu Havucia".  Se on porkkanaa jogurtissa.

Olin siis golfmatkalla Turkin Belekissä. Aurinko paistoi koko viikon, linnut lauloivat ja kukat kukkivat. Muta mitä näistä kirjoittaisin, kun parasta kaikessa oli se ruoka!

Ja kun mikään ei ole turistille tarpeeksi hyvää, niin kesällä hotellin keittiössä vierailee Michelin - tähtiä saaneiden ravintoloiden kokkeja muualta maailmasta. Voi kun nyt eivät pilaisi hyvää turkkilaista ruokaa...

Totta vai mielikuvaa?

Kolmosen ratikassa tuoksahti viina. Nuorehko mies puoliltapäivin hyvin lievässä tilassa.  Lähes siistin näköinen, lieneekö työtön vai olisiko lomalla vai kulkeeko muuten vaan omia polkujaan?  Annoin mielikuvitukseni laukata itselleni täysin vierasta ihmistä katsellessa. Ja haistellessa.

Näinhän teemme kaiken aikaa. Luomme mielikuvia asioista ja ihmisistä, joita emme ole koskaan tavanneet. Lehtien imagojutut ovat tässä hyväksi avuksi. Kaikkihan me olemme tienneet, millainen ihminen on Matti Nykänen tai  Katri Helena. Kunnes sitten tulevat panurajalat. Ja taas saa mielikuvamme täytettä.

Kotini lähettyvillä asuu aika iäkäs, hyvin pitkä ja laiha nainen. Hän kävelee hitaasti ja varovaisesti, mutta vakaasti. Olisiko entinen opettaja, mietin.  Sitten saan kuulla, hän on diakonissa. Muistan lapsuudesta kylämme diakonissan, hän oli jotenkin harmaa ja hiljainen, mutta hänen tehtävänsä olikin olla auttava käsi. Heijastaako siis ihmisen olemus hänen työtään tai tehtäväänsä?

Ennen saattoi ihmisen ulkonäöstä päätellä hänen asemansa yhteiskunnan portailla.  Oli pastori, kauppias, apteekkari, opettaja. Eivätpä opettajat enää erotu ainakaan pukeutumisen perusteella, mutta eipä ole heidän statuksensakaan sama kuin ennen.

Ministerien status lienee noin suurin piirtein entisellään, mutta mikään muu ei sitten olekaan. Kävin kuuntelemassa ministeri Krista Kiurua, kun hän kertoi näkemyksiä asuntopolitiikasta.  Likaltahan tuo näytti eikä ollut edes punaisia hiuksia (kuvissa on ollut), mutta puhetta tuli kuin tykinsuusta ja aidolla satakuntalaisella murteella. Se ei tietysti minua, keikyäläistä, häirinnyt ollenkaan,.
Tämä ministerilikka ei ainakaan piiloutunut epäselvän ilmaisun taakse, vaan kertoi näkemyksensä ja tavoitteensa varsin selkeästi.  Onpa hauskaa seurata, millainen rumba asuntopolitiikassa alkaa.

Saako siis ministeri näyttää ei ministeriltä? Näyttäköön miltä tahansa kunhan osaa asiansa.  Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän välitän ulkoisista puitteista. Naisillahan niitä paineita on miehiä enemmän, mutta sittenkin on olennaista mitä ajattelee, sanoo ja tekee.

Mielikuvien luomisessa ei sinänsä ole mitään pahaa. Ongelmaksi se tulee silloin, jos kuulemme vain omaa mielikuvaamme emmekä sitä, mitä ihminen todella sanoo. Esimerkiksi Timo Soinin puheet ovat vuosien varrella olleet sellaista herjanheittoa, että  minun on tosi vaikeaa kuulla, puhuuko hän joskus ihan asiaakin vaiko jauhaa iänikuista propagandaansa.

Vuosien varrella olen saanut oppia, ettei toisen päähän voi mennä.  En minä voi tietää, mitä sinä ajattelet, ellet sano ajatuksiasi ääneen. Ja luulemaan en ala. Tai siis ainakin yritän olla luulematta, kuvittelematta mietteitäsi.  Jos tähän kuitenkin sortuisin, olisipa hyvä jos muistaisin, että silloin olen tekemisissä vain oman mielikuvitukseni ja kuvittelemani asian kanssa. Eikä sillä välttämättä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Saattoihan ratikassa tapaamani mies viettää vain yhtä keväistä stressistä vapaata päivää.