Tapsu 17.9.2006-27.7.2020

Hän oli kämmenen kokoinen, kun hänet sain. En tiennyt, että koiran pentu voi olla niin pieni. Hän hurmasi meidät hetkessä. Hän toi kaiken surun keskelle ilon ja hymyn. Hän oli vastustamaton.

Mieheni sai nauttia Tapsusta vain neljä kuukautta, minä melkein neljätoista vuotta. Hän oli meidän terapiakoiramme. En liioittele, kun sanon, että harva asia on antanut minulle niin paljon kuin koirani. Niin monet kesäiset aamut, sateen raikastamat illat tai lumihangessa mönkimiset, niin monet metsäretket olisivat ilman Tapsua jääneet kokematta. Tapsu oli aina valmis lenkille.

Saan olla Tapsulle kiitollinen hyvästä kunnostani. Juuri siinä iässä, kun naisen askel alkaa väkisinkin hidastua, nuori koira vaati liikkumiseen ripeyttä , menoa eikä meinaamista. Hän ei antanut minun vanheta liian aikaisin.

Tapsu rakasti ihmisiä, vaikkei viimeisen vuoden aikana enää antanutkaan heidän koskea. Kropassa oli kipuja. Loppuun saakka hän säilytti katseensa. Tapsu tuijottaa tapitti vastaan tulevia ihmisiä niin intensiivisesti, että heidän oli kysyttävä, mitä koirasi haluaa. Vain huomiota, ei muuta, ehkä vähän rapsutusta, vastasin.

Tapsu myös laittoi elämäni palikoita sillä tavoin uuteen järjestykseen, että hankki minulle keskustelukavereita ja uusia ystäviä. Kun ihmiset eivät ihan helpolla voineet ohittaa läheisyyteen haluavaa koiraa, sain siitä osani minäkin.

Mistä Tapsu piti? No mistä koirat pitävät – herkuista. Varsinkin, jos naapurini olivat pihalla grillaamassa. Ensin kerjättiin herkkupaloja, seuraavana päivänä tutkittiin pöydän alta, josko sinne olisi jotain pudonnut. Aina oli.

Olin jo kauan sitten päättänyt, etten kiusaa Tapsua pitkillä hoidoilla. Tämä tilanne putosi nyt eteeni nopeammin kuin osasin arvata. Tiesin ettei kaikki ole kunnossa, mutta en tiennyt, että elimistössä tapahtuneet muutokset olivat jo niin huonoja, ettei vaihtoehtoja enää ollut.

Tänään aamulla pidin Tapsua sylissäni viimeisen kerran.

 Hän oli viisas ja kiltti koira, järisyttävän itsepäinen, mutta aina niin hellyttävä.

 Nyt on iso tyhjä tila. Päivieni ihana rytmittäjä on poissa.

Yamaica Sound 8v.

Olen kyllästynyt olemaan vanha

Radiossa soi ”Taas on aika auringon….”, on ihan pakko tanssia. Liihottelen kuin ennen Ripovuoden tanssilavalla.  Valssin loputtua puuskutan, pulssikin hakkaa. Mokomasta.  Mitä jos kavaljeeri haluaisi tanssia toisenkin tanssin?  Jaksaisinko? Ajatuskin kesäiselle tanssilavalle menosta saa tuomionsa. Juna meni jo.

Nuoret naiset lenkkeilevät nykyään paljon. He herättävät muistot niiltä ajoilta, kun hölkättiin ympäri Tapiolan silkkiniittyä. Siis siihen aikaan kun juokseminen ei vielä ollut kaikkien harrastus. Enää ei onnistu edes hölkkä. Paitsi ratikan perässä 40 metriä sujuu vielä vauhdilla.  Ratikassa sitten vähän säälien katsovat, että kannattaako tuon takia saada sydänkohtaus, kun seuraava kulkupeli tulee muutaman minuutin kuluttua.  Vanha ei odota.

Luin Antti Eskolan kirjan ”Vanhuus” viitisen vuotta sitten.  Silloin kirja ei kaikilta osin minua tavoittanut, mutta aika on tehnyt tehtävänsä. Eskola kirjoittaa kahdesta määritelmästä. Toinen on onnistuneen vanhuuden käsite ja toinen on irtaantumisteoria.

 Onnistunut vanheneminen on yhtä kuin hyvä mieliala. Vaikka olisi vaivojakin, silti voi olla hyvä mieli.  Ja se kai sitten tarkoittaa jotain sellaista kuin tyytyväinen vanhus.  Miksi tuo sanapari tuntuu pahalta?  Siksikö että tulee mieleen vähään tyytyvä vanhus?  Ettei vanha ihminen enää tarvitse niin paljon.  

Olen vanhentunut hyvin tavallisesti kuten kai useimmat tekevät.  Erityisesti aamuisin tuntee ikänsä, kun kroppa on kuin tikku-ukko.  Kaikki paikat junnaavat vastaan. Hidas ja harras venyttely auttaa, muttei yhtään lisää notkeutta.  Suututtavaa.  Aina sitä näkee itsensä sellaisena kuin silloin joskus.

Vanhuuden merkit voivat olla moninaiset.  Joku on sanonut, että ihmisen hidastuva kävely ja ylipäätään vaikeus kävellä, kertovat tulevista sairauksista. Joka tapauksessa  askel lyhenee ja vauhti hidastuu. Se ei kuitenkaan saisi ole syy kävelyn lopettamiselle, pitäisi olla päinvastoin. 

Säännöllinen kävely ja omien voimien mukainen vauhti siirtää aivan varmasti vähän eteenpäin sitä päivää, jolloin joutuu toisten hoivattavaksi.

Itseäni askarruttaa väsymys.  Eskola kysyy, että voisivatko kävelyyn ilmestyvät vaikeudet yhtäällä ja yleinen väsymys toisaalla olla ne merkit, joiden avulla vanhenemistaan voi parhaiten seurata. Tässä sitä ollaan oman elämänsä laboratoriossa!

Väsymystä on tietysti monenlaista. Liian kovan fyysisen golfpäivän jälkeen väsymyksen ymmärtää. Toista on sellainen yleinen väsymys, joka ei tule mistään. No tulee, vanhuudesta.  Tilanne muuttuu vakavaksi, jos on jatkuvasti hyvin väsynyt, jos aloitekyky häviää ja jos ei enää saa mitään aikaiseksi. Ei jaksa katsoa televisio-ohjelmia, lukea kirjoja, ei edes soitella ystäville, niille toisille vanhoille.

Eskonen kirjoittaa irtaantumisteoriasta eli että vanheneva ihminen irtaantuu sosiaalisesta maailmasta vähin erin.  Niinhän ne sanovat. Kahdeksankymppistä vielä juhlitaan, sitten tulee unohdus.  Vaikka aina onkin kyse omista valinnoista, se päivä tietysti tulee, jolloin innostuu enää harvoista asioista. Yhä enemmän ymmärrän, miksi aktiivinen isäni viimeisinä vuosinaan niin usein vain istui keinutuolissa tekemättä mitään. 

 Aurinkoisella terassilla olisi kiva istua. Vaan ei sinne kannata sen yhden tuopin (pienen!) takia mennä. Kyllästyttää olla vanha. 

Tapsu tietää mikä on hänelle hyväksi.