Ihanat entisajan filmitähdet

Kesäinen sadepäivä joskus 1950 -luvulla. Tyttö istuu omakotitalon yläkerrassa, vielä rakentamattoman vintin tiloissa. Lattialla on vieri vieressä Elokuva-Aitan numeroita.
Hän leikkii "ken on kaunehin" -leikkiä. Se tarkoittaa sivu sivulta kauneimman valitsemista. Tyttö tunnistaa filmitähdet, koska on plärännyt elokuvalehden numeroita useita kertoja. Haaveillut - ja nähnyt itsensä iltapukuun pukeutuneena ja...

Pienessä pitäjässä oli jo tuolloin  elokuvateatteri, näytäntöjä taisi olla pari kertaa viikossa. Kovat tuolit, pieni valkokangas ja niin moni elokuva kielletty lapsilta. Salaa yritin päästä sisään, mutta harvoin onnistuin.

Elokuvia mainostettiin parilla ulkona olevalla mainospaikalla. Julisteet sai käydä ottamassa filmin alettua. Olin jo viittä vaille ennen sallittua aikaa ottamassa julistetta itselleni, koska muuten naapurin poika olisi sen ottanut. Aika hyvin onnistuin julisteiden keräämisessä, koska vinttimme katto  vähitellen tapiseerattiin elokuvien julisteilla.

Kesäajan nukuimme näiden julistien alla. Ihmekö tuo, jos sitten kaikenlaiset unelmat alkoivat pyöriä päässä, kun silmien edessä on viimeiseksi  Elisabeth Taylor, Jean Simmons, Errol Flynn tai Alan Ladd. Oli ihania  kaunottaria, miehekkäitä sankareita. Ja hyvä voitti aina pahan.

Joulupäivänä televisio näytti Scaramouche - säilän sankari -elokuvan vuodelta 1952.
 Oi, millaisia miekkailukohtauksia! Ja siinä olivat monet sen ajan lumoavista filmitähdistä samassa filmissä -  Stewart Granger, Eleanor  Parker, Janet Leigh ja Mel Ferrer.

Tummatukkainen ja -silmäinen Stewart Granger kolahti
suoraan nuoren tytön sydämeen. Onni oli täydellinen,
 kun tähdeltä saapui nimikirjoituksella varustettu kuva tosin ilman tuota vaaleaa pilkkua. Kuvassa tähti on jo vanha - 42 vuotta.

Olin ahkera kirjoittelemaan tähdille ja pyytämään kuvaa. Niitä taisikin tulla noin kuutisenkymmentä.

Se on joulu!

Joululaulussa lauletaan "tehdään joulu". Ja toden totta, monelle joulu tulee juuri tekemällä. Ehkä se ei tulisi ollenkaan, ellei saisi itse valmistaa laatikot ja kinkun, sillit ja rosollit, leipoa tortut ja piparit. Ehkä tässä tekemisessä on se jokin, joka tuo jouluun sen oikean tunnelman. Ilman omia tekemisiä joulu jäisi vajaaksi.

 En ole koskaan ollut mikään tekijä, mutta eipä ole ollut suurta perhettäkään jolle tehdä.
Vuosia sitten  me "pakenimme" joulua Lappiin, vaikka ei sitä oikeastaan voinut sanoa pakenemiseksi, sillä teimmehän mekin joulun itsellemme. Mietimme tarkkaan sillin kastikkeet ja näimme vaivaa löytääksemme oikeat ja hyvät herkut joulupöytään. Lapissa joulumieli syntyi ennen kaikkea luonnosta. Saimme nauttia lumesta ja avarasta maisemasta, seurata yöllä revontulien vaimeaa loimua, ihastella tähtikirkasta taivasta.

Vuosi sitten aattona satoi vettä kaatamalla, mutta nyt on valkoista hankea riittämiin. Jos joulun tunnelma on kiinni lumesta, nyt sitä ainakin on. Kaupungissa tunnelmaa luovat lisäksi ikkunoilla olevat valot ja myös ihmisten ystävällisyys.  Hakaniemen hallin lauantairuuhkassa en kuullut kenenkään ärtyilevän, vaan kaikki odottivat kiltisti omaa vuoroaan.

Joulu on edelleen juhla, jota vietetään sukulaisten ja läheisten ihmisten kanssa, mutta tunnen  useita ihmisiä, jotka ovat valinneet aaton vieton aivan itsekseen. En pidä sitä mitenkään outona ehkä senkin takia, että olen tätä myös itse kokeillut. Myönnän, että syöminen yksin ei ole kivaa eikä viinikään maistu yhtä hyvältä kuin seurassa nautittuna, muttei se ole myöskään mikään katastrofi. Päivän voi rakentaa niin monin tavoin itselleen mieleiseksi.

Helsingissä on ihana kaamoshämärä. Lumikinoksien muokkaaman luonnon ääriviivat ovat pehmeitä, puistoissa, metsässä ja hiihtoladulla tunnelma on miltei sadunomainen. Helsinki on nyt hyvin kaunis.

On ilo viettää joulua tällaisessa maisemassa.
Rauhaisaa joulua sinullekin!

Nei Epivate

Nei Epivate on pieni kylä pohjoisessa Kreikassa,  noin 20 km Thessalonikista. Mitenkähän siellä  tänänään jaksetaan?
Ei varmaan kovin hyvin, niin kuin ei koko Kreikassa.

Vaatimatonta elämää siellä vietettiin myös vuonna 1988, jolloin asuin kylässä mieheni kanssa  pari kuukautta.

Kreikan matka oli pienimuotoinen seikkailu, kun teimme sen omalla autolla. Erityisesti silloisen Jugoslavian puolella tiet olivat huonot ja kapeat. Kreikkalaiset taas ovat kaikki rallikuskeja, joten kolareita näimme paljon. Meille ei sattunut mitään, ei meille itsellemme eikä autolle.

Nei Epivatessa asuimme kylän keskustassa pienen talon pienessä huoneessa. Ensimmäinen asia mihin huhtikuussa sinne saavuttuamme kiinnitin huomiota, oli ihmisten ja varsinkin naisten kalpeus. Aivan kuin olisivat kaikki talvikuukaudet olleet sisällä. Ehkä olivatkin. Miehillä yleisin asu oli villatakki, jota  pitivät  yllään vielä kesäkuun lämpiminä päivinä.

Kylässä oli muutama ravintola ja muistaakseni yksi hotelli, mutta muita turisteja emme siellä nähneet. Viikonloppuisin alueella oli paljon väkeä, ravintolat täyttyivät iloisista ihmisistä, jotka taisivat tulla lähinna Thessalonikista viettämään kesäpäivää "maalle". Kun  arki alkoi, kylä hiljeni.  Vain kylän asukkaat jäivät jäljelle. Sunnuntai-iltaisin he kävelivät  rantatiellä, miehet keskenään, naiset usein omana ryhmänään. Ja keskustelivat luultavasti jalkapallosta ja rahasta. Nämä kaksi asiaa kuulemma koskettavat kreikkalaisia eniten.

Emme tutustuneet kyläläisiin kovin hyvin, puuttui yhteinen kieli.  Saimme ystävällistä ja uteliasta kohtelua kaikkialla - parturissa, ravintoloissa, leipäkaupassa ja piirakkapuodissa. Tulimme nopeasti kaliméra -tutuiksi, mutta kyllä meidän tekemisiämme myös seurattiin. Tiedettiin, keiden kanssa seurustelemme ja missä tavernoissa istumme.

Kerran viikossa ajoimme autolla Pohjois-Kreikan eri kohteisiin. Yllättävän paljon siellä olikin nähtävää. Löysimme Aleksanteri Suuren syntysijat ja upeat mosaiikkityöt, Kavállan vanhan kaupungin ja kauniin Thasoksen saaren. Ehkä uskomattomin oli Meteoran merkillinen vuoriryhmä, jonka laella on luostareita. Mitenkä lienee rakennettu, kun 1300 -luvulla ei ollut rappusia eikä teitä.

En ole menossa Nei Epivateen. Nämä muistot tästä ajasta tulivat vahvoina mieleeni, kun yritän saada aikaseksi kuvakirjaa vuosien aikana tehdyistä matkoistamme.
Meinaa mennä menneiden muisteluksi.

Pieni snautserityttö

Koirani Tapsu on kääpiösnautseri, 6 vuotta vanha tyttö. Iloinen, viisas ja valloittava. Niinhän ne kaikki koirat  kai omistajiensa mielestä ovat, mutta Tapsu on tietysti aivan erityistapaus. Uskokaa pois.

Tapsu on ensimmäinen koirani. Lapsena totuin koiriin, joten en pidä niitä minään outoina otuksina. Silti en lakkaa hämmästelemästä sitä miten Tapsu lukee tekemisiäni. Jos luokseni on tulossa vieraita, niin noin puoli tuntia ennen hauveli asettuu eteisen matolle ja aloittaa sen päiväisen vikinänsä. Se loppuu vasta vieraiden tuloon. Tapsulle selviä merkkejä jostain poikkeavasta ovat pöydän kattaminen tai se, että olen  keittiössä liian kauan (?) tai touhuan koko ajan jotain.

Tai vain muutaman sanan puhuminen puhelimessa. Se on varma merkki siitä, että joku kysyi ovikoodia ja tulee pian. Vikinä ja vinkuna alkaa heti.

Tapsu rakastaa yli kaiken jäljitystä, oravien, citykanien ja hiirien. Koirani on valmis lenkkeilyyn kunhan saa sen aikana riittävästi haistella jälkiä, joita nyt näin lumiseen aikaan ei ole kovin paljon. Onneksi ovat ne kanit.

Ja ihmiset. Tapsu tuijottaa ihmisiä jo pitkän matkan päästä ja jos saa katsekontaktin, alkaa iloinen tanssi ja hyppely. Selitä siinä sitten, että koirani haluaa tulla huomatuksi ja rapsutuksetkin kelpaisivat. Onneksi tapaamme paljon "koiraihmisiä".

Näistä ystävällisistä ihmisistä Pirjo on aivan erityinen. Tutustuimme häneen reilu vuosi sitten. Me aamulenkillä, Pirjo menossa töihin. Ensin Pirjo näki vain Tapsun, mutta huomasi sentään lopulta minutkin.  Tämän vuoden aikana olemme tavanneet  säännöllisesti. Tapsu odottaa aamuisin näkevänsä Pirjon - ja saavansa pienen herkkupalan. jonka myös saa. Olemme tavanneet myös muulloin ja Tapsu on saanut varakodin Pirjon ja Micken luota.

Koirani hankki minulle siis uuden ystävän. Se on hyvin arvokas asia, sillä tässä iässä ei uusia ystäviä  löydä niinkään helposti.

Keskustelua ratikassa

Tummahko mies nousi kävelykeppinsä kanssa  kolmosen  ratikkaan ja toivotti kuuluvalla äänellä kuskille, hyvää päivää. Tervehti myös rouvaa, jonka viereen istui.

Samantien käynnistyi keskustelu. Mies aloitti puhumalla säästä, mutta  kyseli sitten miten rouva viettää joulunsa.  Eikä aikaakaan, kun rouva oli kertonut, ettei joulu tunnu joululta, kun ei ole lapsia. Ennen oli kahdeksan ihmistä pöydän ympärillä. Nyt ei  syödä  edes kinkkua, koska rouvan vieraaksi tulevat ystävät ovat kasvisyöjiä.

Se oli hyvin mukavaa keskustelua. Kyllä suomalainen puhuu, kun vain joku aloittaa. Omasta joulustaan mies ei kertonut mitään. Hakaniemessä vaihtui kuski ja poistuvaa kuskia mies tervehti käden heilautuksella.

Rouvan poistuttua ratikasta miehen vastapäätä tuli nuorehko mies. Hänkin sai hyvää päivää -tervehdyksen, mutta vähän  hiljaisella äänellä sanotun, ettei ehkä  tainnut sitä kuulla. Jos kuulikin, ei vastannut.

Eihän sitä osaa ratikassa varautua, että tuntematon tervehtii.

Sateessa ja paisteessa

Kaksiviikkoisen golfmatkan tosikoskettaviin hetkiin kuuluivat ne kaksi päivää, jolloin Teneriffalla satoi ja myrskysi. Sadepäivänä pääsimme vain ensimmäisen väylän loppuun, kun vettä alkoi tulla kuin sieltä Esterin paikasta. Tai vähän enemmänkin. Väylä oli hetkessä pelkkää järveä ja vuolasta virtaa.  Kävelimme takaisin sateen piiskatessa paljaita käsivarsia, se oli suoranaista piiskaa, sillä niin terävää ”raesadetta” se oli.  

Ensimmäisen viikon kilpailupäivän sää oli sellainen, että Suomessa olisin keskeyttänyt mutta sitä en tietenkään voinut tehdä Teneriffalla. Tuulta oli  puuskissa 40m/sek. ja sadekuuroja tuli tasaiseen tahtiin. Mutta me pelasimme.

Ehkä tämän matkan muistan erityisesti juuri näistä tuulen tuivertamista päivistä. Muut päivät olivat  sitten normaaleja, osin  pilvisiä, tuulisia, aurinkoisia ja sadekuurojen sävyttämiä.  Sellaista oli Atlantin rannalla. Tällä kertaa.

Golf on merkillinen laji. Peli voi olla aivan kelvollista, lyönnit menevät sinne minne olet ajatellutkin eikä putata tarvitse neljää kertaa. Mutta sitten tulee päiviä, jolloin ei mikään onnistu. Etkä löydä syytä tumpelointiisi. Selityksiä on varmaan useita.

Itselleni on golfissa hyvin tärkeää, että osaan keskittyä. Jos päässä  pyörii sen seitsemän "nauhaa" kaikista muista asioista tai pelikaveri puhuu pälpättää kaiken aikaa,  ei pelistä tulee mitään. Siinä on pitkälle kysymys myös - vaan ei kokonaan - mielentilasta, fiiliksestä. Ja jos sanon vielä kolmannenkin asian, golf on tahtolaji. Sen näin tällä toisella viikolla pelikaveristani Irmasta.

Kotona odotti kahden viikon lehtiläjä, kun en ole vielä siirtynyt nykyaikaan. Silmäilin läpi uutisotsikot, luin muutaman viisaan kolumnin, mutta mikään ei yllättänyt. Paitsi se yksi uutinen, jonka hesari veti miltei sivun kokoiseksi: Seksiä Supon autossa. Rikokseksi en tuota sanoisi. Eikö sitä voisi ennemmin kutsua terveydenhoidoksi, vaikka käsittääkseni aika hankalassa paikassa hoidettua. Tosin en tiedä Supon autojen kokoa. Tahtolaji tämäkin.